Lähettäjä: Emppuksi
Päivämäärä: 5.1.17 03:15:24
Heippahei! Oon joskus vuosia sitten kirjoitellut tänne tarinoita, mutta koulukiireiden ja elämän temmellyksessä jättänyt oikeastaan ne ajat taakse. Nyt vahvempana ja toivottavasti parempana ihmisenä tahtoisin jatkaa, enkä vain siitä mihin jäin vaan jollain uudella ja tuoreella!
Tarinoita oon kirjoitellut laidasta laitaan, aina novelleista romaaneihin, fiktiosta faktaan, aikakaudesta toiseen, minä-kertojasta häneen ja niin edelleen. On ollut naispäähenkilöä sekä -miehiä, renessanssia ja nykypäivää, kirja- ja puhekieltä... Pidemmittä puheitta, olkaa hyvä!
- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -
MIELIPIDEVANKI
ENSIMMÄINEN LUKU – Paholainen ovellani
Bussi pysähty pari metriä pysäkin jälkeen. Taas se muija oli bussissa ja katto mua takapenkin ikkunasta, ihme kyylä. Mä olin nähny sen monta kertaa, naama näytti älyttömän tutulta jostain, mut mä en oikeen päässy perille että mistä. Ei mua kyl kiinnostanukkaa. Kohottauduin ylös viimesten joukossa, käytin korttia kuskin silmin nähden kassalla ja istuuduin ensimmäiselle näkökenttään osuvalle paikalle, suora kyyläyslinja punatukkaseen muijaan takapenkillä. Jo ennen istumista viereinen naishenkilö oli nyrpistelly nokkaansa, ilmeisesti siirtyny tahallaan keskemmälle ja laittanu laukkunsa olalta ripeesti vapaalle paikalle pitäen sormiaan samalla ristissä ja rukoillen etten vaan istuis siihen. Takapenkin siniset silmät tuntu hartaasti pyrkivän mun kanssa katsekontaktiin, mä tunsin sen. Vittuilutaito oli kuitenki jumittunu niin vahvasti muhun, etten mä vastustanu kiusausta istua siihen etupenkin nirppanokan viereen, vaikka kuinka ois huvittanu punapäältäki kysyä et mitä sä mulkkaat. Nainen tuhahti ja vetäs laukun nopeesti syliinsä, eikä kasvoilta jääny huomaamatta hajuaistia raastava tupakansavun tuulahdus, joka näytti kieltämättä aika tuskaselta. Sivusilmällä mä huomasin naisen mulkoilevan ja hivuttautuvan kokoajan vaan kauemmas musta kohti ikkunaa, nuuhkien ilmaa ja köhisemällä vihjailevasti mun suuntaan. Punapään ja mun katseet kohtas taas, mikä vahvisti mun sydämen kutsuvaa houkutusta; sydän sano selkeesti et mun on aivan pakko vallata vapaat penkkitilat nirppanokan vierestä.
Mä siirsin katseen tietoisesti ulos vastakkaisesta ikkunasta, kai yritin vakuuttaa naisen siitä kuinka kypsä loppupeleissä voi kuustoistavuotias nuori mies, poika olla. Mun arvo ei oletettavasti noussu kenenkään muun ku punapään silmissä, se oli ehkä ainoo joka ylipäätään tajus mun suoran vittuilun. Mä hymähtelin ittekseni ajatukselle - mitä turhia. Oli se koko tapahtuma kyllä vissiin vaan sivullisen näkökulmasta niin perkeleen huvittavan näköstä, että mä keksin kerätä ittelleni huviks pikkusen krediittiä lisää bussista lähtevien, vihaisten ja tyrmistyneitten ihmisten katseista. Niiden voimin mä hankin ittelleni vip-paikan bussin takaosasta ihmisten poistuessa, silti punapää-sinisilmän siellä edelleen kyykkiessä - ihan ok hyvännäkönen, mut @!#$ ärsyttävä mulkkari. Siirryin peräpenkkeihin seuraavalla stopilla naisen samalla haukkoen helpottuneena raitista ilmaa keuhkoihinsa ja parin pysäkin jälkeen kadotessa.
Vaikka mä kuinka kävelin, ei tuntunu että liikkuisin mihkään. Punapää oli moikannu mua, hymyilly yllättävän kivasti, mutten mä edelleenkään tienny siitä mitään hyödyllistä kun että se jää aina kolme pysäkkiä ennen mua pois bussista. Pieni sadekuuro toi liikettä jalkoihin ja pian mä saavuin punasen, tehdasmaisen tiilirakennuksen pihaan, missä syksysillä väreillä koristeltu vanha vaahterapuu kallistu kohti soraista jalkakäytävää peittäen varjollaan ränsistyneen leikkimökin, keinut ja hiekkalaatikon. Mä stoppasin talon nurkille roskasäiliöiden katokseen, siirsin kuulokkeet pois korvilta hartioille ja nostin povitaskusta huulille tupakan, sytytin sen ja siirsin kädet hupparin taskuihin. Puhallus nenän kautta ulos ja tottuneesti taas suun kautta sisään. Ulos ja sisään. Vaikka keuhkot vähä rohisi, se oli se juttu, se kuuluu asiaan. Se rohina rauhotti mua. Vilkuilin tummien silmäpussien alta vuorotellen pääovelle ja kellarille. Keittäjän tai siivoojan näkeminen ei muuttais mun päivää erityisemmin. Joku niistä vaan on se, joka aina mut nähdessään kanteli Päiville mun menemiset ja tekemiset. Mä en vaan koskaan kuullu ku ne juorus, en tienny nimiä tai oikeestaan mitään ja sekös helpotti niiden puuhia, samoin se että kummasti koko asuntola tiesi mun nimen, joten homma helpottu @!#$ entisestään. Kerran mä näin ikunasta vilahduksen valkosesta takista ja nutturasta Päivin huoneessa, vielä kun se oli alakerrassa ja ikkuna auki, ''Siellä se Jeremiah oli taas tupakalla laitoksen nurkilla ja selkeästi taas ollut karkuteillä, ei kukaan pääse ulos ennen aamu kahtatoista ellei ikkunasta hyppää. Pitäkää se poika kurissa. Ei tälläsestä touhusta mitään tule eikä ongelmatkaan siitä helpotu, kun poika juoksee pitkin öitä kadulla ja aamulla polttelee ties mitä nuorisokodin etupihalla, kaikkien nähtävillä.'' Mua nauratti ajatus, oli niillä ihme huolet. Holhota tuntemattomia lapsia, ruokkia, maksaa koulutukset ja pitää yötä päivää silmällä, kattoa että kaikki on hyvin ja suunta elämässä on 'oikea', vaikka ei homma kuulu edes niille eikä puoliakaan kiinnosta muu kuin että työtunnit täyttyy ja vähäinen palkka tulee. Hankkisivat edes ite kunnon työn. Aika naurettavaa tuollasella työtilanteella yrittää kannustaa meitä kouluun, selittää koulutuksen tärkeydestä aikusena ja siitä kuinka se saa kuulumaan paremmin yhteiskuntaan taustasta riippumatta. Paskat. Nuo lehmät ei sen paremmin sinne loppupeleissä oikeestaan kuulu.
Tumppasin tupakan maahan, vedin pari henkäystä raitista syysilmaa keuhkoihin ja astuin kädet taskuissa liukuovista sisään. Kaupunki oli yllättävän paljon panostanut rakennukseen, sen verran että on ne kuuluisat liukuovet ja nehän onkin ne tärkeimmät. Vähemmän tärkeä, kuten ilmastointi on rikki, ollut varmaan viimeset kolme vuotta. Tai sohvat. Pienemmät muksut ovat ilmeisesti tehneet haarukalla reikiä sohvatyynyihin sekä käsinojiin ja vanhemmat asukkaat on työntäneet nuuskapusseja reikiin. Mä en väitä ettenkö kuuluis tähän tuholaisporukkaan, mutten myönnäkkään. Jos jotain oon täällä rotanloukussa oppinut, niin älä koskaan paljasta mitään suoraan.
Päivi kiiruhti mua vastaan ja tuima ilme kertoi aivan liikaa. Yritin sivuttaa ja vältellä naisen pistävää katsetta, se tiesi mitä mä olin tehny. Se tiesi aina. Se oli kummallinen vanha muija jonka kanssa ei todellakaan kiinnostanut jauhaa paskaa, se tiesi kaiken vaikkei nähnyt mua koskaan missään, eikä mun olemus kyllä erityisen paljastava olekaan, joten vaihtoehdoksi jää noita ja se karmii mua.
- Missä sitä ollaan oltu?
Virne kohosi mun kasvoille. Mut valtas älytön deja vû- tunne, tässä sitä taas ollaan.
- Liikenteessä.
- Ai liikenteessä? Missä?
Mä tiedän mitä se halus. Auttaa. Kuten se aina itse sanoi. Kerro, niin mä autan. @!#$ auttanu.
- Kaukana poissa missä nukuin roskiksessa ja söin linnunpaskaa, mut tässä mä taas vaan oon ja sä oot mua taas vastassa. Ihanaa että sä jaksat huolehtia musta.
Virne levisi, peitti mun kasvot ja naurahdukset alleen. Hassua tässä on se, että mä en tarvitse apua. Ei mulla ole ongelmia, mun vanhemmilla oli. Siksi mä täällä paskassa oonkin, vielä seuraavat 2 vuotta - se ei ole mun syy, eikä todellakaan mun valinta.
- Ootko käyttänyt aineita? Päivin silmistä erottui mittari, joka oli räjähdyspisteessä ja valmiina poksahtamaan. Sitä vitutti, mut siihenhän mä pyrinkin. Mä olin ikäänku taistelija, joka uhmas punaiseen pukeutuneena läskiä ja pelättyä härkää. Sitä härkää välteltiin, ei kukaan vapaaehtosesti sen kanssa ongelmia halua tai ylipäätään samaan paikkaan. Mut vaan oli heitetty sen kanssa väkisin samaan aitaukseen ja katottu mitä tapahtuu. Alkuun ehkä jännitti pikkusen, muttei mua missään vaiheessa pelottanu. Eihän se mun reviirillä ollu vaan mä sen, joten tottakai se oli epävarma.
- Mitä veikkaat täti Päivi, mä hymähdin omahyväisesti ja nostin lopulta pelottomana katseen Päivin silmiin. Muija katto mua pari sekunttia silmiin ja tuhahti, sellanen perus mutsimainen huokaus.
- Vai että taas pilveäkö? Jeremiah, toi ei tee sulle hyvää, kai sä tiedät sen? Mun täytyy lähettää sut taas virtsatesteihin, muija jatkoi huokailuaan ja katosi portaiden yläpäähän.
Mua ärsytti, ei koulu itessään vaan pelkästään jo ajatus siitä. Ja taas oli se aika ku mut revittiin sängystä ylös, hätisteltiin syömään ja melkeen kannettiin taksiin. Kyllähän se nyt ite kutakin @!#$ jos ei jaksa mut on vaan @!#$ pakko.
Kyllä mua oli joskus koulu kiinnostanu, siitä nyt vaan oli aikaa ja se jotenki jäi. Mä olin aivan loistava koulussa pari ekaa alakoulun vuotta, siis niin hyvä, että mä sain käydä extratunteja vanhempien oppilaiden tunneilla ennen ja jälkeen omien tuntien. Mä olin kuorossa, soitin kitaraa. Sit se vaan jäi. Kyllä mä edelleen osaan kitaran virittää, mut ei soittaminen kyl edes kiinnosta enään. Tai kuoro. Mä ehkä vähä kompensoin myöhempää elämää ja ihan tietosesti jättäydyin pois kaikista mahdollisista kuoron esiintymisistä. Mun kuorouraa ei siis ikinä saatu kameralle, ei kukaan tiiä tai muista että mä oon siellä ollu, ku ei siitä oo todisteena paskaakaan. Hyvä minä. Koulusta vaan katos se hohto ja hienous siinä vaiheessa ku oppi perusjutut, lukemisen ja kirjottamisen. Mitä muuta mä elämässä tarvin, mä kelasin ja kysyin sitä silloselta opettajalta. Parikymppinen blondi katto mua hetken ja pyöritteli päätään, junnas vastausta mielessään ja lopulta se käski mut pyyhkimään taulun. Se ei koskaan vastannu, mistä mä päättelin olevani oikeessa. Ei se blondikaan opettajana ollu siks että osais jotain, olihan opettajilla kirjat mistä LUKEA ja selittää oppilaille se mitä opetussuunnitelmassa sanottiin. Kokeet oli tehty valmiiks ja ne piti vaan osata monistaa (monistuskoneessa oli usein vaan nappi että monista tästä...) ja taululle piti KIRJOITTAA läksyt ja ehkä kirjojen sivunumerot. Se oli opettajana siks, että oli hyvä muksujen kanssa, ei siks että se osais jotain. Poliisien taas piti olla hyvässä kunnossa ja noudattaa lakia mikä lukee vissiin jossain lakikirjassa tai netissä, ei niiden tarvinnu historiaa opiskella. Tai tällänen tavallinen hoitsu sairaalassa, mittaat kuumetta kuumemittarilla ja katot onko kurkku punanen. Ei siihenkään tarvi mitään matikkaa. Siispä mä päätin että otan rennosti, opiskelen vaan aineita mitä mä tuun oikeesti tarvitsemaan enkä kadu yhtään, hyvin mä oon elämässä niiden avulla pärjänny.
Toinen asia mihin yhteiskunta panosti, oli nuorisokodin kuljetukset ja mä olin tässä asiassa etulyöntiasemassa verrattuna muihin penskoihin täällä, mikä kyllä nosti nokkaa korkeemmalle. Tero, mun OMA HENKILÖKOHTANEN TAKSIKUSKI, on ehkä kovin äijä maailmassa. Sillä on yks ihmiskunnan surkeimmista duuneista, kuskata ihmisiä ympäri vuorokauden eri paikkoihin ja varmasti parhaita on lauantai-illat - muut dokaa, sä ajat. Palkka on surkeeta eikä perheen kanssa ehdi olla, se nyt ei oo se pointti mut se vaan kuskaa ja jaksaa silti munkin kanssa jutella. Hipsteri Tero on ollu mun kuskina älyttömän kauan, kuskannu mut sillon 6-vuotiaana tarhaan ja hakenu sisältä asti taksiin. Perjantai oli aina superpäivä, Tero osti mulle joka kerta Kinder- yllätyssuklaamunan ja mä söin sitä ihan onnessani takapenkillä, ehkä lapsuuden yks hienoimpia muistoja. Kuviot vaihtu vanhempana, mä istuin ETUpenkillä ja juttelin miehisiä asioita mun elämän ehkä lähimmän ihmisen kanssa. Herkkää. Puheet oli aina yhtä teennäisiä, mut mä pidin siitä. Miten naisten kanssa menee, onko mulla kuinka paljon tupakkaa ja rahaa, miten koulussa menee ja ehkä se tärkein, musiikki. Hipsteriks leimaaminen oli syystä, sen musiikkimaku oli täysin eri kuin mulla mutta se osas keskustella lyriikoista ja biiteistä. Se ei tajunnu niistä mitään, eikä kyllä näyttänytkään siltä et olis tajunnu. Pitkä tumma liehuletti, partasänki ja sellanen perus lihaksikas, motoristiäijän ja hevirokkarin täydellinen sekotus. Mulle oli aivan sama miltä jätkä näytti, kunhan se oli uskottava. Jos se jotain sanoi, sen täyty olla uskottavaa, sen täyty edustaa sitä mitä äijä oli ja sen Tero osas. Jos se olis väittäny mulle olevansa hintti, olisin aika varmasti uskonu. Mä arvostan sellasta piirrettä ihmisessä - en siis hintteyttä, vaikka ei mulla mitään suuria tunteita homoja vastaan ole - koska mä olin ite uskottava. Sanoin mä mitä tahansa tai olin mä millanen vaan, niin mun uskottavuus teki valheesta totuuden. Siks mä diggasin Terosta. Se on ehkä ainoo ihminen, joka olis voinu kusettaa mua keposesti.
- Neljältä, eikö?
Tero oli kyllä äijä. Me oltiin tehty pieni diili mun omien hoitsujen seläntakana, käyttäen tätä meidän maagista uskottavuutta hyväks, mun koulu loppuis aina Teron aikataulujen mukaan tunnin myöhemmin ku oikeesti ja näin mä saan joka päivä Teron mukaan ''tunnin tutustua maailmaan.''
- Neljältä sama paikka, kyllä sä Jorska tän systeemin tiedät!
Sitä ehkä luulis, että Tero lietsoo tätä mun niinsanotusti häiriintynyttä mieltä ja usuttaa mua tarkoituksella pahoille teille, mut en mä näe siinä mitään muuta kuin hyvää että jätkä luottaa muhun ja haluaa mun 'tutustuvan maailmaan''.
- Jepjep, nähään sit sillon, moro!
Tässä asiassa mun täytyis olla kiitollinen Terolle, äijähän sais potkut jos hoitsut tietäis missä niiden suojatti oikeesti viettää tunnin koulupäivän jälkeen ja ketä siitä on vastuussa. Ne vissiin ihan oikeesti luulee että mä istun sen kaheksan tuntia koulussa, Teroki kelaa niin, miinus yhellä tunnilla. Mulla ei silti ollu yleensä mitään aikomusta mennä edes parille tunnille, ei kukaan enää jaksanu välittää siitä olinko mä härnäämässä tunteja vaiko en, eli merkintöjäkään mä en olis saanu poissaoloista. Tänään mä silti halusin käydä kattomassa mitä ruokaa kotitaloudessa olis mulle tarjolla.
Mä nousin taksista tyhjälle pihamaalle, heitin repun toiselle olalle ja kaivoin äkkiä jo autossa käärityn tupakan suuhun. Pari hassua ihmistä käveli mun ohitse sisälle tummia rautaportteja muistuttavista puuovista kasvoillaan just se ilme mikä kaikilla on maanantaisin. Sytytin savukkeen ja nojauduin tiiliseinämää vasten. Mua vitutti joka aamu ihan yhtä paljon se, kuinka aikasin mä olinkaan koululla. Mä ehdin joka aamu polttaa sen pari, kolme tupakkaa ja nopeasti hiisatessa neljä ennenkuin oikeesti on edes pikkusen kiire tunnille. Olli, kaikille tuttu Jeremiahin savuseuralainen ala-asteen tupakkareissuista oli aina myöhässä, eli vaikka mä olisin ajoissa niin Ollin takia mä oon aina myöhässä - mitä vittua mä teen täällä oli se mitä mä mietin joka aamu. Ja tottakai kaikkien vastaantulijoiden ilmeitä. Kaikilla on se sama maanantai-ilme, mut parilla pellellä saattaa olla sellanen pirtee ja ylitsepursuava hymy, ihan vitun sama mitä tapahtuis niin sellanen korviin asti ulottuva, valkaistu hymykuoppahymy ja niitä tekee aamusavujen jälkeenkin mieli vetää turpaan. Mua on aina ärsyttäny sellaset ihmiset jotka pitää kaikkea niin itestäänselvyytenä ja jos kusen antaa nousta korviin, käy just noin että maanantainaki ilme on kello kuudelta aamulla sellanen 'elämä on ihanaa koska oon täydellinen'. Ne varmaan nukkuuki tolla ilmeellä, suu auki ja hampaat hohtavana.
Toinen rööki heti perään ja ihmismassa tihenee. Sitä kelaa mielessään niin monia asioita siinä,vaikka missä muualla, niin monessa hyödyllisessä paikassa vois tällähetkellä olla. Nukkumassa, töissä, Maran kämpillä. Olli on siinäkin mielessä hyvä tyyppi, että se ymmärtää tän mun ongelman. Olli jäi luokalle viimevuonna, siltä lipes ote tässävaiheessa vuotta. Oli erittäin hienoa kattoa, että joku ymmärsi viimein sen saman mitä mä tajusin jo kolmannella; kuinka turhaa koulu oli. Kirjottamisen ja lukemisen jälkeen tärkeimpiä juttuja mitä elämässä tarvi oli ihmisen biologiasta lisääntyminen, kotitaloustunnilta makaroonilaatikon tekeminen, englanninkieli ylipäätään ja joku kellotaulun harjottelu matikassa. Olli Oli lähellä päästä nipinnapin helvettiin turhine tietoineen yhteiskunnan pakottamista asioista, mutta varmaan mun touhua ja esimerkkiä seuratessa tajus minkäasteinen virhe oli menossa. Siinä oli pieni osa mun ansioita, koska mähän se oikeestaan vedin Ollia rääpäleestä asti mukaan joka paikkaan ja sitä ei enää huvittanu kyykkiä yksin koulussa kun mä rällästin samoihin aikoihin kaupungilla, polttelin Maralla ja ajelin autolla - tai, en mä sitä väkisin mukaan vetäny. Mun pointti oli että älä koskaan takerru kehenkään, ei ikinä milloinkaan, jos joku takertuu niin se on joku toinen ja muhun, mutta mä en ala sellaseen, eikä mulle oo kyllä koskaan edes meinannu käydä näin. Tietysti se menee niin että mitä enemmän jengiä koossa sen parempi, joten tietysti mä vedin just sellasista naruista että Olli seurais mua niinku susi täysikuuta, mutten mä koskaan pakottanut sitä mihinkään tai vetänyt mukaan. Annoin kaks vaihtoehtoa, joko pysyä poissa tai tulla mukaan. Nyt meillä on onneks yhteinen tavote ja molemmat potkii siinä asiassa toista perseelle ihan yhtä rankasti että näistä ajatuksista ei lipsuta. Me myös psyykattiin molemmat itteämme että päästäisiin kesällä täältä pienestä Tuppukylän perseenreiästä Helsinkiin viettämään lomaa ja pokaileen muijia, aivan niinku oltiin koko vuosi takaperin jo suunniteltu. Ja sieltä samaselta tieltä se mun Ollipoika saapuikin.
- No katoskatos, yllättäen jätkä ajoissa! Vasta toka sätkä menossa, oot sä vaan sairaan nopee, mä naurahdin ja töytäsin Ollia pikkusen olkapäähän. Olli töytäs takasin ja vielä hennolla nyrkillä olkapäähän, nappas röökin jämän mun oikeesta kädestä ja virnisti, polttiki sitä ärsyttävän ylikorostetusti.
- Hei vaan sullekkin, säki voisit kokeilla joskus tota bussia. Ne on aika ihmeellisiä olentoja, ei koskaan tiiä millon on perillä ja siinä onki hyvä syy lintsata aina pari tuntia.
- Emmä mitään sellasia pahuuksia tee, mä naurahdin toistamiseen ja astuin pari askelta kohti ovea. Totta helvetissä mä törmäsin just siihen samaseen punapäähän, vissiin kiilasin sen aika julmasti ovenväliin. Olli tumppas enää kädessä olevan filtterin ja asteli mun vierelle nauraen. Muija tipahti kivisen oven edustalle ja Olli nauraa. Välillä mä kelasin että mitäköhän vittua sen päässä liikku, ihan oikeesti.
- Ai @!#$, punapää inahti. Se onneks kerkes saada käsillä vastaan ettei ollu pää auki, mut aurinkolasit hajos.
- Kaikki ok? mä pyrin kysyyn coolina, eihän se mua liikuttanu sattuko vai eikö, muodollisuuksien vuoksi mä siinä ylipäätään vielä seisoin.
- Näyttääkö siltä, muija tuhahti vielä ja nousi sitten seisomaan. Vasen polvi oli kolahtanu ikävästi kynnykseen ja farkkuja ei enää osumakohdassa näkyny. Veri valu pitkin säärtä ja kynnyksessä oli myös ihan kiva verinen jälki.
- Juu, sori, vähä innostuin.
- No mitä @!#$ä sä siinä selittelet... Muija mutristi suutaan ja heilautti kiharat, viininpunaset hiuksensa kasvoilta syrjään ja tapitti mua tummansinisillä silmillään, - tai mitä sä ylipäätään siinä vielä seisot?
- Sitä vähä mäkin tässä mietin, Olli nauroi ja tuuppasi mua olkapäähän. Jätkä astu pari metriä ovista sisälle, vissiin oletti että mä seuraan perässä ja niin mä tein. Älytön ämmä.
TOINEN LUKU – Myrkkyomena
Tunnit kuluu aina sillain, että opettaja selittää sitä mitä sen pitää, muut kuuntelee ja mä pelleilen, muiden keskittyminen herpaantuu, ne nauraa ja mä lennän pihalle. Sellanen toistuva kaava, ettei sitä pidä enää erityisenä. On itsestään selvää, että Jeremiah on koulun pelle. Se rempsee äijä rööki suussa, jolla on vaan ihan perkeleen hyvää läppää, aina siis sillon ku sitä koulussa näkee. Niin se vaan menee, eikä sitä pidä enää ihmeellisenä. Ketään ei siis pitäny erikoisena sitäkään, ku mä taas puolenpäivän maissa lähin Ollin kanssa kylille.
- Minne sä meinaat hakee harjotteleen?
Tosiaan, meillä oli Ollin kanssa haastava, jokavuotinen tehtävä; harjottelupaikan ettiminen yheksäs viikoks. Mä olin päätyny kokkipuolelle, suurin osa sinne menikin just peruskoulun kotitaloutta muistellen, et kuinka rentoo se vaan olikaan paistaa pari lättyy tunnilla ja syödä. SYÖDÄ. Maistu se miltä tahansa niin ajatus ylipäätään siitä syömisestä. Verraten kouluruokaan ne omien ryhmäläisten tekeleet – mähän en siis muijien mukaan edes saanu osallistua niiden kanssa ruuan tekoon, eikä siitä tullu kyllä edes paha mieli – niin kyllä se aina kouluruuan voitti. Ne pöperöt ja mömmöt keittiössä kiinnosti mua enemmän ku perus puupalikoiden kasaaminen tai röörien rassaaminen. Ja nyt mun pitäis taas hoitaa itelleni mukava, ruokaisa työpaikka.
- No kuule jaa, mä huokasin ja katoin väsyneenä Ollia, - mitäs on sähkömies Olli ite ajatellu?
- Ehkä sellanen perus sähköjen asennus fima olis mukava, se pohti. Sähköjen asennus, totta kai. Mitä muutakaan ne sähkömiehet tekee, idiootti. Päätin nyt sit kuitenki olla hiljaa ja nyökkäsin vaan, antaa pojan mietiskellä.
Olli kävi aina vähä hitaalla. Ei sillain et se mua olis haitannu, kivahan se on tuntea ittensä erityisen älyköks. Mä en vaan käsitä välillä kuinka se ite jaksaa itteensä. Se on hyvä tyyppi, ehkä ainoo jota jaksan kattoo pidempääki, mut liika on aina liikaa Ollin tapauksessa ja joskus vaan tekis mieli lyödä sitä @!#$ lujaa. Ei se oikeen ikinä pistä mulle vastaan missään asiassa, mut usein me kyllä ollaan asioista todella samaa mieltä. Meillä on joku maaginen yhteys. Se hyppäis vaikka sillalta mun puolesta ja niin se kuuluu mennäkki, kaverit on aina kavereita. Mut on se vaan välillä niin tyhmä.
Perjantai. Pajaperjantai, kaljantai, panoperjantai, paras päivä koko viikosta. Perjantai on se päivä viikosta millon alotellaan ja jatketaan aina myöhään sunnuntaihin asti ja vasta maanantaina podetaan hirveetä hedaria. On rikos olla pääkivuissa jo lauantaina, koska älytön krapula estää luonnonlakien mukasesti lauantain jatkot ja sit onki koko viikonloppu pilalla.
Ei siinä et olis jotenki pakko vetää pää sekasin kamaa. Se oli vaan noiden jätkien kanssa @!#$ hauskaa. Ei se oo elämää, et kyykitään kirja kädessä lauantaina, eikä oo rikos pitää hauskaa perjantaina - niin se vaan menee luonnonlakien mukasesti.
Pari kerrostaloa kohos korkeelle puhelinlinjojen yläpuolelle kohti yötä ja himmeet katulamput niiden ympärillä anto pientä osviittaa siitä kuinka paljo tummia hahmoja olikaan. Huput päässä ja kyyryssä alko ilmestyyn tuttuja naamoja kivireunuksen ympärille. Mitä lähemmäs asteli, sitä paremmin erottu syvennys ja portaat jätkien jalkoihin, missä suljetun pommisuojan ovelle oltiin monet dokukerrat heitetty yrjöt ja päästetty kuset. Nyt siellä lymyili vaan parit tyhjät koffitölkit ja Tuukan reppukajari, mistä basso raikas koko kortteliin. Meillä oli tapana poikien kanssa alotella parilla bissellä ensin Kololla ja jatkaa matkaa siitä sit eteenpäin, minne se sit veiskään. Mua vitutti olla aina viimenen, se joka joutuu kiskoon kaljat ykkösellä ja todennäkösesti on myös se joka yrjöö ekana ja saa kaikki paskahommat illan mittaa. Jätkät oli suunnitellu tän, ne ties et mä oon aina viimenen, emmä osaa pitää aikatauluista kiinni. Ovelia paskiaisia kaikki.
Jasu kohottautu suoraks pommisuojan ovella, oli aika koomisen näköstä ku niin pitkä äijä nojas siihen. Ovi on sen vähä päälle metrin ja hakattu niin lyttyyn et siinä kolossa vois melkeen istua, vaan eipä ovi koskaan avautunu. Kovalta Jasu kuitenki pyrki näyttään ku se käänsi katseensa muhun;
- oltiin just lähössä.
- Näinkö meinasitte, mä ärähdin ja nappasin kaljan Allulta, - ehkä mä voin kiskasta tän ensi?
- Ehkä, ehkä, äkkiä ennenku Siwa menee kiinni, Jasu huikkas ja kiskas kaljan ykkösellä alas. Mä tein samoin, eikä se hyvää ollu. Paljo mä oon kaljaa kitannu kurkusta massuun, mut lämmin kalja on aina lämmintä. Keltasta ja lämmintä, ei tuu mieleen ku yks asia ja sitä ajatellessa maistuuki niin taivaalliselta. En mä nirso oo, mut se on pahaa. Allu katto mua muka niin vihasesti, - tosta hyvästä sä saat kunnian hankkia juoksut.
- Älä ny viitti...
- Nyt minä oon kylläh harrrvinaisen samaa mieltä, Rasse huusi puhe jo sammaltaen ja otti tukea Roikkasesta. Se ei ymmärtäny edelleenkään perjantain alottelumeininkiä, joten yleensä Rasse pääsi vasta lauantai-iltamyöhällä taas messiin heti ku olotila anto periks.
- Cmoon Jerppa, reilu peli, Kimi kohotti röökiään ja heitti yläfemmat Ollin kanssa. Selkeesti suunniteltu juttu.
- No jaahas, mä huokasin syvästi kuin kohtaloonsa tyytyneen äänellä ja koko porukka nauro, oliko sitte mulle vai mun kohtalolle niin sitä en kysyny.
Myyjällä oli kiire puuhissaan, nuori ja kaunis nainen katteli puhelintaan ja se tais kiinnostaa enemmän ku asiakkaat. Jätkät oli jääny venaamaan mua ulos, poltteli tupakkia ja odotteli starttilaukausta Siwan nurkilla. Siirryin hyllyjen taakse kohti tuttua juomapuolta ja myyjä katos näkyvistä, nostin hupun päähän. Kerralla pitää saada paljon, se oli ensimmäinen sääntö, toinen oli että älä missään vaiheessa kato taaksepäin. Karjalan 24-kontit näyttää hyviltä, mut kyllä lonkerokin menis. Kurkkasin hyllyjen välistä kohti kassoja; edelleen siellä eikä mitään reagointia. Hivuttauduin hitaasti pari askelta syrjään ja heitin siksarin greippilonkeroa paidan alle. Kylmä heitti ihon samantien kananlihalle, lihakset jäykisty ja jännistys laukes. Tsekkasin myyjän toistamiseen, ei mitään. Siirryin kohti kontteja pari hyllykköä kauemmas, otin molemmille käsille omat lastit ja liikuin hitaasti kassoja päin. Hyllyn loppu häämötti, adrenaliini virtas. Sydämen syke kiihty, pulssi alko humisemaan korvissa. Oli aika ottaa kolmas sääntö käytäntöön; juokse niin lujaa ku pääset. Käsistä katos tunto, silmissä sumeni. Myyjä vilahti mun ohitse, blondin silmät oli kauhusta jäykkänä. Refleksinomasesti mä potkasin oven auki, loikkasin portaat alas märälle asfaltille ja juoksin.
- HEI, SINÄ! huuto kaupan oven suulta kaiku pitkin katua mun perään, mut me oltiin jo kaukana.
KOLMAS LUKU – Onnenpäivä
Viimesestä mutkasta vasemmalle, mäen taakse kohti merta. Toiset rappuset meni vielä juoksulla, kolmansissa tahti hidastu. Sydän tuntu pomppaavan rinnasta ja keuhkot vaikutti leikkaavan kiinni, hauista särki. Olli ja Allu kiri mut kiinni ja loikkas rappuset viileään rantahiekkaan, jatko juoksua kohti ränsistynyttä rakennusta. Nyrkki oli puristunu niin lujaa kiinni konttiin, ettei veri näyttäny kiertävän kädessä. Sormet oli tunnottomat, päätä särki. Loput jätkistä löntysti kaukana perässä, onneks vihdoin oltiin perillä. Puurakennuksen ylle kaartui jo puolet lehdistään pudottanut vaahtera. Sammaleet koristi kattoa ja seinustaa. Me oltiin vanhassa hengenpelastajien majassa, joka toimitti kesäsin pukuhuoneen virkaa tällä rannalla - ja toimi tosi hyvin myös dokupaikkana. Tarpeeks hyvä tuulensuoja eikä vettäkään paljoo sisälle tule, nii hyvin toimii.
- Huhhuh mikä reissu, Olli huusi ja pyllähti puulattialle.
- Oikee napakymppi! Allu seuras esimerkkiä ja laski repun selästään maahan. Laskin kontit maahan ja heitin siksarin ja irtokamat jätkien syliin.
- Ei olis voinu paremmin mennä, Kimi nyökkäili ja nappasi Ollilta lonkun. Loput jätkät lampsi meidän perässä matalaan majaan, soivat mulle aplodinsa. Tuukka taputti mua olalle, väänsi volyymia kovemmalle ja heitti bilevaihteen käyntiin.
Kuudes, seittemäs – tai kaheksas kun kulahti kurkusta alas, alkoi tuntumaan jo jossain. Kummasti ei oltu vieläkään kuultu poliisien ääntä mistään, johtuiko musiikista vai aivan loistavista juoksuista, en tiiä. Mara oli soittanu pari puhelua ja sai meille toivottavasti enemmän juotavaa, enemmän kamaa ja ehkä parit muijat messiin. Nyt piti vaan soitella niille kyytejä, mut koska mä tein äijän duunin, sain tänään olla niiku kuningas, enkä pistä vastaan.
Aurinko oli jo laskenut, mutta taivasta koristi edelleen vivahteet sen säteistä. Syksy kun oli, viima tuntui mereltä päin jo vähän piikikkäämmältä ja pimeys oli selvempi. Olli heilutti mulle pukuhuoneen ovelta, tupakan tuulahdus kiri mun luo. Puoli kämppää oli jo siirtynyt ulos ihan huomaamatta. Nousin lattialta hieman horjahtaen, kohottauduin ja lampsin ulos. Musiikki vaimeni huomattavasti, olo tuntui virkeämmältä. Olli nakkas mulle tupakan suuhun ja sytytti sen, imasin pari kertaa ja puhalsin.
- Sähän ystävällinen oot, virnahdin, - mitä sä tällä kertaa haluat? Jasu nauroi:
- Tänään saattaa olla pikku-Ollin onnen päivä. Oikea Ollin Onnenpäivä!
- Kekseliästä, Kimi kohotti maljaansa.
- Erittäin, Allu lisäsi ja ikään kuin olisi liukunut sisälle Jasun kanssa. Nappasin Ollia kaulasta kiinni, jätkä punasteli. Se ei meidän kesken ollut tavanomaista, mutta tänäiltana sallisin sen.
- Nooo, aloitin hiljalleen. Kimi iski silmäänsä, hivuttautui lähemmäksi Ollin kasvoja ja aloitti rummutusääntelyn. Olli töytäisi meitä kauemmaksi hymähdellen ja vastasi kiusaantuneena:
- No Marahan soitti niitä puheluita?
- Niiiiiin? Kimi pyöritteli kättään kysyvästi.
- No, voi olla että hän soitti Miskalle ja Milla vastasi, Olli hörppäsi oluestaan, - Miska oli jossain ja oli unohtanu puhelimensa himaan, mut Milla oli just menossa kaveriensa kanssa baariin ja ne lupas perua sen ja piipahtaa tänne hetiku Miska tulee himaan. Ja noh, kuten tiiätte niin siellä missä Milla, siellä on myös Wenla.
- Aaaahaa! Äijä! Kimi paiskasi avokämmenellä Ollia selkään. Naurahdin ja taputin tätä olalle.
- Hieno homma Oltsuboy, mutta ketä muita siinä oli? Kimi joi viimeiset tipat ja sytytti uuden tupakan. Tölkin äijä heitti rakennuksen alle, mistä löytyis itseasiassa varmaan viiden vuoden tölkit.
- No Miskan mukana oli se Allun mukaan homo-Krisu, mutta Millan ja Wenlan lisäksi ainakin Heiskasen pikkusisko Maria, Oona, Josefiina, Moona, Jasun eksä Melinda ja Iina…
- Okei, okei, selvä, lopeta jo… Nauroin ja lopulta horjahdin kohti seinää. Molemmat repes siihen paikkaan, eikä muakaan siinä vaiheessa ainakaan itkettänyt. Vaikken mä oo mikään herkkis, niin kyllä nää äijät välillä vetää aika hiljaseks – mulla on aivan huippuja jätkiä mun vierellä. Oli hedari tai maailmanloppu, niin nää vaa on siinä.
__________________________________________________________________________
Kolmas luku jää vähän kesken tuossa, mutta mikäs siinä - jatkoahan on luvassa jos vaan kiinnostusta riittää! :-)
|