Lähettäjä: Syntymäpäivänä
Päivämäärä: 31.10.16 14:11:43
Sattuipa mukava keskustelun aihe juuri tähän päivään, kun täytän jo yli 50v.
Olen sitä mieltä, etten halua/jaksa ketään papparaista enää tässä iässä, ystävämies on ja nimenomaan ystävä, samanikäinen, myös sinkku.
Olen ihan itse valinnut yksin elämisen, kun en enää sopeutuisi saman katon alle.
Jos joskus tapaa kivan miehen(silloin harvoin, kun käyn ravintolassa ja yksin), niin on joko varattu tai sitten muuten kiva, mutta renttumainen.
Näitä renttuja jotenkin olen vetänyt puoleeni koko elämäni tai muuten vaikeita miehiä. En ole itsekään mikän helppo luonne, joten itsessäkin on kyllä vikaa.
Henkisen kehityksen tiellä olen ja haluan tulla paremmaksi ihmiseksi, mutta se on pitkä tie, tosin mielenkiintoinen.
Ensin negatiivisuus pois ja avoimuus tilalle liittyen parisuhteeseen, muuten olen kyllä avoin, empaattinen, puhelias, hyvä kunntelemaan jne.
Ei ole hyviä ystäviäkään enää monta, kun turhanpäiväiset ja negatiivista energiaa tuovat olen karsinut pois. Kaikki he, jotka eivät ole oikeita ystäviä.
Nyt olen löytänyt henkisen kehityksen kurssilta monta hyvää ja lämmintä ihmistä, mutta miehiä siellä ei juurikaan ole, eikä ainakaan mielenkiintoista, tai vapaata miestä.
Olen ajatellut, että voisin joskus laittautua ja mennä ihmisten ilmoille. En ole ruma, enkä liian lihavakaan.
Olen käynyt pubissa ihan ilman meikkiäkin, kun odottelin ystävämiestä istumaan iltaa. Olihan se ihan mukavaa, kun jotenkin rentunoloinen, mutta hyväkäytöksinen raaamikas mies tuli kehumaan terasilla, että oletpa kaunis nainen. Ei ollut liian humalassa, eikä ehdotellut mitään, kunhan tuli juttusille ihan muuten vaan.
Kyllä varmaan jonkun löytäisi, jos jaksaisi käydä baareissa, siellähän suomalaiset miehet käyvät, mutta kun ei oikein huvita. Siellä käyvät myös ne juopot tai muuten epämiellyttävät miehet.
Miehen ei tarvitse olla komea, rikas tai hyvässä asemassa, kunhan olisi rehellinen, aito, henkinen ja omillaan toimeen tuleva. Siipiveikkoja ihan tarpeeksi ollut tyrkyllä. En halua enää vaikeaa parisuhdetta.
En koe tätä omgelmaksi, että elän yksin. Joskus vain tulee mieleen, miltä tuntuisi kokea vielä rakkautta, välittämistä, huolenpitoa, lämmintä ystävyyttä myös parisuhteessa.
Entisen miesystäväni kanssa on ollut vaihtelevaa ystävyyttä jo vuosikaudet, mutta aina välillä päädymme eri teille, kun olemme molemmat niin voimakastahtoisia. Viimeksi päättyi siihen, kun en halunnut olla aina yhteisten iltojen maksajana ja mies jäi aina velkaa jne. Ei tästäkään mitään tullut, vaikka hyviä ystäviä oltiin ainakin 20 vuotta.
Jos on tarkoitettu, että joku vielä tulee, niin sitten se olkoon niin, muuten en edes ajattele enää mahdollista uutta suhdetta.
|