Lähettäjä: sadeye 
Päivämäärä:   11.11.17 22:08:23

Saisikohan täältä vertaistukea...

Vanhempani ovat jo iäkkäitä, 85v molemmin puolin. Toinen on muistisairas, toinen ei jaksaisi enää puolisoaan hoitaa. Me lapset käymme siellä minkä pystymme, mutta matkaa on kullakin 300-400 km.

Minulle nämä vuodet ovat olleet henkisesti rankkoja. Muistisairaus oli todella kova kolaus, siinä meni pari vuotta, ennenkuin pystyin edes jotenkin hyväksymään sairauden. Ne pari vuotta menivät aikamoisessa sumussa. Nyt lisähuolta tulee toisen vanhemman väsymys muistisairaan puolison kanssa.

Apua ollaan haettu ja saatu, kuten kotisairaanhoitajan käynnit ja hoitojaksot muistisairaalle. Mutta jos keskitytään nyt itsekkäästi minun jaksamiseeni. Olen niin surullinen. Olen lähemmäs 50-vuotias, mutta kun ei ole lapsia tai miestä, niin vanhempani ovat minulle ne kaikkein äärimmäisen rakkaimmat henkilöt päällä maan.

Yleensä pärjään hyvin, mutta varsinkin iltaisin, nukkumaan mennessä, tulee mieleen kaikki muistot entisestä. Miten äiti laittoi aamupalapöydän, miten isä kesällä lämmitti rantasaunan. Miten äidin kanssa tehtiin ruokaa, miten isän kanssa käytiin sienessä. Miten äidin kanssa ratkottiin hesarin ristikoita, miten isän kanssa vaihdettiin talvirenkaat. Ja sitten ei uni enää tulekaan, valvon ja itken.

Tuntuu, etten kestä heidän menetystään. Koitan olla surematta ennen aikoja, mutta mietin, kannattaako silti nyt jo surra, ettei se tuleva lopullinen menetys olisi niin raastava (vaikka sitähän se tulee olemaan kuitenkin joka tapauksessa)? En tiedä, mitä tekisin. Tiedän ainoastaan sen, että käyn heidän luonaan mahdollisimman usein ja soitan päivittäin. Ja se sietämätön suru tulee aina puskista: tänään tuli mieleen kesämökkimme ja sen ihana saunakammari. Ja siitä kaikki ihanat kesät mökillämme... Jne.

Koitan keskittyä jokaiseen päivään, jolloin he ovat vielä kanssamme, mutta en voi sille mitään, että suru on aina taustalla. Äitini on parhain kaverini, enkä tosissaan tiedä, kenelle sitten soittaisin, kun häntä ei enää ole.

Eli miten saada suru hallintaan?

Lähettäjä: Gerda 
Päivämäärä:   12.11.17 08:32:49

Minulla oli vastaava tilanne vuosia sitten omien vanhempieni kanssa, nyt molemmat ovat jo kuolleet.
Minua on lohduttanut näin jälkikäteen se, että vietin heidän kanssaan paljon aikaa ja olin heille myös se johon turvautua. Mitään jossittelemista ei siis jäänyt.
Yritä iloita yhteisestä ajasta, vaikka suru helposti pyrkiikin pintaan. On luonnollista, että vanhemmat kuolevat ennen lapsiaan ja olet saanut pitää vanhempasi pitkään. Sure, kun surettaa, mutta älä jää siihen kiinni. Teillä on vielä yhteistä aikaa saada lisää muistoja. Raskaan ajan jälkeen lopullinen luopuminen on jollain tavalla myös helpotus, vaikka suru onkin kauhea.

Lähettäjä: mm 
Päivämäärä:   12.11.17 19:26:09

Mulla kävi samoin kuin Gerdalla. Toinen vanhemmista muistisairas ja toinen oli vaan muuten väsynyt ja sairas. Nyt molemmat menehtyivät vuoden välein.
Se oli hyvin raskasta aikaa,kun yritin hoitaa siivoukseet yms. vaikka asun myös noin kolmesataa kilsaa vanhempieni luota.
Mutta nyt kaiken kaipuun keskellä olen tosi iloinen,että jaksoin yrittää loppuun asti.Ei jäänyt mitään pahaa mieltä,kun parhaani yritin.Ikävä on hirveä,mutta toisaalta on tosi helpottunut olo,kun rakkaat ovat nyt päässeet siitä kauheasta sairaus kierteestä toivottavasti parempaan paikkaan.
Eli yritä vaan parhaasi ja koeta vielä keksiä jotain jutttuja joista saat vielä muistoja tulevan varalle.Ja jos olet surullinen,niin ole.Se on ihan luonnollista.

Lähettäjä: jopo 
Päivämäärä:   12.11.17 19:45:47

Jotenkin olen jopa tottunut siihen, että äidillä on muistisairaus. Persoonallisuus on muuttunut jo niin paljon, että välillä tuntuu kuin ei olisi saman henkilön kanssa tekemisissä kuin aiemmin. Toisaalta tämän tiedostaminen voi olla hyvin ahdistavaa, toisaalta jopa helpottavaa. Olen ikään kuin jo päästämässä hänestä irti, vaikka sairaus eteneekin niin hitaasti, että elinvuosia voi olla vielä paljonkin.

Lähettäjä: jopo 
Päivämäärä:   12.11.17 19:50:33

Isän pitkä, riuduttava ja moneen sairauteen liittyvä sairastaminen oli melkein raskaampaa kuin tämä äidin sairastaminen, ainakin nyt, kun äidin diagnoosista on jo viisi vuotta vuotta ja kun äiti on päässyt senioritaloon, jossa on saanut uusia ystäviä ja jossa viihtyy. Isä kärsi hänen ja äidin välisestä ihmissuhteesta, oli aivan alakynnessä, ja sen kaiken ahdingon seuraaminen oli hyvin raskasta.

Isän menettäminen oli mulle varmaan kokemus, joka harjaannutti äidinkin sairastumisen ja kuoleman käsittelemiseen. Nyt ajatus siitä, että äitikin kuolee, tuntuu jo luonnolliselta. Muistan, että nuoremmalla iällä se ajatus tuntui mahdottoman vaikealta käsitellä.

Lähettäjä: jopo 
Päivämäärä:   12.11.17 20:00:10

Ja vielä... Äidin pääseminen senioritaloon oli jotenkin ratkaiseva käänne, helpottava juttu, koska nyt hänellä on ympärillään seuraa ja henkilökuntaa. Oma asunto, kaunis koti, joten ei tarvitse tinkiä yksityisyydestä tms. Aiemmin kaikki, koko arki pyöri mun organisoinnin varassa, ja tuntui, etten riitä joka paikkaan. Nyt voin miettiä välillä jotakin muutakin kuin äidin asioita. Helpottaa varmaankin myös tuon tunnepuolen käsittelemistä ja tilanteeseen totuttautumista, antaa vähän mittasuhteita asioille.

Senioritaloon siirtyminen tapahtui lääkärin aloitteesta, kun äiti kaatuili kotona ja sai luunmurtumia.

Lähettäjä: jopo 
Päivämäärä:   12.11.17 20:01:29

Eli ehkäpä pointtini on, että apua kannattaa hakea ulkopuolisilta tahoilta ja miettiä asumisjärjestelyjä. Kaikkien arki saattaa muuttua parempaan suuntaan.

Lähettäjä: Mira 
Päivämäärä:   12.11.17 22:40:05

Niin kauhealta kuin se ehkä tuntuukin, kunkin meistä täältä aikanaan pois lähteminen on luonnon laki. Vanhan on aika antaa maailmassa tilaa seuraaville tulijoille, sukupolvi kerrallaan. Meillekin se poistuminen tulee eteen ajallaan.
Jokainen meistä elää oman ainutkertaisen elämänsä. Jokainen luo vuorollaan omat ihmissuhteensa ja elämänsä sisällön. Näin myös aloittajan äiti, isä ja aloittaja itse.
Aikoinaan ajattelin, kun jouduin ikääntyneitä vanhempiani paljon auttamaan (toinen oli muistisairas ja toinen hoiti häntä sydänvikaisena) ja omatkin voimat olivat välillä tosi vähissä, että vielä tulee aika, jolloin tekisin kaiken tämän mielelläni ja vielä maksaisinkin siitä, kun vain saisin tulla vielä heidän luokseen. Nyt on se aika. On ollut jo yli 10 vuotta. Aluksi murhe oli aivan musertava, kun menetin molemmat parin vuoden välein.
Mutta kuitenkin elämä kantaa. Kun vuosia kului, murheen sijaan nousivat hyvät muistot ja syvä kiitollisuus. Tähän auttoi tietoisuus siitä, että vanhempani liittyivät lähdöllään sukupolvien ketjuun kuten jo ihmiskunnan alusta alkaen on ollut ja että tämä luonnon järjestely on tarkoituksenmukainen ja hyvä.
Lapsia ei minullakaan ole, joten tiedän omalta kohdaltani olevani ketjun viimeinen lenkki. Mutta sisarusteni lapsissa ketju jatkuu, ja heissä isäni ja äitini jatkavat elämäänsä. Ja toisaalta kun vanhemman lähdön aika koittaa, on kunto usein ollut jo jonkin aikaa sellainen, että lopulta pois pääseminen on sekä lähtijälle että omaiselle helpotus.
Tämä on helppo sanoa, mutta olisikohan aloittajan mahdollista alkaa luoda ympärilleen omia aktiviteetteja ja ystävyyssuhteita, sillä ennen pitkää kuitenkin vanhempia ei enää ole? Ystävistä ja sisaruksista on suuri lohtu, kun isoja muutoksia elämässä tulee, olivatpa muutokset minkä laatuisia tahansa. Jos tuntuu, että odotettavissa oleva menetys musertaa jo etukäteen, olisiko asuinpaikkakunnallasi ketään ammattilaista tai ryhmää, joissa voisit purkaa ajatuksiasi? Usein menetyksen pelkääminen on pahempaa kuin menetys itse.

Lähettäjä: Gerda 
Päivämäärä:   13.11.17 07:22:56

Mira kirjoitti hienosti, allekirjoitan joka sanan.
Minulla myös menetyksen pelkääminen oli lopulta pahempaa kuin itse menetys.

Lähettäjä: elämä 
Päivämäärä:   13.11.17 13:32:47

Teillä on sentään, ketä menettää. Äitini on koko elämänsä kohdellut minua kuin saastaa ja meno vain pahentunut viime vuosina. Laitoin lopulta välit kokonaan poikki. Helpotti. Isääni pidän yhteyttä, mutta käydä en hänen luonaan äidin takia voi. Hyvin mielelläni häntä näkisin ja auttaisin. Vanhempani +- 85-vuotiaita. Äidillä hitaasti etenevä dementia, joka tehnyt hänen käytöksestään entistäkin etovampaa.

Lähettäjä: jopo 
Päivämäärä:   13.11.17 16:59:32

Olen pahoillani tilanteestasi, nimimerkkin "elämä".

Ei tämä niin hääppöistä ole itsellänikään. Äidillä on muistisairauden lisäksi läheisriippuvuus ja muitakin mielenterveysongelmia, joita ei ole varsinaisesti diagnosoitu mutta joita on hänen koko sisarusparvellaan. Näistä huolimatta olen huoltanut häntä jo parikymmentä vuotta, koettanut täyttää jokaisen tarpeen. Jotenkin on sellainen perinteinen ajattelutapa minulla, että vanhoista vanhemmista on huolehdittava, vaikka mikä olisi. (Ja varmaan on ollut samaa läheisriippuvaisuustaakkaa omassa suhtautumisessanikin, olenhan oppinut läheisriippuvaisuutta äidiltä ja hän aikoinaan omalta äidiltään, jne. Tietoisesti olen vuosien mittaan koettanut päästä tästä käyttäytymismallista ja elämäntavasta eroon.)

Tuo äitini läheisriippuvuus tarkoittaa esimerkiksi sitä, että hän tarvitsee ihan koko ajan kaikkia mahdollisia palveluja ja apuja ja kun niitä minulta ja mieheltäni saa ihan rajattomissa määrin, ei hän niitä kuitenkaan saa mielestään tarpeeksi eikä koskaan muista niitä hyvällä jälkeenpäin. Päinvastoin kaikki hyvät teot vain unohtuvat. Äiti moittii minua ja miestäni (jotka olemme hänelle ne lähimmät) vähän väliä joka suuntaan. Ette usko, kuinka moneen kertaan olen vuosien mittaan joutunut kiusallisiin tilanteisiin (lievä ilmaisu), kun tutut ja vieraat käyvät kimppuun siksi, etten äitini kertoman mukaan ole hoitanut sitä ja tätä hänen asiaansa tai en edes käy hänen luonaan. Tosiasiassa en juuri muuta ole ehtinyt tekemäänkään kuin omistautua hänen hyvinvoinnilleen. Mutta kun läheisriippuvaiselle ihmiselle mikään ei koskaan riitä. Vaikka olisin hänen kanssaan aamusta iltaan, se ei riittäisi, tai sitten löytyisi jokin muu moittimisen aihe.

Isäni oli tämän saman paineen alla viimeiset vuotensa. Kun isä kuoli, minusta tuli loputtoman tyytymättömyyden kohde isän tilalle. Ihan tyypillinen läheisriippuvaisen ihmisen kuvio siis.

Ihan vilpittömin mielin olen koettanut kaiken tehdä äitini hyväksi. Aikaisemmin meillä oli oikein hyvät ja lämpimät välit. Läheisriippuvuudesta sai silloin kärsiä ennen kaikkea isä, en niinkään minä.

Nykyisin takaisin päin tulee vain lokaa niskaan ja usein vielä ihan vieraiden ihmisten kautta, kun äiti selän takana moittii minua. Ihmeen hyvin ihmiset uskovat hänen puheitaan, on vieläkin aika taitava manipuloimaan ihmisiä, kuten monet läheisriippuvaiset ovat. Olen menettänyt maineeni monen sukulaisen silmissä kaikkien näiden juoruilujupakoiden ansiosta. Itse olen koettanut olla ihan hiljaa, en ole pahemmin yrittänyt puolustautua, kun ajattelen, että yksityisasiat ovat yksityisasioita.

Jotain mittakaavaa antaa ehkä se tieto, että äidin sisaruksilla ei ole kenelläkään välejä aikuisiin lapsiinsa. Ovat samaan tyyliin sotkeneet asiat ja suhteet lapsiinsa.

Surullinen ja uuvuttava kuvio kaiken kaikkiaan.

Lähettäjä: Gerda 
Päivämäärä:   13.11.17 17:13:06

Jopo ja elämä, voimia teille kummallekin.

Lähettäjä: jopo 
Päivämäärä:   13.11.17 17:16:25

Kiitos, Gerda.

Lähettäjä: elämä 
Päivämäärä:   14.11.17 08:55:46

Kiitos Jopo ja Gerda. Ihailen ihmisiä, jotka ovat niin velvollisuudentuntoisia, että auttavat iäkkäitä vanhempia vaikka nämä eivät oikeasti sitä ansaitsisi. Itse en enää tähän pysty.

Lähettäjä: sadeye 
Päivämäärä:   14.11.17 10:22:28

Kiitos vastauksistanne! Kyllä minulla on aktiviteetteja ja ystäviä, mutta äitini on aina ollut minulle tärkeä ja ajan myötä hänestä on tullut myös se henkilö, kenelle soitan kaikki asiani ensimmäisenä. Kahdella hyvällä ystävälläni on hyvin samankaltainen tilanne kuin itsellänikin, heiltäkin on voimat aikalailla loppu, eikä kenelläkään meistä rahkeet tahdo riittää tukemaan toinen toistamme, kun niin iso se oma huoli ja suru. Näen silti kavereita ja käyn tapahtumissa, että en minä vain kotona itkeskele. Mutta ne illat ovat useimmiten ihan kauheita, kun aina jostain putkahtaa joku muisto mieleen.

Yksi, mikä myös surettaa, on riittämättömyyden tunne. Minulla on oma elämä ja työt täällä, mutta on koko ajan tunne, että pitäisi olla vanhempien luona. Tai ei "pitäisi", vaan nimenomaan haluaisin olla heidän lähellään apuna niin kauan, kuin se on vielä mahdollista. Usein heidän luonaan käyn ja aina on raastavaa lähteä sieltä pois.

En ole estänyt surua tulemasta, vaikka välillä ottaa niin pattiin, että miksi nämä ajatukset taas tulevat. Ollessamme yhdessä olemme onnellisia, eikä silloin surra! Pitäisi osata elää päivä kerrallaan, eikä antaa tulevien tapahtumien mustuttaa mieltä kokonaan.

Tsemppiä teille muillekin!

Lähettäjä: , 
Päivämäärä:   14.11.17 12:46:01

Kovasti voimia kaikille vanhempansa menettäneille ja vanhenevien kanssa selviytyville. Tämä elämänkaari menee tässä itse kullakin näin.
Äiti kuoli huhtikuussa ja isä 10 vuotta sitten. On todella lopullista, kun molemmat vanhemmat on multiin pistetty. Nyt ottanut henkisesti vielä voimille
vanhempien talon tyhjennys ja kaiken myyntiin laittaminen. Talo, mökki ja muu omaisuus...
Millä tästä kaikesta vielä selviää ja osa sisaruksista hyvinkin katkeraa ja riitaistakin.
Ehkä perinnöstä jaksaa ilostua joskus myöhemmin. On vaan suru niin paljon päällimmäisenä. Tsemppiä kaikille <3

Lähettäjä: titta 
Päivämäärä:   14.11.17 15:30:59

soita niin usein kuin voit, käy niin usein kuin voit. Enempää et voi tehdä. Etukäteen ei voi surra, mutta asiaan voi valmistautua. Silti se eron hetki tulee täytenä yllätyksenä ja iskee täysillä. Menetin äitini vähän yli kuukausi sitten. Itku tulee ja menee, päivittäin. Joka ilta on viimeinen ajatukseni, joka aamu ensimmäinen. Harmittelen edelleen sitä, että jäi soittamatta silloin viimeisenä iltana, vaikka sitä pohdin pitkään. Päätin jättää seuraavaan päivään. Sen seuraavan päivän aamu oli viimeinen. Vasta nyt alan pikkuhiljaa ymmärtämään, että enää en voi koskaan soittaa äidille. Isäni menetin jo 26 vuotta sitten.

Lähettäjä: Tirlittan 
Päivämäärä:   14.11.17 21:16:17

Olenpa suuresti tyytyväinen siitä että olen jo äidiltäni perinyt spiritualistisen maailmankäsityksen. :)
Minä, kuten eivät tämänkään elämäni vanhemmat, lapset tai mieheni 'kuole' lainkaan, olemme ikuisia henkiolentoja ja elämä kerrallaan täällä, tai jossain muualla, oppimassa tärkeitä asioita, joita voi vain maallisessa muodossa oppia.

Voin puhua ns.edesmenneille, he voivat kummitella minulle jos lystäävät, hekin voivat antaa vinkkejä henkimaailmasta käsin, he voivat ja ovatkin vierailleet luonani unessa, rakkaus ei koskaan kuole.
Jopa maallisten murheiden, asenteiden ja katkeruuden kuormittama anoppini, joka ei minusta koskaan ruumiillisena välittänyt ja sairasti sittemmin jo skitsofreniaakin, tuli nk.'kuolemansa' jälkeen meedion kautta tuomaan kimpun valkovuokkoja ja pahoitteli ettei ollut ymmärtänyt kaikkea oikein eläessään.

Elämä on suurenmoinen, ikuinen innoituksen ja onnellisuuden ehtymätön aarreaitta täällä oleville, sinne siirtyneille ja kaikille tuleville, lähteville ja niin se on tarkoitettukin.

Ihmisenä ollaan erehtyviä, omien ajatusten, mielenvankiloiden vangitsemia, omien odotuksien pakkomielteiden vallassa, kärsimme, toivumme ja suremme taas, vaan suurin suru syntyy itsesäälissä kieriskelystä, mitä MINÄ menetän kun joku rakas lähtee ensin, miten MINÄ jaksan kun kukaan ei pönkitä, hoivaa, huolla saati murehdi kanssani tai jopa sure puolestani.. Minä itte vaan joka lauseessa.

On hienoa täyden elämän jälkeen päästä eteenpäin, vapautua kivuista ja suruista, tavata jälleen ne itsellekin tärkeät henkilöt, jotka ovat jo ammoin poistuneet, ne jotka täyttivät elämän ennen omia lapsia, ennen vanhuudenvaivoja ja kaikkea sitä luopumisen tuskaa jonka jokainen isompi muutos tuo aina elon varrella tullessaan.

Oikeaa rakkautta on antaa vapaus, irroittaa hyvissä ajoin, jolloin loppu yhteisestä ajasta ei mene maassa murheesta ryömien vaan kiitollisena ajasta mikä on saatu yhdessä kulkea, mitä kokea ja tietäen että kaikki onni niistä hetkistä on ainaisessa tallessa sydämien lippaassa antaen iloa pysyvästi.
Hyväksymällä väistämätön jää aikaa muistella ja jutella rauhallisena kaikesta, kannattaa kysellä onko muistissa vielä kertomattomia sukutarinoita, millaista oli 'hurja' nuoruus jne.

Tukekaa kaikkia ihmisiä vaikeissa vaiheissa, rukoilkaa voimia ja rohkeutta kohdata väistämätön, nauttikaa jäljelläolevasta ajasta, jos teistä siltä tuntuu että vanhemmat ovat kukkien arvoisia, niin viekää ne nyt, haudalleen kukaan ei niitä erityisemmin kaipaa.
Jos haluatte auttaa, katsokaa voisiko olla mahdollisuus vuorotteluvapaaseen, onko varaa palkattomiin, lyhennettyihin työviikkoihin tai vastaaviin.

Teette mitä hyvänsä, tai jos ette pysty järjestelyihin, niin omaisenne ymmärtävät päätöksenne, tarvittaessa antavat anteeksi ja rakastavat ja lohduttavat teitä ehdoitta viimeistään rajan toiselta puolen kun ajatuksensa kulkevat kirkkaasti. :)

<3 Siunausta ja Voimia kaikille. <3

Lähettäjä: Arja 
Päivämäärä:   15.11.17 15:45:34

Allekirjoitan lähes kaiken, mitä Tirlittanin kauniissa kirjoituksessa oli. Tottahan se on, että suru on itsekästä, mutta kun me ollaan ihmisinä täällä ja kaikki eivät ymmärrä olevansa osa henkimaailmaa, niin täytyy surukin hyväksyä, surevaa lohduttaa ja tukea. Myös henkimaailmassa opitaan ja siellä tullaan viisaammiksi, käydään läpi edellistä elämää, ollaan kiitollisia, ymmärretään tekemänsä paha, pyydetään anteeksi jne. Tämän olen kokenut meedion kautta ja itse tiedostaen jonkinlaisella "vuoropuhelulla" läheisen kanssa omassa mielessä ja tiedän, missä "vaiheessa" esim. isäni on siellä toisessa ulottuvuudessa. Olen antanut anteeksi ja näin kuulemma auttanut häntä eteenpäin. Myös äitini on siellä, jo tärkeämmissä tehtävissä. Surin heidän lähtöään kyllä, mutta silloin en ollut vielä spiritualisti, vasta heidän lähtönsä sai minut etsimään laajempia kokonaisuuksia kuin pelkkä lapsenuskoni.

Olisi paljon vähemmän surua ja pelkoa, jos kaikki uskoisivat näin, mutta ei tällaista tietoutta ja kokemusta voi antaa toiselle, voi korkeintaan toivoa, että mitäpä jos lähellä sureva menisi vaikka meediolle, niin yllättyisi. Yhä se koetaan jotenkin pahana asiana, huijaamisena. huijarit ovat vieneet ja vievät koko ajan mainetta sydämellisiltä, aidosti auttajan työtään tekeviltä ihmisiltä.

Ei kannata etukäteen surra vanhempiensa menetystä, vaan nauttia heidän seurastaan, vaikka hoitaminen raskasta olisikin. En antaisi pois sitä muutamaa kuukautta, kun isääni avustin, olimme vasta viimeisillä kuukausilla sopineet ja väleissä. En kadu sitä koskaan, että jostain tuli se rakkauden ajatus, että nyt on viimeistään sovun aika ja nyt hän on siellä toisella puolella vieläkin rakkaampi kuin koskaan täällä maan päällä eläessään. Samoin äitini, mutta hän tuo aina ilon viestin, emme jää puntaroimaan asioita, kun ei ole tarvettakaan.

Lähettäjä: , 
Päivämäärä:   16.11.17 14:40:23

Elämä, joskus vaan on pakko olla erillään ja laittaa välit poikki. Älä kanna siintä huonoa omaatuntoa.

Lähettäjä: jopo 
Päivämäärä:   16.11.17 23:20:08

Minäkin ymmärrän hyvin, että joskus ei vain voi tehdä niin kuin periaatteessa haluaisi. Ihmisten tilanteet ovat niin erilaisia.

Jos asiaintila jotenkin häiritsee sinua, "elämä", niin yksi asia voi olla se, että koettaisit varmistaa vanhempiesi tarvitseman avun ja palvelut sekä tuottaa heille iloa, vaikka et itse heitä juuri tapaisi. Sinuna koettaisin järjestää esimerkiksi hoitoja heille kotiin (hieroja, osteopaatti, jalkahoitaja tms.), lähettäisin kukkia, tilaisin siivoojan tai kotihoitajan käyntejä, hankkisin heille tarpeen mukaan uusia vaatteita, lehtiä ja muuta arkea helpottavaa ja ilahduttavaa.

Lähettäjä: , 
Päivämäärä:   19.11.17 17:56:16

Hyvä, Jopo!!

Juuri noin sanomallasi tavoilla voi asioihin vaikuttaa. Avun varmistaminen on todella tärkeää. Onhan ne omat vanhemmat aina omia vanhempia olipa välit mitä hyvänsä.
Vielä tsemppiä kaikille <3 <3

Lähettäjä: elämä 
Päivämäärä:   20.11.17 08:35:37

jopo: vanhempani ovat hyvin toimeentulevia ja pystyvät itse hankkimaan tarvitsemansa avun. Ja jos massi loppuu, voivat myydä esimerkiksi lapsenlapsilleen muutoin menevät mökit ja metsät. Itselläni ei ole varaa heille palveluja kustantaa eikä äidilleni suoraan sanoen kiinnostustakaan. En sure varsinkaan äitini tulevaa kuolemaa, emme ole koskaan olleet läheisiä, eikä minulla ole koskaan varsinaista äitiä ollut. Itse olen ollut äiti äidilleni. Suren nimenomaan tätä äidittömyyttäni. Tai en tiedä, surenko enää edes; oloni on enemmän tympeän turta hänen suhteensa. Isääni rakastan, mutta tiedän, että kuolema ei ole mikään loppu. Toisella puolella tapaamme isäni ja muiden rakkaitteni kanssa (joista suurin osa on eläimiä).

Lähettäjä: jopo 
Päivämäärä:   20.11.17 13:14:05

Ok. En niinkään ajatellut taloudellisen avun antamista, vaan sen tunteen välittymistä, että välität. Mutta en tarkoita antaa ohjeita, ymmärrän todella, että ihmisten tilanteet voivat olla hyvin erilaisia. Teet varmasti parhaasi.

Lähettäjä: Helmi 
Päivämäärä:   26.11.17 23:32:33

Kun äidilläni todettiin altzheimer aloin heti järjestää hänen muuttoaan tänne samaan kaupunkiin palvelutaloon. Koska matkaa hänen entiseen kaupunkiinsa oli yli 200km, en voinut käydä kuin korkeintaan kerran vkossa. Äidin kirjat muutettiin tänne ja hän sai paikan pienestä palvelutalosta työmatkani varrelta. Voin helposti pistäytyä joka päivä.helpottaa mun elämää ja oloa ja hyvä tietää että hänestä huolehditaan hyvin. Asiat järjestyy kun niitä alkaa järjestämään.

Lähettäjä: Täti S 
Päivämäärä:   14.12.17 20:48:52

Olipa valitettavan tutun kuuloista, mutta tähän elämänvaiheeseen pakostakin kuuluvaa! Omat vanhemmat myös yli 80, äiti muistisairas ja isä huolehtii, mutta lujilla. Itsellä matkaa yli 300 km kotipaikalle ja työ yrittäjänä. Eipä tästä revetä vuorotteluvapaille ja lomatkin vähissä. Sisar asuu naapurissa (Siis vanhempien) ja lastenhoitoapu on kyllä aina kelvannut, mutta huoltosuhteen käännyttyä se ei sitten enää niin olekaan. Toki sisareni on myös psyykkisesti sairas. Siinä on melkoinen kuvio; äiti on mielestään terve eikä tarvi lääkkeitä, sisar ei kykene yhtään "neuvotteluun", vaan riitaantuu niissä tilanteissa aina. Sitten odotusarvo on että minä täältä järjestän asiat (lääkitykset, lääkärit ja kontrolliinmenot). Huoli on ja pakko tietysti mennä, päiväseltäänkin olen käynyt sen yli 700km ajon tekemässä. Puhelut on olleet joskus aivan hulluja: äiti oli jätetty yksin hetkeksi kotiin ja oli sitten tyhjentänyt viinipullon ja oli ollut tietysti tuiskeessa. No siitäkin sisko soitteli, että mihin nyt mennään
-että minun piti hengittää syvään etten sanonut, että ota kuule itsekin lasillinen, jos on ja mene nukkumaan. Onneksi asioille osaa välillä nauraa jäljestäpäin!

Isä onneksi on järjissään vielä, mutta väsyneenä tietysti hänelläkin tulee hätä. Äiti on persoonaltaan paljon muuttunut, mutta rakas. Minä toivon että johonkin yksityiseen hoivakotiin järjestyy paikka molemmille, kun eivät enää kahden pärjää. Raskaissa töissä sisaren mies on onneksi apuna. Kyllä pelottaa mitä on tulossa. Vanhempien lisäksi tuo suru siitä, että sisar on myös arvaamaton ja ailahteleva. Sieltä ei oikein apua saa.

Lähettäjä: jopo 
Päivämäärä:   14.12.17 23:18:34

Täti S., olen pahoillani tilanteestasi, mutta on mukava kuulla, että osaat vielä nauraa asioille. Kuulostaa hyvin tutulta tilanteesi tuota sisarkuviota myöten...

Lähettäjä: Täti S 
Päivämäärä:   15.12.17 08:33:34

Kiitos jopo
hirtehishuumori on joskus keino pysyä itse järjissään.

Lähettäjä: mie 
Päivämäärä:   21.12.17 11:11:03

Mulla jo vuosikausia jatkunut henkisesti uuvuttava tilanne: Äitini asuu lähes naapurissa, mutta olen nähnyt hänet viimeksi kolmisen viikkoa sitten, jolloin hän syytti minua vittuilijaksi ja haistatteli paskaa.
Yksi hänen lukuisista kroonisista sairauksistaan on alkoholismi. Käsittämätöntä kyllä, ikää on kertynyt kuitenkin jo 80.
Asuu yksin. Sisareni asuu kaukana. Kävin ennen vähintään kerran viikossa äitini luona hoitamassa pankkiasioita, siivoamassa jne. Enää en ole käynyt.
Pelkään kuitenkin päivittäin, että hän on tuupertunut lattialle tai kuollut sänkyynsä. On lähes liikuntakyvytön, mutta uskomatonta kyllä, ajaa edelleen autoa lääkärin luvalla. Sitäkin pelkään jatkuvasti, että hän teloo jonkun autoillessaan, kun ajaa ylinopeutta eikä ole muutenkaan ajokykyinen mielestäni (lääkärin mielestä oli...).
Hän ei halua enää kotihoidon käyntejä, vahtivat kuulemma, ei myöskään mitään ateriapalveluja. Siivooja käy ja lääkkeiden jakaja pari kertaa kuukaudessa.
Asumme pienessä kylässä, jossa kaikki tuntevat toisensa. Minua syytetään täällä varmaankin heitteillejätöstä, kun ei tiedetä asioiden todellista laitaa: Sitä, että en jaksa enää katsella ryyppäämistä, kun olen sitä katsellut jo ihan tarpeeksi, ensimmäiset 18 vuotta riitti.
On ajateltava omaakin mielenterveyttä, että jaksaa olla äiti lapsille ja käydä töissä.
Napanuoran katkaiseminen äitiin on todella vaikeaa...

Lähettäjä: Tirlittan 
Päivämäärä:   21.12.17 12:36:37

Mut se pitää katkaista, kun ei äitiä saa katkaisuhoitoon.

Lähettäjä: 1.*** 
Päivämäärä:   21.12.17 12:49:35

Tsemppiä mie napanuoraan katkaisuun!

Olisiko sinulla mitään mahdollisuutta ottaa etäisyyttä esim. jonkinlaisen työkomennuksen myötä?

Lähettäjä: mie 
Päivämäärä:   21.12.17 17:41:10

Ei, täällä vakityö omalta alalta, aiemmin olisin kyllä halunnut muuttaa kauemmas, mutta tällä nyt puolisonkin työ, ja lapset. Miten selitän heille? Saanko heiltä itse vanhana saman kohtelun, josta nyt näytän esimerkkiä...

Lähettäjä: Tirlittan 
Päivämäärä:   22.12.17 00:17:06

Puhu asioista lapsillesi ihan reilusti ja ensinnäkin älä alkoholisoidu koskaan, muille sairauksille voi vähemmän itse mitään.

Kyllä he ymmärtävät että kun mummo on viinan takia ilkeä, niin se on mummon valinta, kuten myös se ettei hän halua ketään häiritsemään elämäänsä, joten kunnioitat sitä ja pysyt poissa.

Lapset ovat tosi viisaita.

..ja ongelma on tiedostettava, kuten ennenkin on tehty.
https://www.youtube.com/watch?v=5ahyXnF5x2c

Lähettäjä: Pirkko 
Päivämäärä:   25.12.17 16:49:27

On etuoikeus, kun on ollut vanhemmat, joihin on ollut läheiset välit. Vastapoolina on suru menetyksestä. Varsinkin näin jouluaikaan tulee mieleen vanhoja, lämpimiä muistoja yhdessäolosta, toki kullattuina. Tärkeää on, että säilyttää muistot, mutta ei takerru niihin. Elämässä on mentävä eteenpäin ja hankittava uusia kokemuksia, unelmiakin. Mennyt on voimavara, joka kantaa, ja ikävä muuttuu hennoksi kaipaukseksi, joka ei ahdista. Surun hetkellä sitä ei usko, mutta elämä jatkuu, ja myös edessä on iloa.

Lähettäjä: mie 
Päivämäärä:   25.12.17 20:02:27

Kauniita sanoja Pirkolta, tosin epäilen pääsenkö koskaan siihen, että mennyt on voimavara. Katkeruutta on ehtinyt kertyä 50 vuodessa niin paljon, että mennyt tuntuu vain taakalta.

Lähettäjä: nn 
Päivämäärä:   25.12.17 22:49:27

Tunsin itsekin kovaa surua, ensin siitä, että vanhempieni voimat vähenivät, ja myöhemmin heidän kuolemastaan. Tärkeintä on, ettei jää liikaa kiinni menneeseen, vaan pitää huolta muistakin ihmissuhteista tai hankkii uusia. Voisiko muut sukulaiset olla voimavara? Usko minua, menetyksen jälkeenkin on mahdollisuus onnellisuuteen.

Lähettäjä: Liisa 
Päivämäärä:   26.12.17 12:26:24

Sadeye, vanhempasi ovat onnekkaita, kun heillä on sinut, heitä rakastava tytär.

Kannattaa olla aktiivinen, kun tulee aika, ettei muistisairas pärjää kotona eikä puoliso jaksa hoitaa. Hoitopaikan saanti onnistuu paremmin pienellä painostuksella. Kunta teettää mielellään työt omaishoitajalla. Usein puoliso ei halua edes paljastaa väsymystään. Yhteiselo jatkuu vierailujen muodossa, ja vastuu ei ole niin musertava.

Lähettäjä: luulin etten selvi 
Päivämäärä:   10.1.18 20:13:52

Minulla oli vanhat vanhemmat, äiti oli lähes 40 vuotias kun synnyin. Muistan lapsuudestani että pelkäsin aina että äiti kuolee ( ns. vanhuuteen, koska 10 vuotiaan mielestä 50 vuotias on ihan kamalan vanha, kun kavereiden äidit oli 30-40 vuotiaita..) Sitten kun olin 23 vuotias niin isäni kuoli yllättäen ( sydänkohtaus ) ja se oli todella kauheaa aikaa. Olin ns. isän tyttö aina ollut ja yhdessä harrastimme hevosia, traktorihommia yms maanviljelyä, ns. miesten juttuja. Surin todella pitkään ja tietenkin se suru on edelleen, se on muuttunut sellaiseksi haikeudeksi ja surullisuudeksi siitä ettei isä saanut koskaan tavata lapsiani. Sydäntä riipaisee kun tunnistan pojissani isäni piirteitä.

Isän kuoleman jälkeen pelkäsin tietysti entistä lujempaa että äidille sattuu jotakin ja ajattelin etten ikinä tule selviämään äidin kuolemasta. Onnekseni äiti saikin elää lähes 15 vuotta isän kuoleman jälkeen. Mutta kyllä äidin kuolema silti oli paha paikka ja jäin siis orvoksi jo alle nelikymppisenä. Myös mieheni vanhemmat ovat kuolleet aikoja sitten, joten lapseni joutuivat melko pieninä luopumaan isovanhemmistaan ( molemmat papat kuolivat jo ennen lasten syntymää, mamma ja mummo siinä kun lapset olivat noin eskari-iässä ).

Nykyään vaikeinta on juuri tuo, että lapsilta puuttuu kaikki isovanhemmat, lasten kaveripiireissä ei juurikaan ole muita joilla ei isovanhempia olisi.

En tiedä miksi tähän ketjuun kirjoitin, ei oikeastaan liity aloittajan aiheeseen... Oli kai vaan tunne että haluan kertoa tämänkin puolen, kun niitä vanhempia ei ole enää :( Ja olen nyt 45 vuotias.

Lähettäjä: Leena 
Päivämäärä:   14.2.18 21:11:31

Kiitos kirjoituksestasi, "luulin etten selvii". Oli mukava lukea ajatuksiasi. Myös muilta oli hyviä, lämminhenkisiä kirjoituksia.

Lähettäjä: Annie 
Päivämäärä:   4.3.18 17:44:07

Jopo, lokaa tulee niskaan minulle (ja veljelleni) myös... Eli todella surullinen tilanne meilläkin, sillä ainakin minä haluaisin käydä vanhempien luona hoivakodissa useamminkin, mutta jos sinne jää vähänkin pidemmäksi aikaa juttelemaan, palaa aina itku kurkussa kotiin, eikä käynti vastaa tarkoitustaan (hyvän mielen tuottaminen puolin ja toisin, sekä varmuuden antaminen vanhuksille, ettei heitä ole "hylätty") ollenkaan.

Kummallakin diagnosoitu Alzheimer, ja lääkärien lausuntojen pohjalta saimme kuin ihmeen kautta hommattua heille vierekkäiset huoneet hoivakodista. No, kun he muuttivat sinne, oli äiti ensitöikseen sanonut naapurihuoneen rouvalle, että "lapset pakottivat meidät tänne". Jos kävimme heidän luonaan, alkoi aina tiukkaaminen "miksi me ei muka pärjätä kotona??", ja vaikka yritimme asiallisesti selittää miksi, tilanne päättyi yleensä haistatteluun (äidin taholta), ja meidät ajettiin ulos.

Tämä tuntui järkyttävältä, koska meillä oli mielestäni aina ollut vanhempiemme kanssa hyvät välit, emmekä juuri koskaan kuulleet pahaa sanaa heidän suustaan. - Juu, tiedän että Alzheimer voi muuttaa ihmisen persoonallisuutta ja aiheuttaa juuri esim agressiivisuutta ja epäluuloa suhteessa lähimpienkin omaisten vaikuttimiin. Mutta niin se vaan silti tuntuu pahalta. Äärettömän pahalta.

Sitten alkoi puhelinterrori. "Kun meidän pitäis nyt muuttaa takaisin kotiin, niin saammeko teiltä siihen apua? Ai emme, no turha on teidänkään sitten odottaa meiltä mitään apua! Meidän täytyy ottaa yhteys juristiin.".

En ehdi nyt asiaa tämän seikkaperäisemmin selittää, mutta toivoisin, että joku kenties osaisi kertoa, voiko tämä tilanne - eli lähinnä se, että he väen vängällä haluavat kotiin - jatkua heidän kuolemaansa asti? Meitä on moni lohduttanut sanomalla, että menee pari kuukautta "niin kyllä he sitten sopeutuvat.". Tilanne on nyt jatkunut samanlaisena puolitoista vuotta, eikä loppua näy... :(

Lähettäjä: Gerda 
Päivämäärä:   5.3.18 08:40:27

Alzheimeriin tosiaan liittyy tuo epäluuloisuus, entisen kaipuu ja jopa aggressiivisuus. Muistin heiketessä myös vanha koti unohtuu.
Omasta kokemuksestani voin sanoa että loppua kohti pitäisi helpottaa. Oma isäni oli hyvinkin leppoisa, kun muisti oli jo niin huono ettei enää kaivannut entisiä aikoja.
Omien vanhempien persoonallisuuden muuttuminen on todella raskasta seurattavaa, mutta pitää vaan yrittää muistaa että se johtuu sairaudesta.

Lähettäjä: Annie 
Päivämäärä:   5.3.18 17:26:36

Kiitos Gerda. Ehkä nämä meidänkin jossain vaiheessa rauhottuvat :)

Lähettäjä: jopo 
Päivämäärä:   8.3.18 16:38:37

Annie, olen pahoillani puolestasi, tiedän aika tarkkaan, mistä puhut.

Meillä on ollut jo toistuvasti niin, että äiti puhuu tutuille ja vieraille ja myös hoitajille mitä sattuu. "Ei täällä ketään käy" ja vähän itkua päälle. "Ei minun lapsillani ole aikaa hoitaa asioitani." "En saanut tarpeeksi ruokaa, ennen kuin tulin tänne." "Ei minulla ole kaapissa ruokaa, en saa iltaisin mitään syödäkseni."

Mikäänhän näistä ei pidä paikkaansa. Mutta jopa hoitaja on pari kertaa soittanut ja syyllistänyt omaisia näistä.

Lähettäjä: jopo 
Päivämäärä:   8.3.18 20:35:33

Niin ja unohtui äskeisestä mainita, että muuan (kaiken eteenpäin juoruileva) naapuri pisti välit minuun poikki kokonaan kuunneltuaan noita tarinoita. Ei niin kovin mukavaa pienellä paikkakunnalla.