|
Lähettäjä: Oopiumiunikko
Päivämäärä: 8.12.17 02:29:46
Bre// Aivan ihanaa saada kommentti. Kiitos tuhannesti kommentista, toivottavasti tykkäsit.
A/N: Noh, tässä törähtää ensimmäinen varsinainen kappale, joka sekin on hitusen tyngänpuoleinen. Ehkä tästä hiljalleen kuitenkin lähdetään lutviutumaan. Toivottavasti. (Tässä seuraillaan siis Tomasia)
* * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * *
Osa 1: Jäisiä kohtaamisia
Lumi narskuu kärrynpyörien alla ja Väkkärän edellä askeltava hevonen liukastelee.
"No niin, poika, ihan rauhassa", juttelen oriilleni, kun se hieman epäluuloisena yrittää kiertää kohdan, jossa edellämennyt hevonen liukasteli.
En ehdi edes kirota mielessäni, kun liinaharjainen orini singahtaa kohti tien laitaa. Pitelen ohjia kädessäni parhaani mukaan ja yritän estää hevosta pääsemästä liian lähelle reunaa. Kolme askelta oikealle, ja kärryn vasen pyörä humahtaisi ojaan. Siinäpä sitä sitten olisikin tohinaa, kun alettaisiin nostaa ojasta kärryjä, hevosta ja kahta miestä. Haluaisinpa tosiaan nähdä, kuinka napit kauluksissa kärrien kyydissä pönöttävät herrat alkaisivat hilata ylös kärrejä ja rotevaa, lohikäärmeen mentaliteetilla varustettua liinakkoa.
"Tee nyt herran sana soikoon jotain!" vierelläni tuskanhikisenä pönöttävä tyyppi kivahtaa ja yrittää selvästi kuulostaa käskevältä, vaikka hänen äänensä kohoaa ainakin pari oktaavia särkyessään hermostuksesta.
Mieleni tekisi melkein kiusallani antaa Väkkärän kiskoa itsensä pientareelta ojaan, mutta se ei todennäköisesti olisi kovinkaan viisasta. Sitäpaitsi Väkkärän voisi käydä hullusti; sen jalat voisivat jäädä kärryjen alle ja rusentua käyttökelvottomaksi. Toisaalta en tiedä, olisiko se hullumpi kohtalo. Siinä tapauksessa se joko päästettäisiin vapaaksi, palautettaisiin kotiin taikka ammuttaisiin siihen paikkaan, mikä olisi varmaankin todennäköisintä. Ainakaan sen ei tarvitsisi nähdä rintamaa, taikka laahustaa edestakaisin näitä jumalanunohtamia kumpurateitä, joissa jalkaisinkin olisi helppo astua kuoppaan ja taittaa jalkansa. Sitäpaitsi Väkkärä inhoaa kärrien vetämistä muhkuraisilla metsäteillä. Toisaalta on paljon vaikeampaa keksiä jotain, mistä se pitäisi kuin sellaista, mistä se ei pitäisi. Se pitää ruuasta, Ulriikan nipistelystä sekä Heikki-rengistä. Ja naapuripitäjän leipuri Tupalan tammasta. Muusta se ei juuri pidä.
On jo kokolailla pimeää, kun ilmeisesti saavumme perille. Vasta kärryjen pysähdyttyä vierelläni istuva herra uskaltaa päästää irti penkistä, jota hän on puristanut nahkarukkasillaan Väkkärän episodista lähtien. Mies ei myöskään aikaile, vaan varsin ripeästi hypähtää alas.
"Talli on tuolla", hän kertoo ja osoittaa rakennusta vasemmalla.
"Vie hevosesi sinne. Sen jälkeen ilmoittaudut keskimmäisessä rakennuksessa." mies jatkaa, ennen kuin harppoo pois.
Hyppään itsekin alas kärryiltä ja talutan oriani loppumatkan.
Tallin ovella hevosia ottaa vastaan joku tärkeältä vaikuttava tyyppi, ja niiden riisumisessa ennen ovea touhuaa apuna muutama maastokuvioon pukeutunut nuorimies. Ei mene kauaakaan, kun Väkkärän kärryt ja valjaat on kiikutettu tallin taakse rivin jatkeeksi ja ori saa sen sijaan päähänsä päitset, joista se talutetaan talliin sisään.
"Tuntomerkit?" käskevä ääni pyytää.
"Suomenhevosori, liinaharja, laukki, kaksi ja puoli sukkaa", luettelen kiltisti, kuten on pyydetty.
Meillä oli ollut tapana kotona naureskella, että Väkkärän emältä olivat varmaankin loppuneet värit kesken varsaa tehdessä, kun yksi jalka oli jäänyt vallan ilman sukkaa ja toisessakin oli vain puolikas. Tietoja kirjaava tyyppi ei vaikuta kuitenkaan varsinaiselta vitsiniekalta, joten katson parhaaksi olla kertomatta hassua tarinaa orin sukista.
"Nimi, omistaja ja palautusosoite", mies kehottaa, vaikka hän ei ole ehtinyt harakanvarpaisella käsialallaan kirjata vielä edes edellisiä tietoja loppuun.
"Väkkäräksi sitä sanotaan", vastaan ja yritän kurkkia tallinlävestä, jos näkisin edes vilaukselta, minne liinaharjainen orini on hämärässä tallissa sijoitettu.
Kireäkasvoinen kirjuri nostaa tyytymättömänä kurkkuaan rykäisten katseensa minuun, eikä näytä ollenkaan tyytyväiseltä.
"Ja omistaja... Tomas Hummelgård. Palautusosoite on Hummelgård, Kantatie 12, Tavastkenkä", luettelen hieman vaivaantuneena siitä, että tunnen itseni yhtäkkiä taakaksi.
Hetken vain katselen, kuinka kirjuri kirjaa hevoseni tiedot ylös ja nostaa sitten taas uupuneen katseensa, mutta tällä kertaa hän katsookin suoraan ohitseni. Minäkin havahdun, kun rinnalleni astuu jonossa takanani ollut nuorukainen.
"Minä.. Tuota... Olisikohan mahdollista käydä sanomassa hyvää yötä Väkkärälle?" yritän kysyä kirjurilta.
Kirjuri mulkaisee minua pahasti. Jonossa muutama nuorukainen tyrskähtää.
"Eiköhän se siellä pärjää." mies murahtaa ja kääntyy selittelemättä takaisin seuraavan puoleen.
Joku taputtaa minua kevyesti olalle ja kun vilkaisen taakseni, näen metsänvihreään pukeutuneen nuorenmiehen, joka hymyilee rohkaisevasti.
"Annappa ko mää autan sut alkuu", nuorukainen lämpimästi rupattelee.
"Mää olen Antti, ketäs sää olet?" nuorukainen hieman hassulla murteellaan kysyy samalla, kun hän lähtee kävelemään kohti keskimmäistä rakennusta.
Vaistomaisesti seuraan tätä Antiksi esittäytynyttä kaveria, joka vaikuttaa ihan hyvältä tyypiltä, noin niinkuin ainakin hevosten tietoja kirjanneeseen ukkoon verrattuna.
"Tomas... Tomas Hummelgård", vastaan ja vasta vastattuani tajuan, että ääneni värisee vähän holtittomasti.
Antti seisahtaa aloilleen ja laskee kätensä taas olkapäälleni.
"Kuule Toomas, kyl se siittä. Me ollaa kaikki joskus tultu tän ensmäst kerttaa ja kyl mää voin sannoo et kyl äitii tuli ikävä ko mää ekaa iltaa tääl olin." Antti yhtäkkiä kertoo ja puristaa kevyesti minua olkapäästä.
"Kyl se siittä, Toomas."
Pakotan pakkasesta kipeille poskilleni hymyn ja nyökkään.
Niin. Ehkäpä se siitä. Ehkä tähän todella tottuisi niin, että pian jo hämmästelisin, kuinka nopeasti pääsinkään kotiin.
|