Lähettäjä: Jase 
Päivämäärä:   17.2.19 20:08:11

Makasin Range Roverimme nahkaisella takapenkillä jalat kohti kattoa ja tuijottelin valkoisten kisahousujen verhoamia sääriäni. Kilpailut, ne olivat tämän lajin suola, ja ainoa syy miksi jaksoin käydä tallilla päivittäin. Mutta tämä oli taas niitä päiviä, jolloin mietin oliko se kuitenkaan sen arvoista. Ensimmäiset ja vielä toisetkin hallikisat olin pistänyt sen piikkiin, että Tito ei vain ollut tottunut suomalaisiin ahtaisiin ja pimeisiin maneeseihin. Mutta nämä olivat jo viidennet kilpailumme, emmekä vieläkään olleet saaneet puhdasta suoritusta. Tiesin kyllä, että virheet eivät alun perinkään johtuneet vieraista halleista, vaan minusta. Tiesin tasan tarkkaan miten minun piti Titoa ratsastaa, mutta jostain syystä kisoissa pyrkiessäni täydelliseen suoritukseen, kroppani ei vain suostunut toimimaan oikein. Olin niin mielettömän pettynyt itseeni, sillä hevosessani oli loputtomasti potentiaalia.

Toisen ratsuni, oikeastaan äitini hevosen Hipon, kanssa rata oli sujunut täydellisesti, niin kuin aina, ja siitä hyvästä Rangen taustapeiliä koristi sini-valkoinen ruusuke. Se ei kuitenkaan mielialaani juuri nostanut. Hippo oli niin tasainen ja helppo ratsu. Olin sen kanssa napsinut palkintoja tältä tasolta jo muutaman vuoden ajan. Tiesin, että Hipon kanssa aloittelijakin olisi voinut kuvitella olevansa kilparatsastaja, joten en osannut ottaa kunniaa itselleni.

- Hoidatko sä Hipon ja Titon, vai liikutatko Jalin? Kysyin äidiltä, hänen kääntäessään yhdistelmämme tallin pihaan. Äitini tykkäsi projektihevosista, ja Jali oli hänen uusin hankintansa sen jälkeen, kun minä olin ominut Hipon omaan käyttööni. Jali oli nuori täysiverinen, laukkaratsun uraa kokeillut turhake.
- Hoida itse hevosesi kuule, niin minä hoidan omani, äiti vastasi ärtyneesti. Olin ehkä kiukutellut hänelle liikaa kisan jälkeisessä tunnekuohussa. Minun teki kuitenkin mieli jatkaa kiukuttelua vielä.
- No itseasiassahan Hippo ON sun hevonen.
- Niin, aina kun sulle sopii.

Minua olisi kiukuttanut edelleen, mutta menin kuitenkin auttamaan äitiä trailerin rampin avaamisessa. Kiipesin itse sivuovesta sisään ja rapsuttelin luimistelevan Titon punaruskeaa päätä samalla kun kiinnitin narun sen nahkariimuun. Kun äiti huikkasi takapuomin olevan auki, peruutin kauniin hevoseni ramppia alas. Hevoseni päästi kimeän tervehdyksen läheisissä tarhoissa käyskenteleville ystävilleen, kuin ilmoittaakseen tulleensa takaisin kotiin.

Olin juuri lähdössä kävelyttämään Titoa, kun huomasin Eemelin tulevan ulos tallista. Eemeli oli parhaan ystäväni Amandan pikkuveli. Parhaan, ja oikeastaan ainoan ystäväni. Nuorempana olin ollut hieman kateellinen Amandalle hänen suloisesta veljestään, mutta sisarusten läheisten välien ansiosta olin saanut osani Eemelistä. Olimme leikkineet Amandan kanssa olevamme siskoksia, ja että Emppu oli meidän yhteinen veljemme. Nykyään olin jo iloinen, että minulla ei ollut nuorempia sisaruksia. En olisi suostunut jakamaan hevosiani jonkun kanssa, niinkun Amanda joutui jakamaan Allin veljensä kanssa. Huusin Eemelin tulemaan luokseni ja poika totteli. Tietysti.

- Ota Hippo ja tule kävelemään mun kanssa, äidillä on huono päivä, komensin poikaa. Huokaisten hän totteli minua, ja lähti hakemaan jättiläishevosemme äidiltäni.
- Onko Amanda täällä? kysyin Eemeliltä kun hän pääsi takaisin luoksemme.
- Ei ole, oli mun vuoroni tänään hoitaa ja ratsastaa Alli.
- Ai, yleensä se on täällä aina. Onko sillä joku mies?
Eemeli meni kysymyksestäni niin hölmistyneen näköiseksi, että minun oli pakko naurahtaa. Poika oli niin hölmö mitä parisuhteisiin ja tunteisiin tuli, että tuskin hän olisi huomannut vaikka siskonsa olisi mennyt naimisiin. Minun olisi tehnyt mieli mennä taputtamaan poikaa poskelle ja lässyttää kuin kissanpennulle. Harva näki minussa mitään pehmeää, katsoi sitten vartaloani tai luonnettani, mutta yksi pehmeä kohtani oli kyllä varattu Empulle.

Taluttelimme hevosiani vartin verran ja minä kerroin kuinka kisat olivat sujuneet. Eemeli puolestaan valitti, kuinka hän ei meinannut tulla toimeen Allin kanssa. Se oli liian vaikea hevonen pojalle. Eemeli oli kyllä ihan hyvä ratsastaja, ehkä hieman epävarma vain. Siitä sainkin päähäni mainion idean, mistä minun pitäisi keskustella Amandan kanssa heti kun tapaisimme. En aina voinut olla varma, oliko ideani loistavia vai katastrofaalisia, mutta aina niin järkevä ystäväni oli toista maata. Hän palautti minut maanpinnalle, jos keksin jotain aivan päätöntä.

Sisällä tallissa kuului hihitystä ja nyrpistin nenääni, sillä tiesin sen tulevan kauhukaksikosta. Kauhukaksikko oli kaksi nuorempaa tyttöä, joiden nimiä en ollut edes vaivautunut opettelemaan, joten kutsuinkin heitä kauhukaksikoksi tai junnuiksi. ”Hei sinä” riitti silloin, jos minulla oli jommallekummalle jotain henkilökohtaista sanottavaa. Hekin tyytyivät vain vilkaisemaan minua ja sanomaan nopeat moikat, ennen kun jatkoivat omia juttujaan. En pitänyt heistä, ja se tunne oli varmasti molemmin puoleinen. Kun aloin asiaa miettimään, minä pidin aika harvasta ihmisestä.

- Miten kisat meni? Kuului kohtelias kysymys ja takkutukkainen pojan, tai miehen, pää ilmestyi kurkkaamaan Titon karsinaan.
- Hipon kanssa täydellisesti, tämän kanssa epätäydellisesti.
Se riitti Danielille, sillä tiesimme molemmat, ettei meistä varmasti tulisi kavereita ja nyt kohteliaisuudet oli suoritettu.

Olin ollut lukion jälkeisen välivuoden Hollannissa treenaamassa ja kilpailemassa Hipon kanssa. Siltä reissulta oli Tito tullut Suomeen matkamuistona. Ennen Hollantiin lähtöä meillä oli ollut jotain pientä säätöä Danielin kanssa. Kauaa sitä ei ollut kestänyt, sillä emme juuri tulleet toimeen keskenämme. Olimme vain liian erilaisia, liian erilaisilla arvoilla varustettuina. Viimeistään juttu oli kuivunut kasaan siinä vaiheessa, kun lentokone starttasi kohti Hollantia. Emme pitäneet vuoden aikana mitään yhteyttä. Nykyään välimme olivat viileän kohteliaat, mitä nyt välillä innostuimme kovastikin väittelemään milloin mistäkin turhasta asiasta.

Kun olin saanut hoidettua hevoseni ja hevosteni varusteet, sekä siivottua trailerin, kävelin uupuneena pienen mintunvihreän Fiatin luokse. Tämän päivän hevoskiintiöni oli tullut täyteen, vaikka muuten tallilla viihdyinkin paremmin kun hyvin. Menisin Thai-ravintolan kautta omaan asuntooni parantelemaan tämän päiväisen kilpailun aiheuttamia henkisiä haavojani hyvän ruoan avulla.

Kotona päätin vielä avata pullon Proseccoa ruoan seuraksi. Poreileva juoma tuntui ihanalta suussa, ja lasillisen jälkeen aloin rentoutumaan ja unohtamaan kisojen tuottaman pahan mielen. Halusin uskoa, että myös hyvä ruoka teki osansa. Enhän minä mikään alkoholisti ollut. Kellokin lähenteli vasta kahdeksaa, ja huominen oli sunnuntai. Vapaapäivä siis.

“Tarvin sua. Nyt.” Näpyttelin viestin ja jäin odottelemaan vastausta. Vastausta ei kuulunut, mutta noin puolen tunnin kuluttua ovikelloni soi. Joel astui sisään ojentaen minulle kimpullisen ruusuja.

Mitä mä näillä tee? kysyin napaten ruusut käteeni.
En mä tiedä. Ajattelin että ne piristää, vaikuttaa että sulla on ollut huono päivä
Se paranee pikkuhiljaa, vastasin ja katsoin ensin Prosecco-lasillistani ja sitten Joelia silmiin.

Joel virnisti ja kumartui suutelemaan minua intohimoisesti. Laskin lasini ja kukkakimpun eteisen lipaston päälle, ja lähdin tönimään Joelia makuuhuoneeseen, samalla kiskoen vaatteita hänen päältään. Kun olin saanut viimeisenkin vaatekappaleen Joelin yltä lattialle, jäin hetkeksi katselemaan aikaansaannostani. Joel oli komea. Hänellä oli treenattu vartalo, yleensä niin ojennuksessa olevat tummat hiukset olivat suloisesti sekasin, ja niin… silmälasit. Yleensä pidin niistä. Älykkyys oli seksikästä ja silmälasit tekivät Joelista älykkään näköisen. Mutta tuohon kreikkalaisen jumalpatsaan alastoman vartaloon ja pörröisiin hiuksiin ne eivät sopineet. Nappasin silmälasit nopeasti pois ja päätin käydä katselusta toimintaan.

Lähettäjä: Jase 
Päivämäärä:   18.2.19 20:52:14

Seuraavana aamuna heräsin alastomana selkä vasten Joelin rintaa. Yleensä emme nukkuneet yhdessä, enkä oikein tiennyt miten minun pitäisi nyt toimia. Oli paljon helpompaa lähettää hänet kotiin pian sen jälkeen kun hän oli tyydyttänyt tarpeeni. Mutta siinä minä nyt olin, tiukasti ympäröitynä Joelin käsivarsilla.

- Voitaisko me tehdä tätä useammin? Kuului uninen ääni korvani juuresta.
- Jaa seksiä vai? Jos sä oot tarpeeks hereillä, niin miksei! Vastasin kääntyen kohti Joelia.
- Eikun nukkua yhdessä. Ja olla tällain, ihan lähekkäin.
- Vielä lähekkäämmin me ollaan kun sä olet mun sisällä, kuiskuttelin ja aloin kuljettaa sormiani Joelin kylkeä pitkin alaspäin.

Joel huokaisi, mutta ei yrittänyt laittaa vastaan.

Aamuseksi olikin hyvä tapa aloittaa aamu. Tunsin itseni kovin pirteäksi ja energiseksi, vaikka yleensä aamut olivat minulle todella vaikeita. Jos en ollut luonteeltani kovin mukava edes ollessani hyvällä tuulella, minä jopa säälin niitä, jotka joutuivat tekemisiin kanssani aamuisin. Se ehkä olikin syynä siihen, miksi hätistin Joelin aina iltaisin pois. Pitäisi ehkä kuitenkin harkita hänen ehdotustaan siitä, että voisimme viettää yötä yhdessä.

- Nyt mun kyllä pitää lähteä tallille, sanoin ja keräilin Joelin vaatteita lattialta.
- Mä voin tulla mukaan, Joel vastasi kun dumppasin keräämäni vaatteet hänen syliinsä.
- Etkä voi. Mä ratsastan kolme hevosta ja olen siellä ainakin viisi tuntia. Sä kuolisit tylsyyteen.
- Ai. No joku toinen kerta sitten.
- Ehkä tai ehkä ei, vastasin hymyille ja annoin vielä pienen suukon Joelille ennen kun hätistin hänet matkoihinsa.

Olin kerrassaan niin hyvällä tuulella saapuessani tallille, että hymyillen moikkasin kauhukaksikkoakin. Heidän hämmentyneet ilmeet paransivat mieltäni entisestää. Äiti oli jo tallissa laittamassa Jalia kuntoon, joten suunnistin suoraan satulahuoneeseen pukemaan ratsastusvaatteet ylleni. Äiti oli varannut meille ison maneesin tunniksi yksityiseen käyttöön, sillä hän halusi pitää minulle ja Jalille estevalmennuksen. Olin jossakin mielenhäiriössä luvannut äidille, että aloittaisin keväällä kisaamisen myös Jalilla. Ajatus siitä, että kilpailisin hienojen puoliveriratsujen joukossa vanhalla laukkurilla, sai minut irvistämään; kuinka noloa se olisikaan…

Kun saavuin maneesiin, äiti oli jo taluttelemassa Jalia. Hevonen oli kaunis ruunikko, ilman yhtäkään merkkiä. Se oli siro, mutta lihaksikas. Oikein sporttisen näköinen. Minunkin oli myönnettävä, että se näytti hyvälle ottaessaan ylväänä pitkiä käyntiaskeleita. Äiti oli tehnyt hyvää työtä hevosensa kanssa.

Äidin pitämä valmennus sujui ihan hyvin. Ennakkoluuloistani huolimatta Jali oli kuin olikin oikein ihana hevonen. Niin kauan kun ratsastin sitä, se toimi mukavasti ja pyrki toteuttamaan kaikki pyyntöni. Kuitenkin heti, jos erehdyin hetkeksikään vain matkustamaan selässä, alkoi se keksiä itse itselleen tekemistä. Jalilla oli aiemmin hypätty vain muutamia kertoja yksittäisiä esteitä, joten tällä kertaa esteet pysyivät polvenkorkuisina. Jali tuntui kuitenkin nauttivan hyppäämisestä. Sen laukka oli täydellisesti säädeltävissä, joten lähestymiset osuivat aina nappiin.

Äiti halusi itse hoitaa Jalin loppuveryttelyt, joten minä lähdin laittamaan valmiiksi seuraavaa ratsuani. Hippo, iso ja valkoinen ystäväni, odotti minua tarhan aidan takana. Se oli kovin seurallinen otus, ja lauhkea kuin lammas. Hippo oli täynnä miellyttämisenhalua ja se nautti saadessaan työskennellä ihmisen kanssa. Harmi, että sen hyppykapasiteetti ei riittänyt 130 cm korkeita luokkia pidemmälle. Ratsastettavuus ja sydän sillä olisi riittänyt vaikka maailman cupiin.

Hippo rakasti kaikkia ja kaikkea. Se oli kuin seurakoira. Laittaessani sitä kuntoon ratsastusta varten, iso lemmikkini jatkuvasti tarkkaili tekemisiäni, puhalteli lämmintä ilmaa niskaani ja hamusi huulillaan hihaani. Olin varma että Hippo olisi tikahtunut onnesta, jos se olisi saanut nukkua kainalossani niinkuin lemmikkikoira konsanaan.

Maneesissa lähdin taluttamaan Hippoa ympäri meneesia tehden itse polvennostoja, askelkyykkyjä ja lonkankiertoja. Kun opintojen lisäksi ratsasti parhaimmillaan kolme hevosta päivässä, ei oman kunnon ylläpitämiseen jäänyt juuri aikaa. Olin ollut erittäin kauhistunut, kun eräänä päivänä olin huomannut reisieni olevan niin paksut, että sisäreidet osuivat toisiinsa seistessäni suorassa. Silloin olin tehnyt päätöksen, että käyttäisin kaikki alku- ja loppuverryttelyt, sekä hevosten maastoilupäivät hyväkseni, ja suorittaisin ne maastakäsin.

- Saako tänne jo tulla? Kuului maneesin ovelta ja käännyin katsomaan tulijaa. Siellä seisoi Daniel hevosensa kanssa.
- Vaikka mä haluaisin, en varmaan saisi varata maneesia koko päiväksi itselleni, töksäytin ja jatkoin Danielista välittämättä omaa kuntoiluani.

- Mitä ihmettä sä oikein teet? Daniel kysyi nauraen, kun oli hetken katsellut jumppailuani.
- No luuletko sä että näin hyvä kroppa tulee ilmaiseksi, kivahdin takaisin. En pitänyt siitä, että minulle naurettiin.
- Se on kyllä hyvä, Daniel vastasi hiljaa ja minä menin hämilleni. Se oli harvinaista, mutta niin oli sekin, että Daniel sanoi minulle jotain kilttiä. Ei sillä, että omalla käytökselläni olisin sitä kovin usein ansainnutakaan.

Lähettäjä: Hasu 
Päivämäärä:   8.3.19 20:21:33

Hei täähän on kivanoloinen! Jatkoa? :)

Lähettäjä: Piksu 
Päivämäärä:   15.4.19 10:21:57

Tosi hyvä alku, en ole pitkään aikaan lukenut yhtä soljuvaa ja mielenkiintoista tekstiä! Ehdottomasti jatkoa :)

Lähettäjä: kaysa 
Päivämäärä:   15.4.19 13:01:36

täähän oli positiivinen yllätys, kun pitkästä aikaa tulin kurkkaamaan tälle puolelle ja löytyikin tosi hyvin kirjotettu uus tarina! jatka ihmeessä, alku ainakin sai oman mielenkiinnon jo heräämään :)

Lähettäjä: Jase 
Päivämäärä:   21.4.19 09:50:44

Hippo oli hieman jäykähkö, kuten aina aluksi. Se oli niin iso hevonen, lähes 180 cm korkea, joten kai pieni jäykkyys oli ihan normaalia. Nopeasti se kuitenkin vertyi ja alkoi liikkua rennosti. Se taipui, väisti ja teki siirtymiset juuri niin kuin siltä pyysin. Voi kuinka rakastinkaan Hipon halua työskennellä ja miellyttää ratsastajaansa!

En ratsastanut kovinkaan kauaa, vain palauttelevasti eilisten kisojen jäljiltä. Loppuveryttelyt tein kuten alkuverytteytkin ja sivusilmällä katselin Danielin ja hänen tammansa työskentelyä. Daniel oli kouluratsastaja, taitava sellainen. Taitavuuden tiesin vain hänen kisatuloksistaan, ei minulla itselläni ollut juuri silmää siihen lajiin. Lippi, Danielin hevonen, oli kookas musta tamma. Se liikkui todella ilmavasti, vaikka oli aika lihava. Lihava, kuten mielestäni kaikki kouluratsut. Pidin itse enemmän sporttisten esteratsujen ulkonäöstä. Daniel oli toista maata hevosensa kanssa. Hän näytti enemmän äidin Jalilta. Pitkät raajat ja hoikka ruumis. Huomasin pohtivani, että olisikohan Danielilla myös yhtä erottuvat lihakset kun Jalilla. Ravistelin sellaiset ajatukset päästäni ja lähdin maneesista.

Hoidin Hipon huolellisesti ja loimitin sen. Lähdin viemään sitä tarhaan ja hakemaan vuorostaan Titon. Sillä välin Amandakin oli ilmestynyt talliin. Vein Titon karsinaansa ja pyysin sitten Amandan mukaani satulahuoneeseen. Aloin selittämään, kuinka olin luvannut äidille, että alkaisin treenaamaan ja kisaamaan nyt myös Jalilla. Aikani ei mitenkään riittäisi treenata kolmea hevosta aktiivisesti, joten tarvitsisin apua. Koska Hippo oli niin varma tapaus, voisin vähän luistaa sen treenaamisesta, jos saisin nakitettua hommaan jonkun muun. Ja se joku muu olisi hänen veljensä Eemeli. Hipon varmuuden ansioista Emppukin saisi kerättyä itsevarmuutta, joka häneltä oli hieman rapissut Allin hankaluuden takia.

Olin päättänyt puhua asiasta ensin Amandan kanssa, sillä innostuessani jostain, en aina ajatellut fiksusti. Jos ideani olivat päättömiä, Amanda oli se joka osasi, ja uskalsi, palauttaa minut takaisin maanpinnalle. Yleensä hän teki sen myös silloin, jos käyttäydyin oikein tökerösti muita ihmisiä kohtaan tai kun leijun jossain itseriittoisuudessani. Kun olin saanut ideani vuodatettua ystävälleni, en oikein ollut varma mitä mieltä hän siitä oli, mutta lupasi kuitenkin puhua veljelleen. Jotain epävarmaa hänen äänessään kuitenkin oli, joka vähä harmitti minua. Oliko hän epävarma siksi, että ei ollut varma idean järkevyydestä, vai siksi, että ajatteli minulla olevan jotain omaa etua tavoittelevia taka-ajatuksia?

Olimme hieman ajautuneet erilleen Amandan kanssa sen vuoden aikana, jonka vietin Belgiassa. Se oli minusta oikein ikävää, sillä Amanda oli niitä todella harvoja ihmisiä, jotka ymmärsivät ja jaksoivat katsella minua. Tiesin kyllä olevani hankala, mutta ystävilleni, joiksi niin Amandan kuin Eemelinkin luin, tahdoin aina vain hyvää, enkä koskaan olisi heitä tahallani satuttanut.

Amandan hevosen karsina oli Titon karsinan vieressä ja menimme yhdessä laittamaan hevosiamme kuntoon.

-Miksi sä et ollut eilen kisoissa? kysyin Amandalta harjaillessani Titoa. Kiersimme Amandan kanssa yleensä samoja kilpailuja ja kilpailimme toisiamme vastaan. Ihme kyllä, kilpailu ei koskaan jatkunut radan ulkopuolella.

-Meillä on nyt pari viimeisintä valmennusta mennyt aivan penkin alle, niin en viitsinyt lähteä.
-Mulla taas menee valmennukset Titon kanssa aina super hyvin, mutta kisoista ei koskaan tule mitään, huokaisin ja Amanda kommentoi jotain kannustavaa.

Me ratsastimme Amandan kanssa tunnin verran ja neuvoimme toisiamme. Amanda jäi liikaa ohjaan kiinni, jonka johdosta Alli jännittyi ja alkoi kulkemaan selättä. Huomautin asiasta Amandalle muutaman kerran ja Amanda neuvoi minua aina kun jäin painestamaan Titoa liikaa. Oli hirveän mukavaa ratsastaa Amandan kanssa yhdessä, ottaa häneltä neuvoja antaa niitä takaisin. Kovin monelta ihmiseltä en suostunut neuvoja ottamaan vastaan.

-Ensi viikonloppuna olisi talliporukalla illanistujaiset. Haluatko sä tulla mukaan? Amanda jutteli varautuneena kun talutimme hevosiamme takaisin talliin.
-Ehkä. Missä?
-Mun luona. Mä kutsuin porukan meille, mutta en oikein ollut varma haluatko tulla. Kun et oikein tule kaikkien kanssa toimeen.

Tunsin harmistuksen nostavan päätään jossain sisälläni. Amanda oli päättänyt järjestää bileet, ja jättänyt minut kutsumatta. Mieleni olisi tehnyt sanoa jotain ilkeää, mutta kohautin vain hartioitani ja vastasin:
-Katsotaan.

Lähettäjä: Jase 
Päivämäärä:   8.5.19 08:34:13

Yritin hoitaa Titon mahdollisimman nopeasti ja vältellä Amandaa. Minua kiukutti, mutta en halunnut purkaa sitä parhaaseen, ainoaan, ystävääni. Livahdin vain nopeasti pois sillä aikaa, kun Amanda vei Allia tarhaan.

Kodin sijaan ajoinkin isin ja papan luokse, sillä olin hemmottelun tarpeessa. Äiti oli toiminnan nainen, joka pyrki ratkaisemaan ongelmat ja huolet järjellä. Jos tarvitsin neuvoja ja ratkaisumalleja suuntasin siis äidin ja iskän luo. Kun halusin rypeä itsesäälissä ja saada hemmottelua, oikea kohde oli silloin isi ja papa.

- Mi amore! Kuului papan huudahdus keittiöstä, jossa minut otti vastaan huumaava tuoksu. Papa jätti hetkeksi kokkaukset sikseen ja tuli halaamaan minua ja antamaan suukon poskelle.
- Sinä haiset hielle, sanoin moittivasti italiaksi. Haju ja vaatteet kertoivat että papa oli tullut lenkiltä juuri ennen ruoanlaittoa.
- Ja sinä hevonen, papa vastasi huonolla suomella.
- Hevoselle, korjasin taivuksen ja papa virnisti.

Tallustelin syvemmälle keittiöön kurkkaamaan mitä pannulla porisi, vaikka olinkin tunnistanut sen jo tuoksusta. Risotto alla milanese, papan bravuuri ja isin lempiruoka.

- Onko sulla jotain hyviteltävää kun teet isin lempiruokaa? Kysyin papalta.
- Se raukka joutui kesken sunnuntain lähtemään töihin, joku kiireellinen leikkaus. Hän tarvitsee hemmottelua kun tulee kotiin, papa selitti.
- Mäkin tarvin hemmottelua, sanoin ja lysähdin tuolille istumaan.
- Sauvignon blancia vai pinot grigiota? Papa kysyi ja alkoi kaivamaan viinikaappia. Niin italialaista, lasi viiniä ratkaisee kaiken.

Papa oli alkanut maistattamaan viinejä minulla jo kun olin teini-ikäinen. Hänen mielestään hyvä ruoka ei ollut mitään ilman hyvää viiniä. Olin samaa mieltä. Vaikka papa oli rikkonut Suomen lakia antamalla minulle viiniä alaikäisenä, pidin sitä vain hyvänä asiana. Minun suhtautuminen alkoholiin oli terve. En ollut koskaan niin sanotusti vetänyt kännejä.

Aloin vuodattamaan harmistustani papalle. Harmitusta eilisistä kisoista ja siitä, että Amanda ei mielellään kutsunut minua mukaan illanviettoon. Papa kuunteli ja silitti hiuksiani, kuten hän teki silloinkin kun olin ihan pieni. Hän ei juuri kommentoinut mitään, mutta helpotti, että sai avautua.

Lähettäjä: Jase 
Päivämäärä:   8.5.19 08:59:46

Minulla on kolme isää. Isi, papa ja iskä. Isi on minun biologinen isäni. Hänellä ja äidillä oli ollut jonkinlainen friends with benefits -suhde, josta minä olin saanut alkuni. Kun olin kolme-vuotias, isi oli löytänyt papan ollessaan Italiassa vaihto-opiskelijana, tullut kaapista ulos ja aloittanut suhteen. Minä olin niin pieni, etten muista aikaa ennen papaa. Minulle on isin ja papan suhde ollut aina yhtä normaali kun miehen ja naisen välinen suhde.

Iskä minulle esiteltiin kun olin viisi-vuotias. Pian hän muutti minun ja äidin luokse asumaan, ja siitä asti minulla on ollut kaksi perhettä ja kolme isää. Olen molempien perheideni ainoa lapsi, hemmoteltu prinsessa. Syytän siis kaikkia vanhempiani ikävästä luonteestani.

Syytän myös muiden ihmisten suhtautumista isiin ja papaan. Minua ei koskaan ole oikeastaan kiusattu asiasta, sillä minä kuuluin siihen koulun suosituimpaan porukkaan. Kukaan ei uskoltanut, koska kaikki halusivat kuulua samaan jengiin. Kerran yksi poika uskalsi huudella minulle jotain ilkeää kolmesta isästä. Vastasin, että en yhtään ihmettele miksei hänen ainoakaan isä halua pitää häneen yhteyttä. Osuin arkaan paikkaa.

Vaikka minua ei kiusattu, sain usein vahingossa kuulla naureskelua homo-isästä. Minulla oli myös kauhea tarve ajaa homojen oikeuksia, koska olivathan ne samalla isäni oikeuksia. Ja minun oikeuksia perheeseeni. Otin aina kovasti itseeni, jos kuulin käytävillä homoksi nimittelyä, tai muuta ikävää puhetta.

-Kiitos hemmottelusta papa, on jo parempi mieli.
-Sitä varten isät ovat olemassa, prinsessani, papa vastasi ja suukotti vielä poskeani.

Isin leikkaus oli ilmeisesti venynyt pitkäksi ja jouduin lähtemään näkemättä häntä. Huomenna olisi taas maanantai ja pitäisi aamusta raahautua yliopistolle. Meillä oli yhteinen seminaari Joelin kanssa. Ajatus sai suupielen kohoamaan hieman ylöspäin.

Lähettäjä: lehtokurppa 
Päivämäärä:   9.6.19 22:45:10

Tässä on sitä, mitä laji vaatii. Kiinnostavan ristiriitainen päähenkilö, uskottava juoni, soljuva tapahtumien kulku. Lisää tätä!

Lähettäjä: Piksu 
Päivämäärä:   13.6.19 11:28:01

Tämähän käy entistä mielenkiintoisemmaksi. Kuten yllä jo kirjoitettiin, niin erityisen kiinnostavan tästä tekee ristiriitainen päähenkilö. Lisää kiitos!