|
Lähettäjä: Tirlittan
Päivämäärä: 20.8.18 11:42:06
Maanantaita kaikille, toivottavasti viikonloppunne on ollut toiveidenne mukainen. :)
Mie olen ollut ja olen flunssainen, yskää ja kurkkukipua, ikäviä vaivoja muutamienkin tuntien oikeusistuntoa silmälläpitäen, paitsi että olen vielä lihava ja ruma syytetty, hoikka ja kaunis on helpompi nähdä tuomarienkin ihmisenä.
Aurinko paistaa, likat menivät kouluun, mies sai yön olla kotona, ja lähteä normisti aamulla, la ja su päivät menivät töissä.
Kello viiden teellä olivat Heppalikka ja Suutarilikka lapsineen, Mopopoika ja kotiväki, eli kertyihän siitä jo lapsia 7 ja yli 12-vuotiaita sama määrä. :)
Mussuttelimme päivän väsäykset, vaki-pannari, banaani-suklaamousseveneitä, hunajakanelikreemikakkua, jauhelihapiirasta, taatelikuivakakkua ja piirakasta ylijääneen taikinan tein englantilaisiksi sämpylöiksi eli ne paistettiin paistinpannussa.
(En olisi uskonut kun sanotaan että 'englannissa kaikki paistetaan pannulla', mutta että sämpylätkin!)
-Ihan hyviä olivat ainakin ne ekat, kun valmistuivat jauhelihan ruskistuksen jälkeen. ;)
Muuten olen kuin en olisikaan, havahdun vähän väliä muistuttamaan itselleni ettei se ole maailmanloppu se huominen, mutta tuntuu kuin menisin viimeiselle tuomiolle ja minulle se olisi harmagedon.
Aamulla istuin sängyn laidalla ja katsoin että nuokin vaatteet veisin pesuun kun mies ehtisi asentaa koneen epäkuntoisen tilalle, mutta samantien totesin ettei enää tarvitse kun aamulla on jo lähtö..
Yksi pakastin oli rikkoutunut ja ämpärissä on vihannespusseja penkillä, laitoin pitkästä aikaa puuhellaan tulen ja ajattelin kuinka mukavaa on kun saa taas kokkailla sisällä ja taas muistin, että olisi saanut, mutta huominen on jo yön jälkeen..
Eilen teellä visioin mielessäni, kun olen syksyihmisiä, miten tunnelmallisia hetkiä saadaan kun tehdään katos ja illat pimenevät joten saa laittaa ihania kynttilöitä ja lyhtyjä, -ai niin ei onnistukaan.. se huominen. :(
Kahdeksan kissaa on nyt viikon sisään lopetettu, jos mies pääsee tänään kotiin, niin lopetetaan lisää. Ei sillä että se ketään tai mitään hyödyttäisi, mut ehkäpä niiltä mirreiltä jää muutama aivastus aivastamatta ja ainakin hoidin asian itse, kun itse päätinkin.
Trubaduuripoika kyytii minut oikeuteen ja takaisin, koska en usko pystyväni itse ajamaan, mies ei pääse päivystyksen takia, kysyin jopa sisartani, mutta hänkin oli töissä, likoilla on hommaa lastensa kanssa, tiedän että he olisivat silti lähteneet ja siksi en kysynytkään.
-En olisi ehkä tahtonut yhtä boheemia ja tunteellista taiteilijasielua kuskikseni kuin itse olen, mutta ehkä sekoamme hiukan eri asioista, joten parempi hän kuin Inssipoika, joka olisi koko matkan selittänyt kuinka yksinkertainen, säälittävä ja tyhmä olen kun en tajua mistään mitään, en ole ikinä tajunnutkaan ja kuinka hienoa on kun nyt joudun oikeuteen, joka vahvistanee sen minkä kaikki tietävät ja kuinka onnelliseksi kaikki perheenjäsenetkin tulevat kun vihdoin pääsevät pois luomastasi h..vetistä ja jäät vihdoin yksin, eikä kukaan muista saati kaipaa sinua koskaan.. jne
-Saan kuulla sen aina jos olen hänen kanssaan puheissa, ihan sama, vieläkin karummaksi totuudeksi muodostuu lause 'mitä enemmän tunnen ihmisiä, sitä enemmän rakastan koiriani'.. ja siinä se huomisen tuska taas tuleekin.
Olen niin pääsemättömässä solmussa mieleni sopukoissa, ettei minulla todellakaan ole kuin tämä hetki, tulevaisuus on musta syöveri, enkä usko kestäväni enää seuraavaan hetkeen, joten tämä on todella rangaistus, pohjattoman syvä nääntymyksen kaivo. :(
Olen parkunut silmäni kipeiksi, verta tulee nenästä vähän väliä, hiuksia lähtee joka harjauksella..
Toivottavasti löydän joskus vielä itseni ja pääsen palaamaan tämänkertaiseen elämääni takaisin.
METSÄN PUHELU
Mielettömänä mä metsään juoksin,
kaivaen pääni sammaleen,
päästin kaukana ihmisistä
suruni viimein vallalleen
hillittömästi itkien.
Kukkaset heristi korviansa,
siellä ja täällä nous pieni pää,
toistensa puoleen ne kallistuivat
sipisten hiljaa keskenään:
katsokaa, ihminen itkee!
Orvokit nousivat varpaillensa
toistensa takaa vilkuillen,
kellokukkaset viestiä veivät,
kohta ties koko metsä sen:
ihmettä, ihminen itkee!
Vanha ja mailmaa nähnyt lintu
lauloi verkkaan oksaltaan:
”Hiljaa, vaiti, kun ihminen itkee,
ihminen itkee suruaan,
hälle on pahoja oltu.”
”Pahoja”, kertasi kukkien kuoro.
”Mitä sä oikein sanoitkaan?
Mitä on suru, mitä on paha?
Sanohan vielä uudestaan,
kuulimme sanat ne vasta.”
”Älkää kysykö”, lauloi lintu,
”paras kun ette voi ymmärtää;
Jokainen ihmisten kaupungeissa
salaa itkee ja nyyhkyttää,
jokaisella on suru.”
Vaikeni lintu, vaikeni kukat
päätänsä pientä puistaen,
niikuin salaista vaaraa vastaa
liittyi ne lujemmin yhtehen
ja katseli säälien mua.
Lauri Pohjanpää
|