Lähettäjä: Aappa 
Päivämäärä:   29.6.17 22:46:08

Pitkästä aikaa (ainakin vuoteen) aktivoiduin. Mitäs muille mummoille kuuluu? Minne se puskamummoketju on kadonnut muuten?

Minulla meni yksi monttuun 2v sitten ja oli vaikeaa, silloinen junnu lähti ratsutukseen ja tuli vuosi sitten ja sen kanssa uusi kaveri (toinen junnu/raakile). Ei mennyt ihan niinku Strömssöössä meillä; junnu oli top- kunnossa (siis oikeesti; ois ollu valmis kansalliselle tasolle jo HeA-luokassa, trenattiin VaB- luokkiin) ja kaikki piti olla hyvin. Uus kamu ajettu, satulaan niukasti totutettu juntti ja melkein itku tuli epätoivossa. Sitten tapahtui se, mitä jokainen hevon-omistaja pelkää; paha loukkaantuminen. Parit kisat ehdittiin käydä upeesti koulutetun junnun kanssa ja meni telomaan itsensä mystisesti tarhassa (kimppatarhaus metsätarhassa). Reilu puoli vuotta sydän kurkussa ja jatkuvia klinikoita ja hoitoja ja kuitenkin lopulta monttutuomio. Jumaliste, mun sydän särkyi! Ihan totaalisesti särkyi. Oon jo 5 kk surrut, eikä loppua tule. Se oli mun elämäni hevoinen <3.

Nyt se jäljelle jäänyt uus junnu ollut työn alla, eikä vaan tunnu omalta. Ei sitten millään. Ehkä liikaa luopumista aiemmin, en tiedä. Ei oo oikein kunnon motivaatiotakaan ollut. Suru on vielä paha ja tää jäljelle jäänyt on oikee kultakimpale, mut ei oo vaan mun :-(. Treenataan ja viedään eteenpäin, hiotaan jne ja aikaa oon luvannu hälle kevääseen. Jos ei silloin vieläkään ole sitä yhteistä säveltä ja ennen kaikkea tykästymistä, niin en tiedä; ehkä luovun koko paskasta harrastuksesta... Pikkulikat (ja pojatkin!) on ihan lääpällään tähän nyxiin; on kiltti ja yritteliäs, passelin nöyrä, korvat tötteröllä hyppää ja aina lähtee töihin, vaikka ois kuinka väsynyt. Jaksaa olla kammattavana ja hierottavana, pestävänä ja puunattavan, kukitettavana ja talutettavana. Jaksaa olla kuvattavana ja kärsivällisesti kantaa huojuvat ensiratsastajatkin, vaikka ilme kertoo kaiken (pelkkää kysymysmerkkiä). On kotiutunut siis vuodessa hyvin ja nukkuu kengityksissä jo, tulee ja menee; ollaan käyty jos missä. Tykkää kavereista (vaikka höykyttäisikin) ja aina ihmisestä. Mun on niin sääli tätä; se on ihan helmi, mutta ei vaan tunnu omalta :-(.

Oon alkanut katsoa myynti- ja ostoilmoja "sillä silmällä"; jos löytyis uusi oma junnu, jolla luonnetta just mulle. Mulla ihan paskat fiilikset tästä; ostin vaan seuraponskiksi ykköselle ja tästä piti koulia vaan maastomopo. Menee maastoon; matkaoppaan ja peränpitäjän kanssa. Pelkää autoja ja traktoreita, pakenee mopoja. Eli ei ihan mitä ajattelin. Ei oo ajettu ainakaan puoleentoista vuoteen ja onkin ihan ihmeissään osaamattomammista ratsastajista, jotka käyttää painoapujen ja pohkeen asemasta ohjaa =D. Tarkoitus on kokeilla kärryjen edessä nyt kesällä. Saa nähdä mitä siitäkin tulee...

Lähettäjä: Tirlittan 
Päivämäärä:   30.6.17 16:17:13

Onpas siinä ihmettelyä kerrakseen, hevoset vaan ovat niin persoonia. ;)

Luottopolleni alkoi laihtua nyt keväällä ja onhan hällä ikääkin, vaan aloin jo huolestua kun on ollut porukan syönein.
Otin sitten rouvan 'lihotuskuurille' karsinaan äititamman seuraksi, mutta hidasta on ollut.
Raspausta vielä katson, jos se olisi 'avain onneen', ehtii seppä ehkä alkuviikosta.

En ole ratsastanut yli vuoteen, enkä tiiä kenen selkään sitten uskaltaisin kivuta jos tuo ei tokene.

Lähettäjä: Talvi 
Päivämäärä:   30.6.17 18:22:48

Minä menetin talvella koirani, oli kova paikka ja on edelleen. Pikkuhiljaa seuraajaa etsiskelen, mutta samanrotuisten kuviakin on vielä vaikea katsella, eikä muunrotuiset kelpaa. Ehkä sen aika vielä tulee.

Ehkä vielä pahempaa, rakkaista rakkain hevoseni, jonka kanssa on yhteistä taivalta tehty 15 vuotta, ja jonka vertaista ei vain ole jälkeläisissäänkään, on alkanut oireilla vanhaa vammaa ja minulla on inhottava tunne, että tämä ei pääty hyvin. Mutta vielä yritetään. Mielessä myös käynyt, että loppuu koko hevostelu sitten kun tämä lähtee, mutta kun on niitä ihmisiä joitten ensimmäinen sana oli heppa, niin ehkä siitäkin vielä sitten noustaan. Saa nähdä sitten kun tulee ajankohtaiseksi.

Lähettäjä: Aappa 
Päivämäärä:   1.7.17 18:31:04

Osaanottoni, Talvi. Ei- eläinihmisen on täysin mahdoton ymmärtää, kuinka ihminen voi kiintyä syvästi eläimeen (ja päinvastoin). Minulla perhekin on ollut huolissaan, kun vielä(kin) itkee tihrustan hevosen perään. Kuvia en pysty katsomaan, en kykenee puhumaankaan siitä, tai vielä vähemmän muistelemaan. Nytkin kyyneleet alkoivat valua :-(. Aika parantaa, ja joidenkin kohdalla aikaa menee enemmän. Vaikka nykyheppa onkin tosi kiva ja ois ihan unelma jollekin, mutta itsellä vain vaikea kiintyä tähän. Katson talven yli ja keväällä sitten teen jonkin päätöksen; otanko omakseni ja tälle kamu, vai laitanko myyntiin. Vein vieraalle tallille ja olen vuokrannut sitä, kun itsellä kiinnostus on ollut vähän heikko :-/.

Lähettäjä: s 
Päivämäärä:   1.7.17 18:46:24

Ihan perseestä. Vuosi sitten lopetettu hevoset ja koira joka oli vanha ja sairas. Tila myynnissä, kaupunkiin vissiin muutan lopun eläinlauman kanssa. Hevosia ikävä mut en tiiä..

Lähettäjä: Talvi 
Päivämäärä:   2.7.17 11:12:55

Joo no, ei esimerkiksi tuon koiran menetys jokapäiväisessä elämässäni mitenkään päälle näy enkä itkeskele se perään, elämä jatkuu surusta huolimatta ja taidan olla sitä lajia joka muutenkin pitää tunteensa omana tietonaan. Ehkä liikaakin, tiedä häntä. Hevoseni kohdalla voi olla, että myös halu elää hevosetonta ja "huoletonta" elämää vaikuttaa ajatuksiini, että koko lauma kenties lähtee johtajansa myötä. Välillä mietin että jos noista hevosista joskus pääsen eroon, en pidä kuin koiran, ja muuten en ota huolehdittavakseni edes ruukkukasvia, että saisi olla ja elää vapaammin. Mutta sitten taas, kauanko siitäkään iloa sitten riittäisi. Ja mitä minä sitten harrastaisin, jos en hevosia, kun mikään muu ei vaan kiinnosta. Huovuttamista, savitöitä yms. olen kokeillut ja osaan tehdä oikeastaan ihan hienoja, mutta kun ei siinä touhussa ole sydän mukana niin ei se ole. Vielä en ole keksinyt sellaista sijaistoimintaa mistä yhtälailla innostuisi.