|
Lähettäjä: hyeena
Päivämäärä: 14.6.18 14:45:51
jassu, oi huippua, että tää ei oo ennalta arvattava, kiitos paljon <3 c:
mimmu, hih <3
Warrior, kiva että kommentoit! Kiitos tositosi paljon <3
kaysa, aww ihana kuulla, kiitos <3 8)
A/N: tää luku oli valmis jo pari viikkoo sitten mutta mulla on ollu vähän teknisiä ongelmia ja oon lisäks ollu kipee, niin vähän venähti tää julkasu D: mua niin ärsyttää kun täällä ei voi muokata näitä viestejä ja korjailla ja parannella tekstiä, ihan hävettää melkein lukee noita alkupään lukuja :Dd mie julkasen tätä myös wattpadissa, että sieltä löytyy sit selvästi parannellumpi ja virheettömämpi, muokattu versio, jos joku siellä pyörii! Eniveis, tässäpä uutta lukua :)
---------------------------
Luku 19 – Kaksi veljeä
Terveydenhoitajan huoneen edusta oli hiljainen, kun mä nojauduin tiiliseinää vasten kädet hupparin taskuissa. Huoneen oven vieressä oleva valo paloi punaisena, mutta mä en silti ollut yhtään varma, että oliko Joona edes tullut tänne, vai oliko se vaan sanonut niin. Jos se vaan halusi päästä musta eroon? Ajatus sai mun mielialan nytkähtämään vieläkin alemmas. Toisaalta mä en kyennyt edes kunnolla miettimään meidän riitaa, kun mä kelailin vaan Joonan ruhjottuja kasvoja ja Roopea ja sitä jotain, mitä oli tapahtunut. Huokaisten painoin takaraivon tiiliseinää vasten ja suljin hetkeksi silmäni.
Meni useita minuutteja, ennen kuin ovi viimein avautui ja tuttu, matalan tasainen ääni hymähti moikat terveydenhoitajalle. Ovi meni kiinni ja mä avasin silmäni, otin kädet taskuista ja lopetin seinään nojailun. Joona nosti katseensa, huomasi mut ja seisahtui mun kohdalle, kohotti ihan aavistuksen kulmiaan. Mä nielaisin ja katsoin sitä vakavana. Terkkari oli paikannut sen ruhjeista silmäkulmaa laastarilla.
”Mitä sä siinä?” Joona lopulta rikkoi hiljaisuuden ja mä vetäisin terävästi henkeä.
”Mitäköhän?” vastasin käheästi, ja Joona hymähti melkein ääneti, antoi katseensa lipua tyhjälle käytävälle. Se oli tosi etäinen ja musta tuntui tosi pahalta. Musta tuntui pahalta, kun se oli sellainen, ja musta tuntui pahalta, kun se oli tuollaisessa kunnossa, tuntui pahalta, kun se oli joutunut kokemaan jotain tuollaista.
”Pitää varmaan lähtee tunnille”, Joona sanoi, vilkaisi mua silmäkulmastaan ja oli jatkamassa matkaansa, mutta mä otin kiinni sen ranteesta.
”Oota.”
Se käänsi katseensa muhun ja mä halusin vaan halata sitä, painaa pään sitä vasten ja olla lähellä.
”Mitä?” Joona töksäytti ja mä säpsähdin.
”No mä – meidän pitää puhua”, mä takeltelin.
”Miks?”
”Miten niin miks?” mä ähkäisin. ”Me ollaan riidoissa, ja sut on hakattu!” jatkoin hengähtäen, äänessäni kiihtynyt vire.
Joona käänsi katseensa pois musta.
”Mitä puhuttavaa Iivo? Sä oot sitä mieltä, että mä oon hirvee, eikä oo mikään ihme, ettei kukaan tykkää musta”, Joona sanoi neutraalin kylmästi ja mä nielaisin. ”Roope on vähintäänkin samaa mieltä, joten nyt kun sekä mun poikaystävä, että mun isoveli on sitä mieltä, niin ei kiinnosta kyllä víttuakaan puhua yhtään mitään.”
Joona irrottautui mun otteesta ja lähti kävelemään käytävää pitkin. Mun sydäntä puristi sen sanat. Mä en tajunnut miten mun aiemmin niin tylsänrauhallinen elämä oli yhtäkkiä jotain tällaista. Kauheaa vuoristorataa koko ajan. Mä vetäisin henkeä ja kävelin Joonan perään, kuroin meidän välimatkan kiinni nopein harppauksin.
”Joona kuuntele”, mä sanoin, otin kiinni sen olkapäästä ja astuin sen eteen saaden sen seisahtumaan
jälleen. ”Et sä oo hirvee”, sanoin hiljaa ja kohotin katseeni Joonan kasvoihin. Sen viileä ilme murtui asteen verran, kun se kohtasi mun katseeni. Se näytti yhtäkkiä tosi väsyneeltä. Mä tiputin mun käteni sen olkapäältä ja se käänsi katseensa valkoisille seinille.
”Tuntuu siltä”, se hymähti sitten ja mä pyöritin päätäni. ”Ihan sama mitä mä teen, niin kaikki menee vaan päin helvettíä, mikä víttu mussa on vikana?” sen jatkoi vähän hermostuneemmin ja sen leukaperät kiristyivät.
”Ei sussa oo todellakaan mitään vikaa”, sanoin vakavaan, melkein ponnekkaaseen sävyyn ja nostin sitten käteni Joonan vähemmän mustelmaiselle poskelle ja käänsin sen kasvot hellästi mua päin. ”Enkä mä tarkottanu sitä mitä mä sanoin sillon”, jatkoin sitten hiljaisemmin ja se kohtasi mun katseeni. ”En todellakaan, mä vaan olin hiton suuttunu, enkä ajatellu mitä sanon.”
Joona huokasi ihan hiljaa ja katseli mua hetken, kunnes nyökytteli.
”Okei”, se lausahti. ”Tai kyllä mä sen oikeesti tiiän”, se jatkoi kohauttaen olkiaan.
”Anteeks Joona”, mä sanoin sitten ja mua melkein itketti, kun kaikki asiat menivät näin. ”Anteeks”, mä toistin hiljaa ja otin kiinni Joonan molemmista käsistä ja puristin vähän. Mä olisin halunnut halata sitä, päästä sen lähelle, mutta sen sijaan mä seisoin aloillani ja tunsin, miten silmänurkkia poltteli. Mä nipistin silmät kiinni ja koitin tukahduttaa niiskautuksia ja estää kyyneleitä, koska ei tosiaan huvittanut alkaa porata missään koulun käytävällä, mutta mä en vaan voinut itselleni mitään. En mä edes ollut tiennyt, että mä olin oikeasti näin hiton herkkis jätkä.
”Miks sä itket?” Joona kysyi lopulta. Sen ääni oli muuttunut takaisin tavanomaisen rauhalliseksi. Mä päästin henkäisten sen käsistä ja pyyhin kasvojani nopeasti paidan hihoihin.
”Mä oon kauheen tyhmä”, lausahdin hiljaa ja laskin käteni.
”Sä itket, koska sä oot tyhmä?” se kysyi lähes vitsaillen ja mä ähkäisin.
”No en, kun –”, mä nostin katseeni Joonan hakattuihin kasvoihin ja se kohotti aavistuksen kulmiaan. Mä vetäisin terävästi henkeä. ”Näyttää ihan tosi hiton pahalta”, pihahdin. Oikeastaan mä aloin melkein kyynelehtimään uudestaan, kun mä katsoin Joonan kasvoja koristavia ruhjeita ja mustelmia. Olinhan mä nähnyt sen kasvoissa ennenkin jälkiä, olinhan mä nähnyt, kun se oli tapellut, mutta se oli jotain tosi pientä verrattuna siihen, miltä sen kasvot nyt näyttivät. Tosi hiton pientä. Mua kylmäsi ja ahdisti, kun mä mietin sitä, miten monesti Roope oli sitä lyönyt.
”Niin kai”, Joona hymähti ja hipaisi sormenpäillään ruhjetta suupielessään. Sitten se työnsi nyrkit hupparin taskuihin ja vilkaisi ympärilleen. Mä katsoin sitä edelleen jotenkin tosi herkillä ja järkyttyneenä. ”Pitäs varmaan mennä tunnille.”
”Tunnille?” mä toistin epäuskoisena, koska hittoako väliä jollain äidinkielen tunnilla nyt oli – siitäkään huolimatta, että meidän äikänmaikka oli raivostuttava tiukkis ja otti luvattomat poissaolot tosi henkilökohtaisesti. Silti, ei sillä ollut hittoakaan väliä. ”Meidän pitää puhua.”
Joona nojautui seinää vasten. Se painoi takaraivonsa vasten tiiliä ja vilkaisi ensin kattoa ja sitten mua.
”Missä? Ei ihan hirveesti huvita alkaa tässä puhua”, Joona sanoi vakavana ja mä rypistin otsaani, kun se oli jotenkin niin välttelevä ja etäinen ja haluton juttelemaan.
”No me – me voidaan mennä vaikka meille, siellä ei oo ketään kotona”, sanoin sitten ja koitin saada Joonan seinille vaeltaneen katseen kiinni. ”Ootko sä mulle vihanen?” kysyin heti perään hiljaa ja Joona pyöritti päätään.
”En.”
”Etkö sä halua puhua meidän väleistä? Etkö sä halua kertoo mulle mitä sulle on tapahtunu?” mä kysyin vähän kiihtyneemmin ja Joona huokasi.
”Haluan, totta kai mä haluan”, se pukahti. ”Mä en vaan jaksa riidellä.”
Se käänsi katseensa muhun.
”No en mäkään”, vastasin vaisusti ja Joona otti kädet taskuistaan ja lopetti nojailunsa.
”Siihen se menee kuitenkin.”
”Miten niin?”
”Koska sä suutut.”
Mä nielaisin ja katsoin Joonaa vähän loukkaantuneena.
”Mistä?” kysyin melkein kuiskaten. Joona katsoi mua hetken hiljaa, kunnes käänsi katseensa käytävälle siristäen hieman silmiään.
”Mistäköhän?” se hymähti. ”Miirosta.”
Mun rinnan alla nytkähti vähän. Mä vilkaisin lattiaa huultani purren ja vetäisin sitten henkeä.
”En mä enää –”
”Mä olin sen luona yötä”, Joona keskeytti. Mä kohotin kasvoni lattiasta siihen ja se kohtasi mun katseeni.
”Mitä?” kuiskasin hiljaa ja mun sydäntä puristi. Joona ei ehtinyt vastata, enkä mä ehtinyt kysyä enempää, kun käytävälle lampsi joku poika. Se katsoi meitä vähän kummissaan jäädessään norkoilemaan terveydenhoitajan oven luokse. Mä purin hampaani yhteen ja käännähdin ja kävelin terkkarin käytävältä ala-aulaan ripein askelin. Mua ahdisti, enkä mä halunnut jonkun randomin jätkän olevan siinä todistamassa sitä. Tosin aulan penkeillä oli myös porukkaa, jotkut kolme tyttöä nenät kiinni puhelinten näytöissä. Mä vedin takin päälleni ja heitin repun selkään kävellessäni ulko-oville ja sitä kautta pakkaseen. Vedin kylmää tammikuun ilmaa keuhkoihini, seisahduin aloilleni koulun pihalle ja suljin silmäni.
Joona ilmaantui siihen mun viereen, mä tiesin, vaikka pidin silmiä kiinni. Mä melkein oletin sen lähteneen tunnille, vaikka oikeasti tiesinkin, että se seuraisi mua. Se sytytti tupakan, vaikkei siinä saanut polttaa, ja mä avasin silmäni. Teki mieli hermostua, suuttua, tiuskia, mutta mä tuijotin lumista pihaa ja hengitin raskaasti tupakan tuoksuista ilmaa ja pidin jostain kumpuavan kiukkuni aisoissa. Vedin pipoa korville ja työnsin kädet takin taskuun ja hetken aikaa me seistiin ihan hiljaa.
”Tuutko sä meille?” mä sitten kysyin lopulta, kun Joonan tupakka oli palanut yli puoleen. Käänsin katseeni pidempään poikaan, joka näytti hetken lähes yllättyneeltä. Se odotti mun suuttuvan, ja niin mä kai odotin itsekin. Joonan mustelmat lievensivät mun hermostuneisuuttani mainittavasti – sellaiset asiat, kuten poikaystävän eksä, tuntuivat kai tavallaan jotenkin merkityksettömiltä, kun tiedosti sen tosiasian, että se samainen poikaystävä oli hakattu ihan kunnolla. Tai ei nyt merkityksettömältä, mutta ehkä se antoi jonkinlaista perspektiiviä tähän kaikkeen.
”Okei.”
Joonan ääni oli edelleen melko ontto, mutta mä en jäänyt miettimään sitä lähtiessäni tarpomaan tielle päin. Joona käveli mun vierellä, eikä me puhuttu mitään koko matkan aikana, vaikka mun teki mieli sanoa kaikenlaista. Mun mieliala tuntui vajoavan vaan alemmas koko ajan ja tuntui, ettei sitä varmaan saisi nousemaan enää millään. Muutamat vastaantulijat katsoivat meitä normaalia pidempään, tai varmaan lähinnä Joonaa, koska vaikka se tuijotteli maata, niin ei niitä ruhjeita saanut piiloon.
Me käveltiin hiljaisuudessa Niittytielle, meidän talolle, ja mä etsin kotiavaimet repustani ja avasin meille oven. Vilkaisin puhelintani eteiseen päästyäni ja huomasin Aksun laittaneen viestiä. Se kyseli, että missä mä olin, ja mä vähän ihmettelin, että miten se ei osannut laskea yksi plus yksi, ja tajunnut, että mä olin Joonan kanssa. Se kuitenkin tiesi ihan hyvin, että me oltiin kavereita, ja varmaan jos kaverilla, oli naama mustelmilla, niin sitä saattoi mennä puhumaan ja kysymään, että mitä oli sattunut. Mä hymähdin hiljaa ajatuksilleni, kuittasin Aksulle jotain, että en tulisi loppupäivän tunneille, ja tyrkkäsin Samsungin eteisen pienelle pöydälle.
”Haluutko kahvia?” mä kysyin, kun me oltiin riisuttu ulkovaatteet ja oltu ihan liian kauan hiljaa. Joona otti pipon päästään ja pyyhkäisi tummanruskeita hiuksiaan, katsoi sitten mua ja nyökytteli vähän.
”Vaikka.”
Mulla oli tosi levoton olo, kun mä kävelin meidän keittiöön, mutta mä tein kaikkeni, että pitäisin itseni kasassa, enkä tyyliin hermostuisi tai alkaisi vaikka pillittää. Jotenkin tuntui, että mun itsehillintä rakoili taas pahemman kerran, ja oli vaikea pysyä vaan rauhallisena. Joona istui meidän keittiön pöytään ja katseli mua tyynesti, kun mä aloin mitata jauhoja kahvinkeittimeen, ja mä mietin, että mitähän se mietti. Ja mä mietin, että sattuikohan sitä, kaikki ne ruhjeet ja mustelmat, ja mä mietin, että olikohan sitä pelottanut, kun Roope oli lyönyt sitä sillä tavalla. Mua ainakin pelottaisi ihan hulluna, jos joku kävisi mun kimppuun. Mua pelotti nytkin, pelotti Joonan puolesta. Ja mä mietin Miiroa, ja mä mietin, että miksi Joona oli ollut sen luona yötä, ja miksi se ei ollut laittanut mulle mitään viestiä. Ja mä mietin niin paljon kaikkea tapahtunutta, että mä menin ihan sekaisin laskuissa, enkä ollut yhtään varma, että olinko mä mitannut kolme, neljä vai viisi mitallista puruja suodattimeen.
”Hitto.”
Mä kaadoin kahvinpurut suodatinpussista takaisin purkkiin ja aloin mitata alusta.
Yksi, kaksi, kolme, neljä.
Tyrkkäsin kahvipurkin takaisin kaappiin, kaadoin keittimeen vettä ja napsautin laitteen päälle. Sitten mä käännähdin ja nojasin hetken selkääni vasten tiskipöytää. Yhtäkkiä tuntui tosi vaikealta puhua. Joona oli tosi etäinen, se oli siinä, mutta ei yhtään läsnä. Mä käänsin katseeni siihen ja se katsoi hetken takaisin, kunnes käänsi katseensa keittiön ikkunaan. Mä siirryin tuijottelemaan varpaitani ja ääneti me kuunneltiin Mocca Masterin hiljaista porinaa, kunnes kahvin tiputtua mä kaadoin kahteen kuppiin, lisäsin maitoa ja kävelin keittiön pöydän luokse. Mä istuin Joonaa vastapäätä ja laskin toisen kupeista sen eteen.
”Voitko sä kertoo mitä sulle on sattunu?” mä sitten kysyin varovasti rikkoen pitkän hiljaisuuden ja sain Joonan katseen siirtymään ikkunasta muhun. ”Onks se – onks Roope päässy vankilasta pois?”
Joona nyökytteli.
”Se pääs vähän joulun jälkeen.”
Mä rypistin otsaani.
”Mikset sä kertonu siitä?” kysyin katse Joonassa.
”Mun piti, mut en mä sit jaksanu alkaa jauhaa siitä sillon, ku nähtiin joulun jälkeen – ei huvittanu alkaa masistella mitään, kun oli niin hyvä fiilis”, se vastasi, laski kätensä kahvikupin ympärille ja käänsi katseensa ikkunaan. ”Enkä mä muutenkaan olettanu, että Roope on niin idiootti, että tulis kaiken jälkeen takas Kiuruharjulle.”
Mä laskin katseeni keittiöpöydän ruskeaan pintaan nyökytellen. Mä mietin, että Aksu varmaan menisi ihan páskaksi, kun se saisi tietää Roopesta. Tuntui tosi epätodelliselta, että Roope ylipäänsä oli vapaalla jalalla – mä tiesin Ilonasta ja kaikesta tapahtuneesta, mutta silti se kaikki oli tuntunut tosi etäiseltä ja kaukaiselta, kun enhän mä ollut edes asunut täällä silloin kolme vuotta sitten. Nyt Roope kuitenkin oli päässyt vankilasta ja kaikki mun kuulemat asiat menneisyydestä jotenkin muuttuivat pelottavan todellisiksi mun pään sisällä. Ja todellisiahan ne oikeasti olivatkin.
”Millon se tuli tänne? Missä se asuu – teilläkö? Miks se – minkä hiton takia se on hakannu sut noin pahasti?” kysymykset tulivat takellellen, mutta samaan aikaan jotenkin kiihtyneinä ulos mun huuliltani. Mä nostin katseeni Joonaan, jonka katse pysytteli ikkunassa.
”Toissa päivänä”, Joona mumahti. ”Sossu hommas sille kämpän Jyväskylästä, mutta jostain @!#$ syystä sen oli silti pakko tulla tänne – isä on tietysti ihan vitun riemuissaan, kun se tuli takasin, joten se saa vaikka nukkua mun huoneessa jos se haluaa”, Joonan ääni muuttui yhtäkkiä tosi levottomaksi. ”Mä voin sit nukkua vaikka jossain kadulla, se on niille ihan sama.”
Mun kurkkua kuristi sen sanat.
”Miten ne voi tehdä noin?” henkäisin epäuskoisena, lähes kuiskaten.
”Koska sellasia kusipäitä ne on, ihan samanlaisia molemmat”, Joona sanoi kireästi. ”Mä sanoin niille, että mitä mieltä mä oon, mistä Roope tietysti suuttu, ja sillä aikaa, kun se raivos ja hakkas mua, isä istui vieressä sohvalla juomassa kaljaa”, se jatkoi ja sen vihainen ääni värähti, rikkoutui vähän. ”Oli pakko päästä pois kotoo, enkä mä aio mennä enää asumaan sinne.”
Mun silmänurkkia poltteli ja mun oli yhtäkkiä jotenkin tosi vaikea hengittää. Hammasta purren mä painoin kasvot hetkeksi käsiini ja nipistin silmät kiinni. Mä olin uskomattoman vihainen ja uskomattoman surullinen samaan aikaan. Mä en voinut käsittää, että miten jotkut pystyivät olemaan sellaisia, kuin Joonan isä ja Roope.
”Ei helvettí”, mä kirosin ahdistuneena, laskin kädet kasvoiltani ja samassa nousin ylös ja kävelin äkkiä Joonan puolelle pöytää. Mä laskin kädet sen kaulalle ja painoin sen kasvot hellästi itseäni vasten. Se henkäisi raskaasti, oli hetken aloillaan, kunnes kiersi kätensä mun ympärille ja vetäisi mut syliinsä. Se hautasi kasvonsa mun paitaan, puristi mua itseään vasten, eikä jaksanut olla enää vahva. Se nyyhkäisi ihan hiljaa ja mä silitin sormillani sen niskaa ja annoin yksinäisen kyyneleen karata mun silmäkulmasta poskelle.
Me istuttiin siinä aika kauan sanomatta mitään, Joonan kädet mun ympärillä ja kasvot painettuna vasten mun paitaa. Mä sivelin sen kaulaa ja hiuksia ja selkää, suukotin sen hiuksia ja se itki ihan hiljaa, tuskin kuuluvasti. Se tuntui rikkonaisemmalta ja hauraammalta kuin koskaan ennen, kaikki se viileys ja kaikki sen ympärillä olevat suojamuurit olivat poissa. Eikä se ollut enää etäinen, vaan se oli läsnä, mun lähellä. Mä halusin, että sillä olisi hyvä olla, eikä siihen sattuisi, eikä muhun sattuisi, eikä meidän tarvitsisi olla surullisia, vaan me voitaisiin olla onnellisia. Sitä mä halusin, niin paljon.
Lopulta Joona hellitti otettaan musta, laski kätensä mun ympäriltä ja irrottautui vähän. Mä pidin edelleen kättä sen niskassa ja se pyyhkäisi rivakasti silmiään.
”Äh, víttu”, se mumisi. Mä pyyhkäisin silmäkulmaani ja hipaisin sitten ihan varoasti Joonan mustelmaista poskea.
”Voisinpa mä tehdä jotain”, sanoin nielaisten. ”Musta tuntuu niin pahalta – olisinpa mä tienny – olisinpa mä –”
”Et sä voinu tietää”, Joona keskeytti ja nosti lopulta katseensa muhun.
”Oisit soittanu mulle tai jotain”, mä kuiskasin ja mun ääni vapisi aavistuksen.
”Mun puhelin hajos”, Joona huokasi ja hieraisi otsaansa, kunnes laski kätensä lepäämään mun reidelle.
”No olisit – olisit vaikka tullu tänne”, sanoin sitten ja katsoin sitä ja se katsoi takaisin ja kohotti melkein huomaamattomasti toista kulmaansa.
”Tänne?” se toisti sitten hiljaa. ”Mitähän sun äiti ois sanonu jos mä olisin keskellä yötä vaan ilmaantunu teidän ovelle siinä kunnossa?”
Mä ynähdin epämääräisesti ja annoin katseeni kuljeskella Joonan kasvoissa.
”Tuntuu vaan kauheen pahalta”, mä sitten sanoin uudestaan melkein pihahtaen ja pyyhkäisin silmiäni. ”Kaikkee kauheeta tapahtuu”, jatkoin hiljaa, päätäni pyöritellen ja katsoin Joonaa. Se katseli takaisin ja mä sivelin sormellani sen niskaa. Ehkä mä olin naiivi ja kokematon ja kauhean herkkä, mutta mua järkytti ihan suunnattomasti se, että Roope oli hakannut Joonan. En mä ollut tottunut kohtaamaan tällaista, en mä ollut tottunut kohtaamaan väkivaltaa tai näkemään kenenkään kasvoja noin ruhjottuina.
”Kyllä tää tästä”, Joona kommentoi ja mä pyöritin päätäni.
”Kyllä tää tästä?” mä toistin.
”Mmm.”
”Eikö sun pitäs ilmottaa poliisille Roopesta?” mä kysyin ja Joona katsahti mua, kunnes laski katseensa.
”Ei”, se hymähti. ”Ei se mee silleen.”
Mä huokasin hiljaa, mutta en alkanut väittää vastaan. En mä tosin olettanutkaan, että Joona ilmoittaisi poliiseille mistään pahoinpitelystä, ei se ollut sellainen. Me oltiin hetken aikaa hiljaa. Joona laski poskensa mun olkapäälle ja kiersi kätensä mun ympärille ja mä istuin siinä sen sylissä, ja mietin, että siinä oli tosi hyvä olla. Mulla oli ollut niin ikävä sen lähelle, etten mä edes olisi halunnut päästää enää irti.
Pitkäksi venyneen tovin jälkeen Joona lopulta sanoi, että se voisi käydä tupakalla. Se pyyhki vähän silmiään, kun mä nousin lähes vastahakoisesti sen sylistä, ja sitten se kommentoi, että meidän kahvit on varmaan ihan jäähtyneet, ja mä kysyin, että halaisiko se lisää. Ja se nyökytteli, joten mä laitoin tippumaan uutta kahvia, kunnes kävelin sen seurauksi takapihalle. Mun katse kuljeskeli sen kasvojen mustelmissa ja se varmaan tajusi mun tuijottelun, mutta katseli itse vaan pientä pihapiiriä silmät vähän sirrissä tammikuun auringosta.
”Ootko sä mulle vielä vihanen?” mä kysyin lopulta ja rikoin hiljaisuuden meidän väliltä. ”Kun mä sanoin sulle niin pahasti ja skitsoilin Miirosta.”
Joona käänsi katseensa pihasta muhun ja pyöritti sitten päätään.
”En oo”, se vastasi.
”Anteeks oikeesti.”
”Saat”, Joona sanoi ja käveli mun eteeni. Mä kohotin katseeni sen kasvoihin ja se puhalsi tupakan savua poispäin musta, kunnes kohtasi mun katseen. ”Ja anteeks, mun ois pitäny sanoo Miirolle meistä, kyllä mä tajuun, että sä loukkaannuit ja sulla oli muutenki páska fiilis siitä Miiron pususta.”
”Ei se mitään”, mä totesin reippaammin. ”Mä en – hitsi mä en haluu menettää sua”, jatkoin sitten ja Joona pyyhkäisi sormillaan mun silmille pyrkiviä hiuksiani.
”Et sä menetä”, se vastasi neutraaliin sävyyn. Mä uskalsin vähän hymyillä – kaikesta tapahtuneesta huolimatta mä olin ihan superhelpottunut siitä, että me saatiin Joonan kanssa sovittua, eikä oltu enää riidoissa. Mä en vaan kestänyt riitelyä, enkä mä halunnut enää riidellä, enkä raivota Joonalla asioista, joiden ei pitäisi antaa vaikuttaa meihin kahteen. Mä en halunnut kenenkään vaikuttavan meidän väleihin, en Miiron tai Roopen, tai Aksun, tai hitto kenenkään.
”Mä kerroin eilen Miirolle susta”, Joona sitten sanoi ja kurottautui karistamaan tuhkaa pöydällä olevaan tyhjään limpparitölkkiin. Mä kohotin kulmiani ilahtuneena.
”Okei, tai siis kiva”, mä vastasin osaamatta kommentoida asiaa sen kummemmin. Joona katseli mua hetken hiljaa, kunnes laski kätensä kevyesti mun niskaan ja vetäisi mun huulet yllättäen omilleen. Mulla meni hetki reagoida, mutta lopulta mä liikautin huuliani rauhallisesti sen huulia vasten. Pusu maistui tupakalta ja Joonalta, ja mun sisällä läikähti pieni onnellisuus. Sellainen, joka sai lämmön leviämään käsiä pitkin sormenpäihin. Me suudeltiin aika kauan, ja kun me irrottauduttiin, niin mä kiersin vielä käteni Joonan ympärille ja halasin sitä.
”Ei enää riidellä”, mä sanoin sen takkia vasten. ”Mä lupaan, etten oo enää paská poikaystävä.”
Joona hymähti melkein huvittuneena ja irrottautui musta, laski kätensä mun olkapäille ja katsoi mua.
”Et oo paská poikaystävä” se sanoi napakasti, niin kuin me oltaisiin puhuttu jostain tosi vakavasta. Tai ei sillä, vakavaahan tämä olikin. Joona otti vielä savut tupakastaan, kunnes kurottautui tiputtamaan sen terassikatoksen pöydällä olevaan limpparitölkkiin. ”Vähän tollanen kiukkunen vaan”, se sitten jatkoi ja vaikka sen kasvot olivat ilmeettömät, niin sen äänessä oli hassu ilkikurinen vire. Mun huulilta karkasi naurahdus, helpottunut sellainen. Kivi vierähti sydämeltä ja puristus rinnassa heltyi ainakin puolella, kun me saatiin sovittua.
”Kiukkunen?” mä kysyin ja Joona kohotti mulle kulmiaan ja sen suupielessä häivähti hyvin nopea hymy. Sitten sen pörrötti mun tukkaa toisella kädellään, ja käveli kohti ulko-ovea. Mä seurasin sitä sisätiloihin, ja mun huulilla nyki pieni varovainen hymy.
Me lintsattiin loppupäivä meillä. Mä etsin mun koulupöydän laatikosta vanhan Samsungini ja annoin sen Joonalle käyttöön, kun sen oma luuri oli hajalla. Muuten me oikeastaan vaan hengattiin ja oltiin, loikoiltiin mun sängyllä, puhuttiin ja juteltiin. Joona kertoi miksi se oli ollut Miirolla yötä, tai siis Miiron tädillä, jonka luona Miiro tällä hetkellä asui – syystä, joka oli mulle edelleen mysteeri, ja mysteeriksi se myös edelleen jäi. Tosin eipä se varmaankaan mulle kuulunutkaan.
Joona kertoi, että se oli toissayönä lähtenyt kotoa, kun Roope oli alkanut riehua ja se oli törmännyt Tiian ja Miiroon, jotka olivat menossa baariin. Ja sitten ne olivatkin menneet kolmestaan Miiron tädille, joka ei ollut kotona, ja siellä Joona oli majaillut eilisen ja viime yön. Mä päätin, etten antanut antaisi häiritä, koska tärkeintä kuitenkin oli, että Joona oli ylipäänsä kunnossa. Enkä muutenkin halunnut mitään kränää, kun oltiin juuri päästy sopuun.
Me puhuttiin Miirosta, ja Joona sanoi, että Miiro oli sille tärkeä, mutta vaan ystävänä. Ja mä tiesin sen kyllä, tietysti. Mun pitäisi vaan opetella hyväksymään se, että Miiro oli nyt täällä ja se oli osa Joonan elämää, ja mun pitäisi hyväksyä se tosiasia, että Miiro ja Joona olivat aikoinaan olleet muutakin kuin kavereita. Se oli mennyttä ja mun pitäisi luottaa Joonaan, eikä olla kamalan mustasukkainen. Tai niin epävarma.
”Mitä se Mikkonen sano?” mä kysyin, kun me oltiin kaiken juttelemisen jälkeen oltu tovi hiljaa. Me istuttiin mun sängyllä jalat koukussa, Joona nojaili seinään, ja mä nojailin siihen.
”Jotain vaan – kysy oonko mä ongelmissa ja sano, että jos mä haluun puhua jollekin, niin apua on saatavilla, jotain semmosta perus”, Joona sanoi ja hymähti vähän perään. ”On se ennenki kyselly.”
Mä sivelin sen kämmenselkää etusormellani.
”Se on oikeesti tärkeetä, että puhuu asioista”, mä sanoin ja kohottauduin lopulta katsomaan Joonaa.
”Kyllä mä tiiän ja oon mä puhunu mun elämän aikana vaikka kenelle – sossuille ja hoitajille ja kuraattoreille”, se vastasi värittömästi ja mä katselin sitä vakavana. ”Ja on se auttanukin, mut en mä enää tarvii sellasta.”
”Okei”, sanoin hiljaa. Mä mietin mielessäni, että ehkä se oikeasti tarvitsi, mutta en sanonut sitä ääneen. ”Jos susta siltä tuntuu.”
Joona nyökytteli. Onneksi se kuitenkin puhui mulle, tai oli ainakin puhunut aika avoimesti. Ja itkenytkin. Mä en tiennyt läheskään kaikkea Joonan menneisyydestä, mutta en mä myöskään halunnut udella liikaa – se kertoisi omaan tahtiinsa. Olihan meillä aikaa.
Joona soitti iltapäivällä mummilleen, saatuaan sim-korttinsa viriteltyä mun antamaan puhelimeen. Se ei kertonut sille puhelimessa mitään Roopesta ja siitä, mitä Roope oli tehnyt. Se kysyi vaan, että voisiko se tulla sinne yöksi ja luonnollisesti Ainoa vastasi myöntävästi. Ja Aino sanoi sille, että hakisi sen tunnin päästä, enkä mä olisi halunnut, että se lähtee. Joona kuitenkin totesi, ettei se halunnut vahingossakaan olla paikalla, kun mun porukat tulee töistä, tai Aapo ja Iida koulusta. Kai sitten parempi niin, ehkä mä esittelisin Joonan mutsille mieluummin sitten, kun sen kasvot eivät olisi niin ruhjeilla.
”Toivottavasti mummi ei saa jotain sydäriä”, Joona hymähti kiskoessaan takkia niskaan meidän eteisessä tuntia myöhemmin. Mä katsoin sitä ja nostin käteni hipaisemaan sen suupielessä olevaa ruhjetta.
”Tietääks se, että Roope on päässy vapaaks?” kysyin laskien käteni.
”Joo, mut ei se tiiä, että Roope on Kiuruharjulla”, Joona vastasi ja asetteli harmaan pipon sotkuisten hiustensa peitoksi, kunnes vilkaisi puhelimen näyttöä. ”Mut pitää mennä.”
Mä nyökyttelin harmistuneena ja kiersin kädet ympärilleni.
”Okei, harmi.”
Joona laski kätensä mun vyötärölle ja vetäisi mut lähemmäs. Se painoi nopean suukon mun huulille ja lopulta mä hymyilin sille.
”Laitetaan viestiä”, se sanoi ja mä kallistin päätäni.
”Pidä puhelin auki”, mä heitin saaden Joonan kohottamaan kulmiaan.
”Víttuiletko?”
Mä nauroin, vein kädet Joonan kaulalle ja pussasin sitä vuorostani.
”Ehkä ihan vähän”, myönsin virnistäen, kasvot ihan lähellä Joonan kasvoja. Hetken se katseli mun silmiin, kunnes kuroi kiinni ne pari senttiä ja painoi vielä huulensa mun huulille.
”Älä oo ilkee”, se hymähti sitten matalasti ja mä purin mun alahuultani hymyillen.
”Tai mitä?”
Joonan suupieli nousi vähän ylöspäin. Hitto, että mä yhtäkkiä halusin repiä sen mun huoneeseen ja kiskoa vaatteet sen päältä, kaatua sänkyyn. Se oli ihan käsittämätöntä, se sähkö mun ja Joonan välillä – ei tarvittu, kuin pari sanaa ja katsetta, ja mä tyyliin kävin heti ihan kuumana siihen. Miten se oli edes mahdollista?
”Voi víttu Iivo”, Joona totesi hiljaa ja mä naurahdin käheästi. Joona suuteli mua uudestaan ja työnsi ihan kevyesti eteisen seinää vasten ja mä olin ihan sulaa valaa, kun sen kroppa painautui mua vasten. Mä olisin niin halunnut sen tilanteen etenevän siitä, hitto, että halusin, mutta lopulta puhelimen soittoääni keskeytti kaiken. Joona irrottautui mun huulilta huokaisten, katsahti nopeasti mun silmiin, kunnes otti kännykän takkinsa taskusta. Mun teki mieli vaan heittää se luuri jonnekin nurkkaan ja jatkaa äskeistä, mutta hillitsin itseni. Joona vastasi puhelimeen ja liikahti mun läheltä, ja mä vein kädet selkäni taakse ja jäin nojailemaan seinään.
”Joo mä tuun”, Joona lausahti, nappasi reppunsa ja heitti selkäänsä. ”Noni, moi.”
Se laittoi puhelimen takaisin takin taskuun, ja mä mutristin sille suutani harmistuneena. Se vastasi siihen mutristeluun pienellä, vähäeleisellä, mutta niin joonamaisella hymyllä. Sitten se tuli vielä mun luokse ja suukotti, veti pipon paremmin päähänsä ja sipaisi mun hiuksia.
”Nähään huomenna.”
Mä nyökyttelin.
”Nähdään”, vastasin. ”Ja pidä se puhelin auki”, heitin perään ja sain Joonan vähän naurahtamaan.
”Joo joo.”
Mä hymyilin sille leikkisästi ja sanoin sitten heipat. Se sanoi myös ja sitten se paineli ovesta tammikuun lumisateeseen. Mä huokaisin itsekseni ja nojailin siihen eteisen seinään vielä hetken, kunnes suuntasin nälkäisenä keittiöön. Olo oli kaikesta huolimatta kevyempi ja helpottunut – ahdistus näytti hälvenneen ja hyvä niin.
*
Meillä oli perjantaina vaan pari tuntia koulua. Mä ehdin jutella Joonalle vaan nopeasti tupakkapaikalla ja kysyin siltä, että haluaisiko se tehdä jotain tänään, mutta se sanoi, että Aino oli ilmeisesti ihan hysteerinen Roopen sekoilusta, joten sen olisi mumminsa kanssa tämän päivän.
”Se haluu viedä mut Jyväskylään jonnekin syömään”, Joona kommentoi kohautellen olkiaan. ”En mä ees tarvii mitään piristystä.”
”Sun mummi on niin symppis”, mä mietiskelin. Joona myötäili ja mua vähän hymyilytti.
Me ei ehditty nähdä lauantainakaan, kun Jarkon vanhemmat tuli meille syömään ja viettämään aikaa. Mä en oikein ollut koskaan onnistunut muodostamaan niihin kauhean läheistä suhdetta, vaikka äiti ja Jarkko olivatkin olleet pitkään yhdessä. Ja kyllähän sen tiesi ja näki, että Aapo oli Jarkon vanhemmille tärkeämpi, kuin mä ja Iida, koska se oli niiden biologinen lapsenlapsi. Ja kyllä mä sen tajusin, eikä se mua haitannut. Ne oli ihan mukavia kuitenkin, puhuivat vanhusten juttuja ja kyselivät vilpittömästi, että mikä musta tulisi isona ja jännittikö kirjoitukset ja olisiko hauskaa mennä armeijaan. Musta oli alkanut tuntua, etten mä ehkä edes menisi inttiin – jotenkin mulla oli sellainen fiilis, että mä varmaan kävisin sivarin, mutta sitä mä en kertonut niille. Ei ne varmaan olisi ymmärtäneet.
Sunnuntaina mä kävin laskemassa Aapon kanssa pulkkamäkeä ja joskus aamupäivällä Eelis laittoi viestiä, että lähtisinkö mä pelaamaan kiekkoa sen ja poikien kanssa. Mulla oli ikävä Joonaa, ja mun teki oikeastaan mieli olla sen kanssa, mutta toisaalta mua houkutti lähteä myös pelaamaan lätkää, joten lopulta mä vastasin myöntävästi. Me ei oltu Eeliksen kanssa puhuttu Joonasta mitään sen uuden vuoden humalaisen keskustelun jälkeen. Mä jotenkin veikkasin, ettei me kauheasti tultaisi puhumaankaan, tai mistä sen tiesi.
Joskus kahden aikaan mä sitten nappasin hokkarit ja mailan messiin ja suuntasin pihalle. Oli aika leutoa ja hyvä sää muutenkin. Mä laitoin siinä kävellessäni viestiä Joonalle ja kysyin jos se ehtisi nähdä illalla. Se vastasi melkein heti, että joo, ja ehdotti, että käytäisiin vaikka ajelemassa. Ajatus sai hymyn nousemaan huulille ja varsin hyväntuulisena mä lähdin kävelemään Eeliksen mainitsemalle kaukalolle.
Aksu, Tumppi, Samuel, Niklas – ja tietysti Eelis, olivat siellä jo ja moikkasivat mua, kun mä seisahduin niiden kohdalle. Tumppi ja Eelis, jotka olivat porukasta ainoita, joilla ei ollut vielä luistimia jalassa, polttelivat röökiä ja jauhoivat páskaa, ja asia huvitti mua jotenkin suunnattomasti, kun me oltiin kuitenkin näennäisesti tultu tänne urheilemaan. Aksu, Niklas ja Samuel luistelivat jo kaukaloon ja alkoivat laukoa kiekkoja tyhjään maaliin.
”Voitteko pikkuhiljaa heittää ne kessut veks ja laittaa ne luistimet jalkaan!?” Aksu huusi pojille kauempaa ja levitti vähän käsiään.
”Joo joo, chillaa!” Eelis huikkasi takaisin.
”No en, ku vauhtia!” Aksu hoputti ja laukoi sitten kiekon tyhjään maaliin. ”Tervakeuhkot”, se jupisi itsekseen ja Tumppi alkoi nauraa. Mun huulille nousi virnistys niiden keskustelusta.
”Me kuultiin tuo!” rokkari ilmoitti ja nakkasi sitten tupakan sormistaan. ”Miten mulla on sellanen fiilis, että oli kauhee virhe lähtee Aksun kanssa pelaamaan”, se sitten mietiskeli huvittuneena ja Eelis naurahti, nakaten sitten myös oman savukkeensa pois. Me käveltiin kaukalon vieressä olevan aukinaisen pukkarin ovista sisään ja lysähdettiin istumaan penkille.
”Äläpä, Aksu varmaan hakkaa meidät tolla mailalla, jos me pelataan huonosti”, Eelis komppasi ja mua nauratti, kun mä vilkaisin poikia vieressäni.
”Kun me pelataan huonosti”, Tumppi korjasi ja istui sitten alas ja kiskoi toisen luistimen jalkaansa. Eelis tyrskähti.
”No ei me nyt niin páskoja olla.”
”Ellu rakas, kyllä me ollaan.”
Mä nauroin niiden jutuille samalla kun keskityin taiteilemaan hokkareita jalkaani.
”Jäätävä orjapiiskuri”, Eelis totesi päätään pyörittäen ja katsahti sitten mua. ”Varotuksena vaan.”
Mä virnistin.
”Joo, mä kävin syksyllä sen kanssa juoksemassa Tähtitorninmäen portaita”, vastasin naurahtaen ja suoristauduin, kun oli saanut luistimet solmittua.
”Hullu”, Eelis vastasi huvittuneena ja Tumppi nauroi.
”Älä muuta”, mä sanoin pyörittäen päätäni.
”Aksun tarviis höllätä vähän, meidän pitäs keksiä sille jotain säpinää – tiiättekö, se tarviis jonkun heilan”, Tumppi mietiskeli ja Eelis virnisti.
”Ai Kiuruharjultako meinasit sille heilan löytää?” se kysyi ironisesti ja Tumppi kohotti kulmiaan.
”Miksei? Mikä vika harjulaisissa?” se ihmetteli.
”No onhan tää nyt aika paska mesta etsiä mitään heilaa itelleen”, Eelis heitti ja mä vilkaisin sitä huvittuneena. Tumppi tönäisi sitä kylkeen.
”Sanoo Eelis, joka nimenomaan on löytäny sen heilan täältä”, Tumppi sanoi ja Eelis naurahti vähän ja kohautti olkiaan. ”Ja onhan Iivokin löytäny – ”
Tumppi sulki äkkiä suunsa, kun tajusi mitä oli sanomassa, ja jätti lauseensa roikkumaan ilmaan. Ihan pieneksi, muutaman sekunnin kestäväksi hetkeksi pukkariin laskeutui syvä hiljaisuus, kunnes luistimet jalkaansa saanut Eelis nousi ylös.
”Kyllä mä tiiän Iivosta ja Joonasta”, se totesi ihan suoraan ja ihan rennosti. Mun syke kohosi vähän ja jostain syystä aihe sai mun niskaa kuumottamaan. Tumppi näytti tosi yllättyneeltä ja kohotti kulmiaan, katsoi ensin mua ja sitten Eelistä.
”Ai tiiät?” rokkari ihmetteli ja Eelis virnisti.
”No en, kun keksin päästäni”, se irvaili ja Tumppi pyöräytti silmiään. ”Mennään nyt pelaa ennen ku Aksu saa jonkun hermoromahduksen.”
Mä yskäisin vähän ja oli aivan hiton helpottunut, ettei aiheesta jatkettu sen pidempään. Mä en tosiaankaan ollut ihan valmis juttelemaan Joonasta selvinpäin Eelikselle. Ei tuntunut yhtään luontevalta. Eelis nappasi mailansa ja paineli ensimmäisenä ulos kopista. Tumppi kohotti mulle kulmiaan edelleen selvästi yllättyneenä siitä, että Eelis tiesi mun ja Joonan jutusta. Mä purin huultani, otin mailani seinustalta ja hymyilin sille vähän, kunnes suuntasin Eeliksen perään.
Ihme kyllä, paikalla ei ollut oikeastaan juuri ketään, ainoastaan joku nainen parin muksun kanssa kauempana jäällä, kaukalon ulkopuolella. Aksu huokasi dramaattisesti, että vihdoin, ja Tumppi härnäsi sitä sen turhankin totisesta asenteesta urheilemiseen. Aksu irvisti sille ja se irvisti takaisin, ja mua hymyilytti, kun mä katsoin niitä. Ne oli kyllä huikeita tyyppejä, kaikki ne siinä – mä taisin oikeasti olla tosi onnekas, kun oli tutustunut niihin.
Pari tuntia hujahti ihan hetkessä, kun oli niin hauskaa. Aksu ja Niklas olivat ihan ylivoimaisia pelaamaan, ja se jostain syystä ärsytti vähän Samuelia, kun taas Tumppi ja Eelis pelasivat aika letkein ottein – mutta siis muuten. Oli tosi hauskaa. Kello näytti jotain ehkä puolta viittä, kun me käveltiin yläkoulun vieressä sijaitsevalta kentältä kohti kirkonkylän keskustaa. Samuel ja Niklas olivat lähteneet toiseen suuntaan, joten me lampsittiin ihan neljästään – mä ja Eelis ja Tumppi ja Aksu.
”Lätkä ei oo kyllä yhtään mun laji”, Eelis pohdiskeli ja sai vieressään kävelevän Tumpin nauramaan.
”No mikä ylipäänsä muka on sun laji?” rokkari virnuili kiusaten.
”Turpa kiinni”, Eelis vastasi tönäisten Tumppia kylkeen.
”Ehkä sun on parempi keskittyä vaan lätkii sitä kiekkoo pleikalla”, Tumppi jatkoi naureskellen.
”No et kyllä itekään oo mikään Granlund, jos siitä lähetään”, Eelis heitti takaisin irvistäen ja Tumppi heitti lunta sen päälle.
”Te ootte molemmat ihan páskoja lätkässä”, mun vieressä kävelevä Aksu heitti väliin virnistäen, nakkasi treenikassin olalleen ja Tumppi levitti käsiään.
”Víttu mikä jätkä”, se lausahti ja katsoi Eelistä. ”Kuulitko?”
”Joo, tekis taas vaihteeks mieli antaa selkään”, Eelis kommentoi ja sitten ne katsoivat Tumpin kanssa toisiaan virnistäen, pysähtyivät ja kääntyivät.
”No mitä – ”
Aksun sanat jäivät kesken, kun pojat sitten nakkasivat yhteistuumin siitä kiinni, kaatoivat lumihankeen ja antoivat kunnon lumipesun. Aksu älähti ja kirosi jotain, ja pojat nauroi ja muakin nauratti, kun mä pysähdyin ja katsoin niitä.
”Oikeesti vihaan teitä”, Aksu valitti, kun Tumppi ja Eelis lopulta antoivat sen nousta penkasta ihan lumisena.
”Saariaho, näytät tosi söpöltä, ihan jääkarhulta”, Tumppi virnisti ja mä tyrskähdin. Aksu otti lunta lapasiinsa ja heitti virnuilevan rokkarin päälle.
”Tino Uusitalo, sua mä vihaan kaikista eniten”, se ilmoitti, mutta ei lopulta voinut olla virnistämättä huvittuneena, kun Tumppi tuli ja kiersi kätensä sen harteiden ympärille ja rutisti vähän.
”Älä vihaa, mun sydän särkyy”, rokkari maanitteli ja puisteli sitten lunta Aksun takilta. Mä katsoin niitä huvittuneena ja annoin hymyillen katseeni kulkea hämärtyneessä, katuvaloin valaistussa kirkonkylässä. Pojat heittivät jotain hölmöä läppää ja mä kelasin jo toistamiseen, että hitsi ne olivat ihan huikeita tyyppejä. En mä edes ollut uskonut, kun me muutettiin tänne, että mä saisin näinkin hyviä kavereita. Oikeasti sellaisia kavereita, joihin haluaisi pitää yhteyttä vielä pitkään lukion jälkeenkin. Sellaisia loppuelämän kavereita.
Mä ehdin vajota ihan pieneksi hetkeksi ajatuksiini, mutta todellakin vain hetkeksi, kun mä sitten huomasin jotain. Tai jonkun, jotkut. Ne jotkut seisoivat ihan siinä lähellä, yhden hiljaisen kerrostalon parkkipaikalla, puhuivat, niin kuin olisivat väitelleet jostain. Ja mun sydän alkoi saman tien lyödä ihan hullun kovasti.
Joona. Roope. Joona ja Roope.
Mä en ollut koskaan nähnyt Roopea, mutta kyllä sen tunnisti. Se näytti hätkähdyttävän paljon Joonalta – se oli vaan pidempi, rotevampi ja vanhempi, ja sillä oli jotenkin tosi pelottava olemus. Mä en kuitenkaan ehtinyt kelata asiaa sen enempään, kun Aksu sitten tajusi ne myös, hitto se huomasi nopeasti. Se pysähtyi niin kuin seinään, sen vihreiden silmien katse porautui eteenpäin ja sen kroppa jännittyi. Ja hetken, vaan ihan pienen hetken, se näytti siltä, niin kuin sen jalat eivät kantaisi, niin kuin se lyyhistyisi maahan. Sen sijaan se kuitenkin puristi kätensä nyrkkiin ja sen ilmeessä välkähti jonkinlainen järkytys ja puhdas viha.
”Mitä – siis mitä helvettíä toi kusípää tekee vapaana?” se puuskahti hermostuneena, kuin pidätellen raivoaan, ja samassa myös muut pysähtyivät. Se oli varmaan Tumppi, joka tajusi niistä ensimmäiseksi. Ja se näytti todella hiton järkyttyneeltä, kun se katsoi ensin Roopea ja sitten Aksua.
”Aksu älä –”
”Víttu mä tapan sen”, Aksu keskeytti, heitti treenikassinsa ja lapaset maahan ja lähti kävelemään kohti parkkipaikkaa. Mä vaan lamaannuin. Mä vaan tuijotin eteeni, kun Tumppi otti Aksun kiinni muutamalla juoksuaskeleella, tarttui sen olkapäästä. Aksu kuitenkin työnsi sen kauemmas vihaisesti.
Joona käänsi katseensa Roopesta, ja tajusi Aksun, ja sen silmissä ehti välkähtää säikähdys, ennen kuin Aksu sitten hyökkäsi Roopen päälle. Eelis kirosi mun vieressäni, lähti rivakasti lähemmäs ja mä seurasin sitä, vaikka tuntui, ettei mun jalat toimineet enää kunnolla. Niin kuin niistä olisi kadonnut tunto.
”Miten helvetíssä ne on voinu päästää sut vapaaks!?” Aksu huusi ja onnistui kuin onnistuikin kaatamaan itseään isomman, selvästi yllätetyn Roopen maahan alleen. ”Vitun murhaaja, sun pitäs olla linnassa!” Aksu jatkoi huutamista ja samassa nosti nyrkkinsä ja iski sen suoraan allaan makaavan miehen kasvoihin. Mä en ollut ikinä nähnyt Aksua sellaisena, se oli ihan raivona ja sekaisin ja hysteerinen kaikesta vihasta. Mä pysähdyin järkyttyneenä ja tuntui, niin kuin mun jalat luuhistuisivat mun alta. ”Mä toivon, että sä olisit kuollu”, Aksu raivosi ja oli lyömässä uudestaan, mutta Roope sai työnnettyä sen pois päältään. Koko tilanne tuntui kaoottiselta ja absurdilta, ja mä kelasin vaan mielessäni, ettei tämä voinut olla totta, ei voinut. Roope nousi vauhdilla seisomaan maasta, pyyhki vähän suupieltään ja sylkäisi verta.
”Katos, kuka se siinä”, Roope lausahti ja levitti käsiään. Sillä oli karhea ja uhkaava, jotenkin yllyttävä ääni, ja mä kelasin, että se näytti tosi pelottavalta – juuri sellaiselta tyypiltä, joka ajautui tappeluihin, käytti liikaa päihteitä ja kantoi povarissa puukkoa, ihan varmuuden vuoksi. Sellaiselta tyypiltä, johon ei todellakaan huvittaisi törmätä pimeällä kujalla. ”Mä en tienny, että tollanen porvarinulikka uskaltaa lyödä.”
”Roope lopeta”, Joona mutisi ja mun sydämen alla nytkähti, kun mä katsoin sitä ja sen selvästi ahdistunutta olemusta.
”Turpa kiinni”, Roope sihahti sille tylysti ja samassa Aksu käveli lähemmäs sitä ja tönäisi sitä voimalla rintakehään. Roope horjahti taaksepäin ja nauroi, sillä tavalla häijysti ja pilkallisesti. Ja Aksu tönäisi uudestaan, ja siinä vaiheessa Tumppi käveli väliin ja tarttui Aksua hartioista.
”Anna olla, ei se oo tän arvonen”, Tumppi sanoi erikoisella tavalla hiljaisesti, kasvot lähellä Aksun kasvoja, mutta Aksu vihainen ilme ei murtunut – se vaan tuijotti Roopea ihan raivoissaan. Ja musta tuntui, että pojat mun vieressäni pidättivät hengitystään, mä ainakin pidätin. Ja mua pelotti, mulla oli huono tunne tästä, tosi helvetín huono.
”Voi Tumppi, eikö sun friikkiäidit oo opettanu sulle, että ei saa puuttua toisten asioihin”, Roope heitti nauraen ja Tumppi laski kätensä Aksun harteilta. Se katsoin Roopea sellaisella ilmeellä, jota mä en ollut ikinä nähnyt – jotenkin vihaisesti, ärtyneesti. Oikeastaan mä olin hetken aikaa ihan varma, että se menee ja lyö Roopea. Sitä ilmettä kesti kuitenkin vain hetken, ohikiitävän sekunnin.
”Näh, mun friikkiäidit opetti mulle ennemminkin, että ei kannata provosoitua jokaisen säälittävän mulkún puheista”, Tumppi sitten heitti ja mun teki melkein mieli hymyillä, mutta en kuitenkaan kyennyt. Roope sylkäisi uudestaan. Näytti, että sitä ärsytti, kun Tumppi ei provosoitunut sen sanoista tuon kummemmin.
”Ha ha”, Roope sitten hymähti, katsoi sitten Aksua ja taas Tumppia, ennen kuin jatkoi sanojaan. ”Pidä toi pikkupaskiainen kurissa, ei huvita joutua taas linnaan jonkun vitun Saariahon takia.”
Mun suu aukesi järkytyksestä ja epäuskosta.
Mitä helvettíä?
Mä en voinut tajuta, miten sillä oli pokkaa heittää mitään tuollaista. Miten helvetissä se pystyi puhumaan Ilonan kuolemasta noin, miten sitä ei kaduttanut yhtään? Miten hitossa se pystyi olemaan noin kusípäinen ja kylmä?
Ei mennyt kuin sekunti, kun Aksu sitten ryntäsi Roopen kimppuun uudestaan, vielä suuremmalla raivolla.
”Mä tapan sut”, se raivosi, tarrasi Roopea takin rinnuksista ja tönäisi voimalla kohti maata. Roope kuitenkin pysyi pystyssä ja Aksu kävi sen päälle uudestaan, mutta Roope oli nopeampi, tai vahvempi, tai yksinkertaisesti vaan parempi tällaisissa tilanteissa, parempi tappelemaan. Mä tiesin, ettei Aksu kuitenkaan ollut mikään tappelija, vaikka se olikin paininut aiemmin Joonan kanssa.
”Lähit vähän väärän jätkän kanssa tappelemaan”, Roope sanoi uhkaavasti, otti kiinni Aksun takista ja heti saman tien täräytti nyrkkinsä suoraan sen kasvoihin. Ja uudestaan, se heitti Aksun voimalla maahan alleen ja löi. Kuului vaimea rusahdus, kun nenäluu murtui. Hitto sitä verta oli yhtäkkiä paljon, ympäri Aksun kasvoja ja pitkin lumista maata. Kaikki kävi tajuttoman nopeasti, ja tuntui silti, niin kuin mä olisin nähnyt kaiken hidastetusti.
Mä kelasin, että jonkun pitäisi auttaa Aksua, pitäisi mennä väliin. Eikä mun jalat toimineet, ne ei hitto toimineet.
Ja lopulta Joona meni siihen, otti Roopen kyynärvarresta kiinni ja repi irti Aksusta, joka oli nostanut käsiä kasvojensa eteen suojautuakseen lyönneiltä.
”Anna sen olla!” Joona huusi ja onnistui saamaan Roopen ylös, pois maassa makaavan Aksun kimpusta. ”Mikä víttu sua vaivaa?” se kysyi hermostuneena ja tönäisi Roopea rintakehään. ”Etkö sä oo jo satuttanu sitä tarpeeks?” Joonan ääni oli niin kuin henkäys, se oli täynnä väsymystä ja epätoivoa. Se katsoi Roopea hengittäen raskaasti ja Roope katsoi takaisin, ja meni muutama hidas sekunti, kunnes Roope tarrasi Joonaa takista. Joona työnsi sen pois, minkä seurauksena Roope kävi uudelleen siihen kiinni, painoi sen vasten Hondan ovea.
”Sä oot páska veli”, Roope sihahti ja heitti Joonan kohti maata, ja vähän vaivoin Joona sai pidettyä tasapainonsa. ”Híntti”, se lausahti, sylkäisi Joonan jalkojen juuren ja otti muutaman askeleen taaksepäin. Mä olin varmaan jossain shokissa, mun sydän hakkasi hulluna ja mä kuulin veren kohinan mun korvissa.
”Jos sä vielä kerran käyt mun päälle, niin mä pidän huolen, että sä et enää kävele himaan”, Roope sanoi sitten katse vertavuotavassa, käden kasvoilleen nostaneessa Aksussa. Tumppi ja Eelis olivat menneet sen luokse ja auttaneet sen ylös maasta. Ja Tumppi otti askeleen lähemmäs Roopea ja näytti tosi vihaiselta, ei yhtään omalta itseltään. Ja se oli sanomassa jotain, se oli tekemässä jotain, mutta Eelis nappasi sen ranteesta ja veti sen takaisin.
”Antaa olla”, Eelis kuiskasi vuorostaan ihan hiljaa ja Tumppi veti suunsa viivaksi, pysähtyi, mutta sen katseessa salamoi. Roope kohotti Tumpille kulmiaan melkein haastavasti, kunnes kääntyi. Ohi kävellessään se tönäisi Joonaa, kunnes otti maassa olevan muovikassin ja tupakkaa sytytellen käveli sen kerrostalon rappuun, jonka parkkipaikalla me seistiin. Se hävisi rappuun, ja mä pihahdin hiljaa, nostin käden mun sydämelle. Tuntui, niin kuin ei saisi henkeä. Aksun kasvot olivat ihan veressä, se näytti olevan ihan hiton páskana.
Aksu alkoi lopulta itkeä hiljaa ja Eelis otti kiinni sen kyynärvarresta ja talutti sen istumaan parkkipaikan reunalla olevalle penkille. Aksu painoi kasvot käsiinsä ja Eelis kiersi kädet sen ympärille. Ja mä melkein olin unohtanut Joonan, kun se sitten liikahti, käveli parilla askeleella Hondalle ja avasi ovet ja istui ratin taakse. Mä katsoin sitä ja sitten poikia. Ja Aksun toiselle puolelle istunut Tumppi katsoi mua ja sitten autoon istunutta Joonaa ja sitten taas mua ja kohotti mulle hyvin merkitsevästi kulmiaan. Ja vasta sitten mä tajusin, sain itseni liikkeelle, kykenin tekemään jotain. Mä otin maahan pudonneen mailani ja vilkaisin vielä Aksuun, kunnes kävelin äkkiä Hondan pelkääjän puolelle, avasin oven ja istuin alas.
Joona puristi rattia ja tuijotti hetken eteensä, kunnes lopulta käänsi avainta virtalukossa. Se ei sanonut mulle mitään, kun se kaasutti vauhdilla pois parkkipaikalta. Honda veti sivuluisua lumisessa mutkassa, mutta Joona piti auton hallinnassa lähtiessään ajamaan pitkin kylänraittia. Mä nojasin mun polviin ja painoin hetkeksi kasvot käsiini. Mä en voinut uskoa, että näin oli käynyt. Mä en voinut uskoa, että Roope oli noin paha ihminen, mä en voinut uskoa, että se oli lyönyt Aksua noin pahasti, että se oli sanonut sellaisia asioita. Musta tuntui niin pahalta Aksun puolesta, ja musta tuntui niin pahalta Joonan puolesta.
”Joona”, mä kuiskasin ja katsoin ratin takana istuvaa poikaa. Se pyöritti päätään levottomana, katse tiessä ja mä laskin katseeni, olin vaiti, koska se varmaan halusi olla hiljaa. Joona ajoi Haapamäkeen, ja mä tuijotin hämärää tietä ja koitin pitää itseni kasassa. Kaikki vaikutti muhun tosi voimakkaasti, ja musta tuntui, etten mä osannut käsitellä tällaista. Vanhan rintamamiestalon ikkunasta kajasti valoa, kun Joona pysäytti Hondan pihaan, joten Aino oli varmaankin kotona. Joona laski kädet ratilta, sammutti auton ja nojasi hetken selkänojaan silmät kiinni. Mä katsoin sitä hiljaa ja lopulta se avasi silmänsä, katsahti mua ja avasi sitten auton oven astuen pihalle. Mä jätin mun luistimet ja mailan autoon, ja nousin itsekin ulos. Joona katseli hetken pihaa, kunnes kääntyi auton toisella puolella mua päin.
”Sori, mä vaan ajoin tänne, enkä ees aatellu, että haluutko sä kotiin”, se sitten lopulta puhui ja mä pyöritin päätäni. Niin kuin mä nyt mihinkään kotiin haluaisin. Kiersin Joonan puolelle autoa ja seisahduin sen viereen, nojasin selkääni vasten Hondan ovea.
”Mä haluun olla täällä, sun kanssa”, sanoin ja kohotin katseeni vieressäni seisovaan poikaan, sen mustelmaisiin kasvoihin. Se liikahti mun eteeni ja katseli mua hetken hiljaa, kunnes nosti toisen kätensä mun poskelle.
”Onneks”, se vastasi ja samassa tuli vieläkin lähemmäs ja painoi huulensa mun huulille. Mä nojauduin paremmin autoa vasten ja kiersin käteni Joonan ympärille, annoin huulteni liikkua sen huulia vasten. Hetkellisesti mä pystyin unohtamaan äskeisen ja ajattelemaan vaan Joonaa ja meitä, sitä miten ihanalta sen huulet tuntuivat mun huulilla ja miten turvalliselta sen kroppa tuntui vasten mun omaani. Joona siveli peukalollaan mun poskea, enkä mä olisi halunnut päästää siitä irti. Kun meidän pitkäksi venynyt suudelma sitten katkesi, mä kohtasin Joonan sinisten silmien katseen.
”Ootko sä kunnossa?” kysyin hiljaa ja poika mun edessäni nyökytteli.
”Suunnilleen, ootko sä?”
”Oon, tai silleen – mua ahistaa toi äskeinen”, vastasin ja kohotin kättäni, hipaisin Joonan poskea, josta mustelma oli alkanut vähän vaaleta. ”Miten Roope – miten se voi tehdä noin – miten se voi tehdä noin sulle, ja Aksulle?” mä puhuin takerrellen, mutta silti kiihtyneesti ja Joona katseli mua vakava ilme kasvoillaan.
”Sellanen se on, itsekäs ja väkivaltanen kusípää”, Joona pukahti pyörittäen päätään. ”Mä toivoin, ettet sä ikinä joutus näkee sitä – ja mä toivoin, mä vaan toivoin, että se lähtis menee, ennen kun Akseli tai kuka vaan niiden perheestä törmäis siihen”, se jatkoi ja katsahti ympärilleen. ”Myöhästä nyt.”
Mä katselin sitä, otin kiinni sen kädestä ja puristin vähän.
”Mut sä et oo vastuussa sun veljen tekemisistä, joten älä ainakaan syytä ittees”, mä sanoin ja Joona nyökytteli.
”En syytä, vähän páska fiilis vaan”, se vastasi.
”Mä tiiän”, sanoin hiljaa ja lopulta kurottauduin suukottamaan Joonan huulia. ”Mä oon tässä, jos sä tahot puhuu.”
”Tiiän, kiitti”, Joona sanoi ja sipaisi mun pipon alka pilkistäviä hiuksia. ”Ois vielä huonompi fiilis ilman sua.”
Mä hymyilin toisella suupielelläni. Me katseltiin hetken aikaa toisiamme, kunnes Joona painoi vielä suukon mun otsalle ja lähti sitten kävelemään kohti taloa käsi edelleen mun kädessä. Me käveltiin ovelle ja Joona laski kätensä kahvalle pysähtyen kuitenkin vielä katsomaan mua.
”Mä en sit jaksais jauhaa mummille tästä”, se sanoi. Niin kuin mä nyt alkaisinkaan puhua Ainolle äskeisestä, enhän mä edes lopulta tuntenut sitä juurikaan. Kai Joona halusi vaan varmistaa. ”Kun se on jo ihan romuna muutenki Roopesta ja kaikesta, niin ku kerroin.”
”Ei jauheta”, vastasin lyhyesti ja silitin peukalollani Joonan kämmenselkää. Joona nyökytteli ja avasi sitten oven ja me käveltiin sisälle taloon. Mun ajatukset pyörivät vaan äskeisessä tilanteessa – Roopessa, Aksussa, Joonassa, Tumpissa, kaikissa – siinä mitä Roope oli sanonut ja miten paljon verta Aksun kasvoissa oli ollut. Puistatti, ahdisti ja tuntui pahalta, mutta mä pidin itseni kasassa, kun me riisuttiin kengät ja ulkokamppeet eteiseen. Sulo ilmaantui hyvin nopeasti tervehtimään ja mä silitin labradorin tummaa karvaa mietteliäänä, kunnes seurasin Joonaa peremmälle taloon.
”Saitko sä haettua ne tavarat?” Ainon ääni kantautui jostain päin taloa, ilmeisesti keittiöstä, ja kohta nainen ilmaantui olohuoneeseen lyhyitä hiuksiaan harjaten. ”Ai, hei Iivo”, se hymyili mulle yllättyneenä ja seisahtui aloilleen.
”Moi”, mä tervehdin vähän kankeasti.
”Tulitko sä yöks?” Aino kysyi ja mä nyökyttelin ja se hymyili taas. ”Kiva juttu! Mä pistin saunan hetki sitten päälle, pääsette saunomaan jos haluutte”, se selitti hyväntuulisesti ja mun huulille nousi hymy. ”Mä voisin hei tehdä vaikka lettuja iltapalaks.”
Se oli hitsin sympaattinen ja vaikka se oli tosi nuori ja nuorekas isoäidiksi, niin kyllä siitä silti tuli vähän mummovibat. Hyvällä tavalla.
”Ihan rauhassa”, Joona kommentoi pyyhkäisten hiuksiaan ja Aino nauroi heleästi.
”Ihan rauhassa?” se toisti huvittuneena ja laski hiusharjan olohuoneen lipaston päälle. ”Saitko sä haettua ne tavarat?” se sitten kysyi uudestaan, vähän vakavammin ja Joona nyökytteli. ”Näitkö Roopea?”
Joona pyöritti päätään.
”En nähny”, se valehteli sujuvasti. Mä purin vähän huultani ja koitin näyttää ihan neutraalilta. Aino tarkasteli meitä hetken ja risti sitten kädet rintansa päälle.
”Onko kaikki kunnossa?” se kysyi hyvin suoraan ja mä nielaisin.
”On”, Joona vastasi. ”Miten niin?”
Aino katsoi Joonaa, niin kuin koittaen nähdä, että puhuiko se totta. Mun äidillä oli samanlainen katse toisinaan. Ehkä äideillä vaan oli, tai isoäideillä tässä tapauksessa. Joona kohotti Ainolle toista kulmaansa.
”Kunhan kysyin”, nainen sitten vastasi ja hymyili lopulta, käänsi katseensa muhun. ”Mitäs kuuluu Iivo?”
”Ihan hyvää, ei oikeestaan mitään ihmeitä, vähän ylppäristressiä”, vastasin ja nostin kasvoilleni hymyn.
”Hyvin ne varmasti menee, yrittää vaan parhaansa, ei kannata ottaa liian kovia paineita”, Aino vastasi ystävälliseen sävyyn ja mä nyökyttelin.
”Niinpä.”
Mä hymyilin uudestaan. Aino alkoi jutustella niitä näitä ja sen hyväntuulinen höpöttely sai mielialan väkisinkin vähän kohoamaan. Tämä paikka oli niin hiton toisenlainen kuin Joonan koti Kielokujalla, täällä oli tosi kodikas, lämmin tunnelma ja hyvä olla. Ja Aino oli niin kiva ja ihan toista maata kuin Roope ja Joonan isä. Mua puistatti pelkkä ajatuskin niistä kahdesta. Ei ihme, että Joona oli sanonut aikoinaan, ettei se tiennyt missä se olisi ilman mummiaan. Onneksi sillä oli Aino, oikeasti onneksi.
Me istuttiin jonkin aikaa olkkarissa, kunnes Aino ilmoitti tekevänsä sen mainitsemansa lettutaikinan ja kehotti meitä saunaan. Mä laitoin äidille viestin, jossa kerroin, että menin kaverille yöksi ja se ihmetteli, että miksi mä en ollut ilmoittanut ja eikö mulla olisi koulua huomenna. Ja mä sepitin jotain, että meillä oli joku kouluprojekti mitä me tehtiin yhdessä ja se meni läpi, eikä äiti udellut sen enempää. Joskus alaikäisenä se oli ollut välillä aika tarkka mun menemisistä, mutta sen jälkeen, kun mä täytin kahdeksantoista viime keväänä, oli se antanut mun mennä ihan vapaasti. Toisaalta mä olin aina ollut tavallaan luottamuksen arvoinen, kun mä en ollut oikeastaan ikinä kamalasti hölmöillyt mitään.
*
Me saunottiin Joonan kanssa jokunen tovi ja istuttiin saunomisen jälkeen vielä jokunen lisätovi pyyhkeet lanteilla saunan yhteydessä olevan kodinhoitohuoneen sohvalla limpparitölkkien kanssa. Joona oli vähän vaitelias, tai normaalia hiljaisempi, ja mä tiesin, että se mietti sitä tämäniltaista. Mä mietin myös, vaikkei me oltukaan puhuttu siitä ulkoa tulon jälkeen. Mä olin laittanut Tumpille viestin, jossa kysyin, että miten Aksu voi, mutta se ei ollut vielä vastannut mitään.
”Mitä mietit?” mä kysyin sitten lopulta vieressäni istuvalta pojalta. Se pörrötti märkiä hiuksiaan ja katsahti mua.
”Sitä vaan, mitä tapahtu”, se vastasi kohauttaen vähän olkiaan ja mä pujotin käteni sen käteen. ”Mä arvasin, että kaikki menee päin @!#$ä, kun Roope pääs vapaaks”, se jatkoi ja mä katselin sitä huultani purren. Joona nojautui sohvan selkänojaa vasten ja mä nojauduin myös.
”Ei kai se tänne nyt kovin pitkäks aikaa jää, jos sillä on kuitenkin kämppä Jyväskylässä?” mä mietin ja Joona kohautti olkiaan.
”Saa nähä”, se totesi. ”Onneks kevään jälkeen pääsee pois täältä”, se jatkoi ja käänsi katseensa muhun. ”Ei tarvii nähä Roopee tai isää enää.”
”Onneks”, mä sanoin hiljaa. ”Mitä sä teit Roopen kanssa siellä parkkipaikalla?” mä sitten kysyin ja Joona huokasi hiljaa.
”Mä menin hakee jotain mun tavaroita kotoo tänne, mut Roope olikin kotona, ja se halus ottaa Hondan, että se vois hoitaa jotain asioita”, Joona selitti vähän synkeänä. ”Mä sit sanoin, että voin kuskata sitä, kun ei tosiaankaan huvittanu antaa sille autoo – se oli vielä ottanu muutaman kaljan – víttu miten idiootti jätkä se oikeesti on.”
Mä pyöritin päätäni epäuskoisena. Mä en tajunnut miten Roope pystyi kaiken jälkeen olemaan tuollainen, niin kuin sitä ei kaduttaisi mikään.
”Ihan kauheeta”, mä totesin suoraan ja katsahdin Joonaa. ”Eikö sitä kaduta yhtään? Se vaikutti siltä, ettei sitä ees kaduta se mitä se on tehny.”
”Ei sitä varmaan kaduta, ei se aattele kun itseensä”, Joona mutisi keskittäen katseensa jonnekin lattianrajaan. ”Mä mietin joskus, että mä en varmaan vois elää, jos mä olisin ajanu kännissä tai kamoissa jonkun lapsen hengiltä”, se sitten totesi ja otti kulauksen jaffatölkistään. ”Mutta Roope on Roope.”
Mä katsoin sitä vakavana.
”Sä ootkin ihan toisenlainen, kun se – sä oot hyvä, sulla on hyvä sydän”, mä sanoin ja Joona käänsi katseensa muhun.
”Niinkö?”
Mä nyökyttelin ja hymyilin vähän.
”Todellakin”, mä sanoin. ”Oot ihana.”
Mä suukotin Joonan huulia ja nopea hymy vilahti sen kasvoilla. Mä hymyilin uudestaan ja painoin sitten poskeni sen paljasta olkapäätä vasten. Vaikka asiat tuntuivat taas monimutkaisilta ja ahdistavilta, niin ainakaan me ei oltu enää riidoissa. Onneksi – mä en halunnut enää tapella.
Aino kävi saunassa meidän jälkeen ja paistoi sitten lettuja tukka papiljoteilla. Me syötiin niitä mansikkahillon ja vaniljajäätelön kanssa ja juteltiin niitä näitä, ja mulla oli tosi hyvä olla siinä, pirttipöydässä Joonan vieressä suu täynnä lettuja ja mansikoita. Aino oli siinä mielessä ihan kliseinen mummo, että se vaan työnsi meidän lautasille lisää, vaikka me ei oltaisi jaksettu syödä enää. Ja se sanoi, että kasvavat nuoret miehet tarvitsevat paljon ruokaa ja Joona pyöritteli silmiään ja mua nauratti ja huvitti ihan suunnattomasti. Aino oli vaan aivan hitsin huippu.
Kello näytti jotain yhtätoista, tai vähän yli, kun me kaivauduttiin viimein peiton alle Joonan sänkyyn. Mä katsoin puhelintani, johon oli ilmestynyt vastaus Tumpilta. Se kirjoitti, että se oli käyttänyt Tuulan autolla Aksua Jyväskylässä päivystyksessä. Ja että Aksu oli nyt niillä yötä, koska sillä oli niin páska fiilis, eikä halunnut mennä kotiin tentattavaksi, kun naama oli sen näköinen. Mä mietin, että meinasikohan Aksu kertoa vanhemmilleen mitä oli sattunut, meinasikohan se sanoa Roopesta. Ja sitten mä mietin ihan randomisti, että Tumpin äiti ja sen naisystävä olivat varmaan tosi kivoja tyyppejä – jotenkin mulla oli vahva tunne siitä, että ne olivat.
Mä vastasin Tumpille nopeasti, tyrkkäsin sitten luurin lattialle ja käännyin kyljelleni Joonaa päin. Se käänsi katseensa muhun, kunnes kiersi kätensä mun ympärille ja vetäisi mut kainaloonsa. Mä painoin pääni sen rintakehää vasten ja laski käteni sen paljaalle ylävartalolle. Äskeisestä ruokapöydän hyvästä tunnelmasta huolimatta mun ajatukset alkoivat taas pyöriä aiemmassa tappelussa. Mun vatsanpohjassa oli inhottava tunne. Melkein niin kuin mua olisi pelottanut tai jotain, vaikka ei mua pelottanut – jotain se silti oli, ja tuntui tosi inhottavalta.
”Miten sä oot kestäny?” mä lopulta kysyin hiljaa ja kuljettelin sormeani Joonan iholla. ”Miten sä oot kestäny sun isää ja Roopee, kun ne kohtelee sua noin?” mä jatkoin ja kohotin päätäni, että saatoin katsoa Joonaan. Se kohotti vähän kulmiaan ja nosti kätensä mun hiuksiin.
”Kai siihen on tottunu jotenki – mä oon ollu lastensuojelun asiakas jostain vitun synnäriltä asti”, se hymähti ja mä katsoin sitä ja vähän suretti. Musta oli tosi vaikea kuvitella, että sellaiseen tottuisi – sellaiseen, että oma perhe kohtelisi niin. ”Se on auttanu, kun on ollu mummi tukena, ja sellasia kavereita niin kun Tiia tai Miiro – ilman niitä mä en ehkä ois kestänykään yläasteella.”
Mä katselin Joonaa ja nyökyttelin. Se puhui tosi suoraan ja tuntui hyvältä, kun se uskalsi puhua mulle.
”Musta tuntuu vaan niin pahalta, kun sä oot joutunu kokee kaikkee pahaa”, mä sanoin huokaisten ja sipaisin sormillani mustelmaa sen leuassa.
”Mä oon ihan okei.”
”Ootko?” mä kysyin katse sen silmissä ja se nyökytteli. ”Mä – hitsi mä välitän susta niin paljon”, jatkoin hengähtäen ja Joonan suupielessä häivähti hymy.
”Niin mäkin susta”, se vastasi ja vei kätensä mun niskaan, katseli mua hetken melkein intensiivisesti, kunnes vetäisi mun huulet omilleen. Mä hymyilin sen huulia vasten ja mun sisällä läikähti jotain lämmintä – mahanpohjassa vellova paha olo tuntui hetkellisesti vähän väistyvän. Meidän suudelman päätyttyä mä tuijottelin hetken Joonan silmiin, kunnes liikahdin takaisin sen kainaloon ja painauduin sen vartaloa vasten. Se piirteli epämääräisiä sokkeloita sormellaan mun selkään ja hetken aikaa me oltiin hiljaa. Lopulta Joona laski kätensä ja huokasi hiljaa.
”Oikeestaan vähän ahistaa mennä huomenna kouluun”, se lopulta myönsi hiljaisemmin ja mä liikahdin pois sen kainalosta, käännyin katsomaan sitä.
”Ai Aksun takia?” kysyin ja Joona katseli kattoa nyökytellen.
”Mmm.”
”Mutta sähän autoit sitä, kun sä revit Roopen sen kimpusta”, mä sanoin. Luulisi Aksun olevan vaan kiitollinen Joonalle, kaikesta niiden välisestä kränästä huolimatta.
”Silti”, Joona mutisi ja hieraisi vähän otsaansa. ”Jos se on niin páskana Roopesta, että se tulee aukoo mulle vaan päätään”, Joona sitten sanoi ja mä otin kiinni sen kädestä.
”No ei se nyt niin tekis”, mä vastasin ja Joona siirsi katseensa muhun hymähtäen hiljaa. ”Mä oon sun kanssa huomenna”, lupasin ja puristin sen kättä, niin kuin vahvistukseksi.
”Kiitti”, Joona vastasi erikoisen vilpittömään sävyyn, hipaisi mun poskea ja sulki lopulta silmänsä. ”Pitäskö nukkua?” se mietti sitten, vaihtaen sulavasti aihetta ja mä naurahdin vähän.
”Joo.”
Joona laittoi yövalon pois ja mä kurottauduin painamaan nopean suukon sen huulille, kunnes liikahdin omalle puolelleni sänkyä ja painoin pään tyynyyn.
”Miks menit niin kauas?” Joona kysyi heti saman tien, äänessään hassua ihmetystä ja mua vähän nauratti, kun se ei kuulostanut yhtään itseltään. ”Tuu tänne takas.”
Joona avasi silmänsä ja kohotti mulle kulmiaan, kunnes levitti vähän kättään.
”Ootpa hellyttävä”, mä mietin hymyillen.
”Ai minä?”
”No sinä sinä.”
”Jaahas”, Joona totesi. ”Tuu nyt tänne.”
Mua hymyilytti ihan hulluna, kun mä liikahdin takaisin sen lähelle ja se kiersi kätensä mun ympärilleni. Mä kurottauduin suukottamaan sen huulia ja se kuljetti kättään mun hiuksissa ja me katseltiin toisiamme pitkään. Mä hymyilin, kun Joona pyyhkäisi yhden silmille eksyneen kiharan pois mun kasvoilta.
”Pitäis varmaan leikata hiukset”, mä tuumailin hiljaa ja Joona katseli mua hämärässä päätään pyörittäen.
”Ei pitäis”, se vastasi suoraan.
”Ai ei?”
”Kun sä tulit ekan kerran meidän kouluun ja seisoit siinä luokan eessä, niin se olitoi sama kihara mikä sun
silmillä oli – aina se on toi sama kihara”, Joona mietiskeli ja mä nauroin.
”Miten sä muistat tollasen?” mä ihmettelin.
”No mä kelasin sillon vaan, että víttu söpöin jätkä minkä oon ikinä nähny”, Joona vastasi ja mun poskia alkoi kuumottaa. Ei ollut yhtään Joonan tapaista puhua noin, ja hitsi miten tuntui niin hyvältä ja hykerryttävältä, kun se puhui, sanoi jotain tuollaista. Mun vatsaa kutitteli hassusti.
”Oikeesti?” kysyin ja Joona nyökytteli.
”Joo.”
Mä purin huultani hymyillen ja painoin vielä suukon Joonan huulille, kunnes käännyin kyljelleni, selkä Joonaa päin ja vedin pojan käden mun ympärilleni. Se veti mun lusikkaan, ihan itseensä kiinni, suukotti mun olkapäätä ja toivotti hyvää yötä. Mä toivotin takaisin ja hymyilin itsekseni, kun siinä oli vaan niin hyvä olla.
*
Mun puhelimen herätyskello hälytti seuraavana aamuna joskus kahdeksalta, ja me lojuttiin sängyssä puoli yhdeksään, ennen kuin noustiin. Koulu alkaisi kympiltä ja oikeastaan mulla oli vähän levoton olo, kun mä kelailin kaikkea. Mä mietin Aksua ja mä mietin, että olikohan se ihan romuna, tulisikohan se edes kouluun. Mä en varmaan itse pystyisi tulemaan tuollaisen jälkeen. Mä olisin varmaan ihan shokissa, jos joku löisi mua sillä tavalla.
Aino oli ulkona kolaamassa lunta Sulon kanssa, kun me syötiin aamupalaa keittiössä silmät ristissä. Yöllä oli satanut kunnon kinokset ja Joona kirosi katsellessaan lumeen hautautunutta Hondaa. Me syötiin ja lojuttiin vähän aikaa sohvalla, ennen kuin lähdettiin puistelemaan Hondaa. Tai Joona puisteli ja mä pelleilin Sulon kanssa ja heittelin sille keppiä. Joskus puolen aikaan me huikattiin Ainolle heipat ja lähdettiin ajamaan kohti kirkonkylää. Joona käytti mua kotona ja mä vaihdoin eiliset vaatteet vähän puhtaampiin ja nappasin koulukamat mukaan, minkä jälkeen me huristettiin lukiolle. Joona oli samaan aika vaitelias ja kuitenkin tavallaan levoton, kun me seisahduttiin röökipaikalle, vähän matkan päähän joistain tupakoivista kakkosluokkalaisista.
Kielten luokka oli tyhjä, kun me käveltiin aukinaisesta ovesta sisälle. Pöydillä oli kuulokkeita ja mä muistin vasta sitten, että meillä oli jotkut hiton harjoituskuuntelut tänään. Musta tuntui, etten mä pystyisi nyt sisäistämään kuin juuri ja juuri suomen kieltä, vaikka olinkin aina ollut aika haka enkussa. Joona istui takarivin ikkunapaikalle, ja mä istuin sen eteen, mikä oli tavallaan erikoislaatuista, koska harvoin me istuttiin lähekkäin. Mä käännyin tuolillani sivuttain ja nojauduin Joonan pulpettia vasten, hipaisin sen pöydällä lepäävää kättä. Joona vetäisi hupparinsa hupun päästä ja nosti katseensa muhun.
Se näytti siltä, että oli sanomassa jotain, mutta ei ehtinyt, kun ovelta kuului ääntä. Mä liikautin mun käden pois Joonan pulpetilta, käänsin katseeni ovelle ja huomasin Tumpin. Ja Eeliksen.
Ja Aksun.
Mä purin mun hampaat yhteen, kun mä katsoin Aksuun. Ei sen naama ihan niin pahalta näyttänyt, kuin Joonalla viime viikolla, mutta aika inhottavalta silti. Sen nenä oli paketissa ja ihan mustelmainen, ja sen silmäkulma oli turvoksissa ja sinersi.
”Huomenta”, Tumppi tervehti mua ja Joonaa – tällä kertaa vähän vähemmän hilpeästi verrattuna sen normaaliin äänensävyyn.
”Moi”, mä sain vastattua. Tilanne oli aivan outo ja kummallinen, kun otti huomioon eilisen. Mä mietin, että pitäisikö sanoa jotain, pitäisikö kys
|