Kirjoita uusi viesti  |  Alueen etusivu  |    |  Etsi  Alas ⇓   
  Ole hiljaa ja pidä mua kädestä (poikarakkaus)

Lähettäjä: hyeena 
Päivämäärä:   29.12.16 21:45:05

Aattelin kokeilla julkasta tänne pöytälaatikkoni syövereistä jotain, vaikka taitaakin olla vähän hiljentynyt tämäkin paikka vuosien saatossa. Ihan tämmöstä aika kliseista ja tavallista kuvitellun pikkukylän lukioon sijottuvaa rakkausdraamaa ja ongelmia luvassa, mikäli vaan on lukijoita ja saan vähän kommenttia :D

---------------------------------------------------

Ole hiljaa ja pidä mua kädestä

”Víttu mä vihaan tätä paikkaa.”

Se tuli jotenkin niin sydämestä, että mun huulilta purkautui naurahdus. Kiuruharju. Hitto mikä mesta. Mun vieressä seisova poika tuijotti Tähtitorninmäeltä näkyvää koleaa maisemaa ja poltti tupakkaa laiskoin elkein. Mä katsoin sitä ja nostin käteni nykäisten hupun sen päästä. Se käänsi päätään mua päin ja katsoi mua jäänsinisillä silmillään.

”Älä aina vihaa kaikkee.”

Mun huulilla kävi hymy kun se pyöräytti tyypillisen kyllästyneesti silmiään ja käänsi katseensa takaisin edessä näkyvään maisemaan.

”En mä kaikkee vihaa.”

”Niin ku mitä?”

”No sua.”

Mä käänsin katseeni takaisin eteenpäin ja mun sydän hakkasi rinnan alla yrittäen päästä ulos. Vitun Kiuruharju. Ja silti mä en olisi mistään hinnasta lähtenyt takaisin kaupunkiin. En ainakaan nyt. Me ei sanottu enää mitään ja kohta mä tunsin miten kylmä käsi tarttui mun käteeni hiljaisuudessa. Poika mun vieressäni vetäisi hupun takaisin päähänsä, sytytti uuden tupakan edellisen perään ja mun huulille nousi hymy kun mä puristin oman kohmeisen käteni tiukemmin sen käteen. Kiuruharju tuntui taas hetken ihan parhaalta mestalta koko maailmassa.


Luku 1 – Landelle

Mutsi puhui aina siitä miten kaikki asiat olivat vain asennekysymyksiä. Vastoinkäymiset olivat asennekysymyksiä, muutokset olivat asennekysymyksiä, elämä oli yksi sáatanan iso asennekysymys. Mä uskalsin kyseenalaistaa sen puheet. Jos multa leikattaisiin kaikki raajat irti, niin sen olisi ihan turha tulla jauhamaan mulle jostain asennekysymyksestä. Kaikesta muka selviää oikealla asenteella. Mä en todellakaan uskonut sitä. Enkä mä edes ollut mikään pessimisti – päinvastoin, mä olin erittäin positiivinen ja avoinmielinen ihminen. Silloin kun muut olivat kärsineet murrosiän angstistaan, niin mä olin vaan pelannut onnellisena salibandya ilman minkäänlaisia henkisiä kasvukipuja. Siinä oli muuten toinen sana mitä mutsi jaksoi käyttää – kasvukivut. Ne on vaan kasvukipuja. Sitä se sanoi mun neljätoistavuotiaalle pikkusiskolle. Joskus mä mietin oliko mulla ollut edes mitään murrosikää. Tai siis totta kai oli ollut sillä tavalla fyysisesti, luojan kiitos, mutta henkisesti. Mä jopa mietin olisiko mun pitänyt voida henkisesti pahoin jossain välissä. Tai pitäisiköhän mun ottaa murrosikä nyt tähän väliin, ihan vaikka äidin kiusaksi.

”Iivo, se on vaan asennekysymys.”

Mä heräsin ajatuksistani kuullessani äidin äänen ja tajusin tuijottaneeni olohuoneen täyttäneitä muuttolaatikoita apaattisena varmaan viisi minuuttia. Sieltä se tuli taas, asennekysymys. Se viittasi sillä meidän muuttoon. Ei muuttamisessa sinänsä mitään pahaa ollut, kyllähän ihmiset muuttivat paljon, vaihtoivat ympyröitä, uudet kuviot ja uudet kujeet ja sitä rataa. Se oli ihan okei silloin kun muutettiin saman kaupungin sisällä, tai muutettiin edes toiseen kaupunkiin. Ei kylään. Ei tällaiseen tuppukylään jonnekin Jumalan selän taakse, missä ei ollut mitään. Nimittäin sitä tämä Keski-Suomen helmi nimeltä Kiuruharju todellakin oli. Mä mietin, että voisin masentua tähän väliin. Muuttaminen Kuopiosta tällaiseen pieneen maaseutuyhteisöön oli aivan loistava syy vajota depressioon. Enkä mä ollut edes pitänyt Kuopiota mitenkään isona paikkana, päinvastoin, mutta nyt se tuntui ihan metropolilta.

”Alahan auttaa näiden laatikoiden kanssa äläkä vaan seiso siinä”, äiti sanoi taputtaen mua tarmokkaasti olalle. Iida istui olohuoneeseen jo paikkansa löytäneen sohvan nurkassa räpläten puhelinta ja näytti turhautuneelta. Se otti tämän kaiken sata kertaa pahemmin kuin mä. Kyllä mä yleensä sopeuduin, ainakin jotenkin, mutta Iida oli eri maata. Siskosta siis ei ainakaan saisi apua muuttolaatikoiden purkuun, joten kai mun sitten piti olla se aikuisempi Aromaa ja asennoitua tähän jotenkin positiivisesti.

”Voisitte kyllä ostaa mulle sen auton”, sanoin kokeilevasti samalla kun otin juuri sisälle astelevan isäpuoleni Jarmon sylistä pahvilaatikon kantaen sen olohuoneeseen.

”Siellä on astioita, vie ne keittiöön!” äiti huikkasi juuri kun mä olin laskenut pahvilaatikon lattialle. Iida katsoi mua virnistäen ja mä irvistin sille kantaen laatikon omakotitalon keittiöön.

”Kuulitteko? Auto”, toistin keittiöön tulleelle mutsille ja isäpuolelleni.

”Mitä sinä omalla autolla täällä teet kun lukiokin on ihan vieressä?” äiti kysyi avaten laatikon ja alkaen purkaa laseja sieltä.

”Miten te kuvittelette, että mä ikinä pääsen mukaan tän kylän ympyröihin jos mulla ei oo mitään millä mä voin ajaa kyläbilistä tota toria ympäri?” kysyin vitsaillen ja äiti huokasi katsahtaen mua. Mä virnistin leveästi.

”Voithan sä lainata mun autoa”, äiti sanoi ja mä tuhahdin teatraalisesti pyyhkäisten vaaleita, ärsyttävästi kihartuvia hiuksiani pois silmiltä.

”Ei oo kauheen katu-uskottava tollanen perhefarmari”, huomautin ja vilkaisin keittiöön kävelevää Iidaa.

”Sä et oo katu-uskottava”, pikkusisko sanoi ja mä pyöräytin silmiäni sille.

”No katsotaan jos jostain sais halvalla jonkun auton, mutta se ei ole nyt tämän päivän asia ja tuolla takapihalla on sitten ihan mukavasti hommaa mitä saat sen eteen tehdä”, Jarmo sanoi.

”Joo, kyllä mä jokusen halon voin hakata”, heitin ja Iida nauroi.

”Ai sä hakkaat halkoja?”

”No ennemmin minä kun sinä.”

”Mä oon tyttö, ei mun tarvii.”

”Vähän sukupuolisensitiivisyyttä!” älähdin sille.

”Mitä víttua se tarkottaa?”

”Iida!” äiti älähti vuorostaan varoittavasti ja mä pyöritin päätäni, kunnes painelin ulos hakemaan loppujakin laatikoita. Lokakuinen viikonloppu oli tuulinen ja kylmä kun tuijottelin kuusikymmentäluvun omakotitalojen täyttämää pihapiiriä. Hitto, että oli hiljaista. Mä kaipasin jo nyt takaisin Kuopion kerrostalolähiöön.

*

Illalla otin fillarini ja lähdin käymään kaupoilla. Ilma oli kolea ja sateisen oloinen, mutta lunta ei sentään vielä tullut. Perjantai oli saanut edes hieman liikennettä aikaiseksi, muutama bassojumputuksen täyttämä auto huristi ohi, yhden kaupan pihalla seisoskeli hytiseviä nuoria ja siellä täällä näkyi jokunen yksinäinen tallaaja. Mulla oli Savossa paljon kavereita, mulla oli ollut aina ja mä oikeasti rukoilin, että saisin myös tämän kylän lukiosta uusia kavereita, eikä täällä katsottaisi kovin pahalla muualta muuttaneita. Ei kavereiden saaminen toisaalta ollut mulle mitenkään vaikeaa, mä sain avoimena ja sosiaalisena jäbänä keskustelua aikaiseksi vaikka oman peilikuvani kanssa jos tarve vaati.

Hyppäsin pyörän kyydistä K-marketin pihassa, lukitsin sen telineeseen ja kävelin nuorisoporukan ohitse sisälle markettiin. Kävin hakemassa maitoa mutsin pyynnöstä ja kävelin sitten limpparihyllylle. Pyyhkäisin vaaleita hiuksiani ja katsahdin viereeni hyllylle ilmestynyttä huppupäistä poikaa. Tai en mä katsahtanut sitä, vaan oikeastaan jäin tuijottamaan. Kyllähän mä tiesin, ettei ketään saanut tuijottaa, mutta sen silmäkulma oli niin sinivioletti, että mä vaan jämähdin katsomaan sitä. Hitto, että näytti kipeälle.

”Mitä víttua sä tuijotat?” se ärähti ja mä säpsähdin niin pahasti, että kokistölkki tipahti mun kädestäni kaupan lattialle ja vieri jonnekin kauas. Se poika, ehkä mun ikäinen, katsoi mua sen verran uhkaavana, että mä en edes miettinyt heittäväni sille jotain näsäviisasta takaisin. Mä en kuitenkaan halunnut ensimmäisenä iltanani ottaa mitään turpasaunaa osakseni. Tai en nyt minään muunakaan iltana, mutta kuitenkin.

”Häh?”

”En mitään”, sanoin nopeasti ja se jäbä pyöräytti laiskasti silmiään, kunnes otti limpparin hyllystä ja jatkoi matkaansa, samalla kun mä siirryin etsimään katseellani lattialle tippunutta kokistölkkiäni muka hyvinkin kuumeisesti. Vilkaisin huppupäistä poikaa vielä pikaisesti, kunnes sen mentyä huokaisin vähän. Okei, jos kaikki Kiuruharjulaiset olivat tuollaisia, niin mä saisin tosiaan hankkia sen katu-uskottavan auton ja aika hiton nopeasti. Teki mieli mennä tyypin perään ja käydä sanomassa sille jotain yhtä tökeröä, mutta en tietenkään tehnyt niin vaan nielin ärtymykseni.

”Sulla tais tipahtaa tää?”

Säpsähdin uudelleen ja käännähdin ympäri kohdaten pitkien silmäripsien ympäröimät vihreät silmät. Tyttö mun edessäni hymyili vähän ja ojensi colatölkkiä.

”Ai, joo, hei kiitos”, sain sanottua ja kokosin itseni nopeasti nostaen kasvoilleni hurmaavimman hymyni. Hitsi se tyttö oli muuten sievä ja tosi luonnollisen näköinen. Vehnänruskeat hiukset olivat auki, mutta sivuun oli taiteltu pieni letti.

”Ole hyvä”, se sanoi tarkastellen mua mietteliäänä, ”sä et näytä tutulta”, tyttö jatkoi kallistaen päätään. Sen posket punoittivat hassusti ulkona olevan kylmän ilman takia.

”Me muutettiin tänään tänne Kuopiosta”, kerroin selvästi äskeisestä välikohtauksesta rentoutuneena, ”mä oon Iivo”, esittäydyin ja taiteilin ostokset toiseen käteeni niin, että saatoin ojentaa käteni.

”Sinna”, se kertoi ja otti lapasen kädestään tarttuen mun käteeni, ”ootko sä lukiossa?”

”Joo, abivuosi menossa”, vastasin saaden Sinnan huulille nousemaan hymyn.

”Sit me ollaan samalla luokalla.”

”Ihan totta?”

Mä tunsin suurta voitonriemua asiasta ja Sinna nyökytteli naurahtaen.

”Nähään sit varmaan maanantaina koulussa”, tyttö totesi liikahtaen ostoskorinsa kanssa mun ohitseni, ”moikka.”

Mä käännähdin katsomaan sitä ja hymyilin hyväntuulisesti.

”Moikka.”

Kiuruharju näytti muuttuneen ainakin vähän valoisammaksi paikaksi kun hetkeä myöhemmin nappasin polkupyöräni ja lähdin polkemaan kotiin päin syyssäässä. Se äskeinen kaupassa ollut poika käveli kauempana jonkun tytön kanssa ja vilkaisin noiden suuntaan, kunnes lähdin huristamaan alamäkeä alas kohti kotitietä.

Maanantaiaamuna mua jännitti ihan saatanasti kun kävelin Kiuruharjun ainoan lukion ovista sisälle hiljaiseen käytävään. Olin viettänyt peilin edessä tänä aamuna hävettävän kauan aikaa, kun otti huomioon, että mä olin kuitenkin jätkä, enkä edes mitenkään tajuttoman ulkonäkökeskeinen, ja stressannut oliko mulla hyvät vaatteet, vai pitäisi tonkia vaatekaappia vähän lisää. Vaaleat kutritkin olivat tänä aamuna suostuneet asettumaan paikalleen vielä normaalia huonommin. Kello näytti melkein puolta yhdeksää ja mä miestiskelin mistä löytäisin opinto-ohjaajan luokse. Aikani käytävällä haahuiltua onnistuin lukemaan erään huoneen ovesta opinto-ohjaajan, Anita Oksasen nimen. Lukion reksi oli jossain muualla tämän viikon, joten mun ei tarvinnut käydä mitään keskusteluja sen kanssa, ainakaan vielä. Koputin levottomana oveen ja kohta sen avasi ehkä nelikymppinen kiharatukkainen nainen.

”Huomenta! Sä olet varmaankin Iivo?” se kysyi hymyillen ja ojensi kättään, ”Oksasen Anita.”

”Huomenta – ja joo”, vastasin kohdistaen ruskeiden silmieni katseen siihen ja koittaen kuulostaa rennolta. Anita päästi mut sisälle pieneen huoneeseen ja mä istuin omatoimisesti tuolille pöydän ääreen.

”Sulla on kursseja kyllä jo oikein mukavasti suoritettu, joten ei tässä mitään sen ihmeempiä niihin liittyen ole”, Anita jutusteli istuutuen mua vastapäätä, ”mitäs sä olitkaan kirjottanut jo?”

”Terveystiedon”, vastasin saaden naisen nyökyttelemään. Mä katselin ympärilleni huoneessa ja tunsin miten jännitys laantui. Ainakin opinto-ohjaaja vaikutti ihan asiallisen rennolta tyypiltä. Anita kyseli multa kaikenlaista aina tulevaisuuden suunnitelmista harrastuksiin, enkä mä tiennyt oliko niillä asioilla oikeasti mitään merkitystä, vai koittiko se vaan saada mun oloa tervetulleeksi. Ei sillä, ihan hyvä fiilis mulla oli. Juttutuokion loputtua nainen nousi ylös ja ilmoitti näyttävänsä mulle paikkoja ja vievänsä mut sitten oikeaan luokkaan. Lukujärjestyksen mukaan mulla oli nyt historiaa.

Kiuruharjun ainoa lukio oli jo rakennuksena erittäin pieni verrattuna siihen, jossa mä olin ollut asuessani Savossa. Vilkuilin ympärilleni hiljaisella kakkoskerroksen käytävällä kuunnellen puolella korvalla opinto-ohjaajan puheita.

”Meillä on täällä mukava yhteishenki ja vaikka pieni lukio ollaankin, niin opiskelijat kirjoittaa joka vuosi keskimäärin todella hyvin”, Anita Oksanen selosti hymyillen sightseeingin päätteeksi ja seisahtui sitten toisen kerroksen perimmäisen luokan ovelle, ”jos sulla on jotain kysyttävää opintoihin tai muuhun liittyen, niin tule vaan rohkeesti juttusille”, nainen jatkoi ystävälliseen sävyyn ja koputti luokan ovea. Alkoi taas jännittää ihan hemmetisti. Mä olin kyllä sosiaalinen ja rento ja ennakkoluuloton ja ihan kivannäköinen jäbä, mutta uusi ympäristö sai silti vatsanpohjassa kutisemaan. Haroin sotkuisia ja vähän ylikasvaneita luonnonvaaleita hiuksiani ja vedin henkeä. Kohta oven avasi melkein kaksimetrinen kaljupäinen, ehkä viisikymppinen mies, joka sekä opetti historiaa että sattui olemaan myös mun luokanvalvojani.

”Huomenta Arto”, Anita tervehti, ”anteeksi häiriö, tulin opastamaan Iivon oikealle tunnille”, nainen jatkoi puristaen mua hellästi olkapäästä. Hieman yskäisten tervehdin Arto Mikkosta, joka vastasi mun tervehdykseeni rennosti hymyillen. Okei, ainakin toistaiseksi tämän lukion henkilökunta vaikutti kivalta. Koitin näyttää mahdollisimman rennolta astellessani luokkaan ja huikatessa heipat Anitalle, joka näytti peukkua oven raosta ennen kuin sulki sen.

”Tässä on meidän lukion uusi oppilas Iivo – Aromaahan se oli?” Jari Mikkonen katsahti mua kulmiensa alta.

”Öh - joo”, sain sanottua ja yhtäkkiä tajusin, että mua jännitti ihan vitusti enemmän nyt kuin äsken. Viisitoista silmäparia tuijotti mua, enkä mä tiennyt mitä tai ketä olisin katsonut. Ei huvittanut tuijotella takaisin ja vaikuttaa joltain yli-innokkaalta, mutta ei huvittanut myöskään tuijotella lattiaa, koska mä olisin vaikuttanut ihan luuserilta. Niinpä mä sitten tuijotin Jari Mikkosta ja vaikutin varmaan ihan hemmetin idiootilta.

”Ottakaahan tämä Savon poika mukavasti vastaan”, Mikkonen tuumasi puristaen mua jykevästi olkapäästä ja mä mietin oliko se joku tämän kylän juttu kun Anitakin oli kosketellut mun olkapäätäni, ”mene vaan istumaan minne haluat, niin jatketaan tuntia”, opettaja tuumasi ja mä liikahdin hetken mielijohteesta oikealle ja etsin paikkani seinustalta, ihan takaa. Istumaan pääseminen sai jännityksen laantumaan ja annoin katseeni tarkastella vaivihkaa luokkaa samalla kun historian lehtori Mikkonen alkoi puhua Natsi-Saksasta.

Tyttöjä oli jokunen enemmän kuin poikia ja suurin osa näytti ihan tavallisilta tyypeiltä, ei mitään maalaisjuntteja siis. Huomasin keskellä luokkaa tutun, viikonloppuna kaupalla tapaamani Sinnan ja se katsahti mun suuntaani. Nostin vähän kättäni tervehdykseen ja tyttö hymyili mulle hyväntuulisesti, kunnes kääntyi takaisin eteenpäin. Hymyilin hetken itsekseni ja olin jo kääntämässä katseeni eteenpäin kun huomasin toisella puolen luokkaa myös toisen tutun naaman. Se oli se sama huppupäinen poika, joka oli tiuskinut mulle tuijottamisesta. Sen sinisten silmien katse kohtasi ihan sekunneiksi mun omani, ennen kuin sen huomio keskittyi ikkunaan. Mä katsoin sitä vähän aikaa muistamatta, että tuota jäbää jos ketä olisi parempi olla tuijottamatta, kunnes tajusin edessäni istuvan pörrötukkaisen, hoikan pojan kääntyvän mun pulpettiani päin.

”Moi”, se tervehti, ”ja tervetuloo tänne tylsään tuppukylään”, se jatkoi hiljaa ja virnisti saaden mun huulille nousemaan hymyn.

”Kiitti, onhan tää vähän pienempi kun Kuopio, mut ei se mitään”, vastasin samaan hiljaiseen sävyyn.

”On täälläkin ihan meininkiä, sun pitää lähtee viikonloppuna vähän kattelee”, poika virnisti ja ojensi kättään, ”mä oon Suomisen Eelis.”

”Iivo, tai kyllähän sä varmaan jo kuulit”, vastasin ja Eelis virnisti nyökytellen. Sitten se käännähti oikein päin keskittyäkseen opetukseen ja mä hymyilin itsekseni. Ehkä mä tänne vielä sopeutuisin.

Tuntien loputtua Eelis esitteli mut kavereilleen Niklakselle, Samulle ja Aksulle, joiden kanssa mä suuntasin kohti ruokalaa. Jäbät vaikuttivat asiallisilta ja hauskoilta, eikä mua hetkellisesti edes harmittanut muutto tänne. Yritin ajatella positiivisesti, sillä mä kuitenkin pääsisin ensi keväänä ylioppilaaksi, eikä mun tarvinnut lopun elämääni olla Kiuruharjulla. Ja sitä paitsi, jos mä saisin täältä kavereita, niin aikahan kuluisi ihan mukavasti. Eikä Kuopioon lopulta ollut kuin se reilut sataviisikymmentä kilometriä täältä Keski-Suomesta jos nyt kamala ikävä sattuisi tulemaan.

”Mihis päin te muutitte?” Eelis kysyi kun me suunnattiin yhteen pöytään. Sinna istuin pöydässä jonkun tytön kanssa, jonka nimeksi paljastui myöhemmin Sonja, ja mun huulille nousi hymy. Istumaan päästyäni mä iskin haarukkani lihamurekkeeseen ja katsahdin viereeni istunutta Eelistä.

”Ihan tohon keskustaan, tai siihen aseman viereen”, vastasin jutustelevaan sävyyn, ”semi rentoo kyllä asua omakotitalossa kun on koko ikänsä asunu kerrostalossa”, jatkoin ja Eelis virnisti. Vilkaisin toisella puolella pöytää olevia tyttöjä, tai lähinnä Sinnaa, joka katseli takaisin vihreillä silmillään. Jätkät kyselivät multa kaikenlaista ja kun puheeksi tuli mun pari vuotta sitten loppunut salibandyharrastukseni, niin toistaiseksi hiljaisimpana pysynyt Aksu innostui.

”Hei mahtavaa, sähän tuut meidän porukkaan pelaamaan!”

”Mä en oo kyllä oikeesti pelannu pariin vuoteen kunnolla”, vastasin ja urheilullisen näköinen siilitukka pyöritti päätään.

”Ei haittaa, ei mekään olla mitään ammattilaisia, harrastusmielessä pelataan”, se sanoi virnistäen ja mun huulille nousi hymy.

”No siinä tapauksessa.”

”Sä oot mukana?”

”En mä tosta voi kieltäytyä”, naurahdin ja Aksu taputti mua olalle toverillisesti. Eelis pyöritti päätään huvittuneena. Mä vilkaisin toisella puolella pöytää istuvaa Sinnaa, jonka huulille syttyi varovainen hymy meidän katseiden kohdatessa.

  Re: Ole hiljaa ja pidä mua kädestä (poikarakkaus)

Lähettäjä: . 
Päivämäärä:   29.12.16 23:03:19

Jatkoa!

  Re: Ole hiljaa ja pidä mua kädestä (poikarakkaus)

Lähettäjä: riot 
Päivämäärä:   30.12.16 00:58:26

Ihanaa, uutta poikarakkautta!! Mä aion lukea tämän tänään, mahtavaa nähdä et tännekin oikeesti vielä julkaistaan uusia stooreja. Ethän vaan jätä kesken!

  Re: Ole hiljaa ja pidä mua kädestä (poikarakkaus)

Lähettäjä: hyeena 
Päivämäärä:   30.12.16 11:01:25

riot, harmillista kyllä huomata miten täällä on näin hiljasta nykyään, vielä joskus monta vuotta sitten tyylin noita poikarakkaustarinoitakin riitti joka sormelle. Mut hyvä ettei kaikki oo täältäkään kadonneet :)

-------------------------------------

Luku 2 – Tumpin bileet

”Mites koulu on lähteny?” isän ääni oli tavanomaisen leppoisa puhelimen toisessa päässä ja mä nostin jalat seinälle makoillessani jenkkisängyssäni.

”Ihan hyvin, aika pieni toi koulu on, mut oon tavannu ihan mukavia tyyppejä siellä”, vastasin heilutellen varpaitani taustalla soivan musiikin tahtiin.

”No se on hyvä kuulla, ootteko saanu jo tavarat paikalleen siellä?” se kyseli ja mä venyttelin.

”Ei nyt kaikkee vielä, mutsilla on kauhee muuttostressi päällä.”

”No mä uskon sen.”

Me naurahdettiin molemmat. Mun vanhemmat erosivat jotain kymmenen vuotta sitten ja niillä oli edelleen ihan hyvät välit, mikä oli positiivista. Isä asui Kuopiossa sen naisystävän Tainan kanssa. Ne oli molemmat tosi rentoja tyyppejä, sellaisia taitelijapersoonia ja vähän outoja, mutta hyvällä tavalla. Äiti oli ihan erilainen, se oli paljon vähemmän vapaamielinen ja mä ihmettelin miten ne olivat isän kanssa koskaan edes päätyneet yhteen.

”Tulkaa siskos kans käymään joku viikonloppu sit”, isä sanoi vähän ennen kuin me lopeteltiin puhelua. Mä ja Iida oltiin sille tosi tärkeitä, eikä se ollut ikinä hävennyt sanoa sitä. Siinä missä mutsi ja Jarkko olivat hommanneet yhteisen lapsen, eli mun 8-vuotiaan pikkuvelipuolen Aapon, olivat isä ja Taina tyytyneet täyttämään talonsa koirilla. Niillä oli kolme sekarotuista, Romaniasta pelastettua yli-innokasta rekkua.

”Todellakin, mulla on jo nyt ikävä Savoon”, sanoin naurahtaen.

”Mä ymmärrän, mutta ens keväänä sä voit muuttaa tänne takas – tai ihan mihin vaan haluat.”

”Jos lähtis vaan reppureissaamaan Aasiaan”, heitin puolitosissani saaden isän naurahtamaan.

”Mä kannustan sua reissaamaan, mut äitis voi olla eri mieltä.”

”Joo, niin mä vähän mietin itekin, mut itepä mä mun valmistumisrahat käytän”, tuumasin haukotellen ja vilkaisin seinälle viriteltyä kelloa, joka näytti puolta yhdeksää. Mä olin haaveillut reissaamisesta koko lukioaikani, mikään ei kiehtonut niin paljon kuin maailman kulttuureihin tutustuminen.

Me vaihdettiin isän kanssa vielä muutama sananen, ennen kuin sanottiin moikat. Mä haukottelin ja katsoin puhelimen ruutuun tullutta ilmoitusta. Joku oli lähettänyt mulle Facebookissa kaveripyynnön ja hymy nousi ihan väkisin huulille kun huomasin sen jonkun olevan Sinna. Hyväksyin pyynnön ja kävin katsomassa tytön profiilia. Sitä kautta mä eksyin selaamaan sen Instagramia ja kävin seuraamassa sitä siellä. Sinna seurasi takaisin ihan minuutin päästä ja mä tuijottelin hetken aikaa varpaitani hymyillen idioottimaisesti, kunnes nousin sängyltäni ja painelin keittiöön etsimään jotain iltapalaa.

Tiistai oli lyhyt päivä koulussa ja vaikka mua edelleen vähän turhautti koko Kiuruharju ja sen pienuus, niin Eelis ja kumppanit piristivät kummasti. Eivät ne mun Kuopion kavereita päihittäneet, ainakaan vielä, mutta mä viihdyin niiden kanssa oikeasti tosi hyvin. Eelis ja Aksu lupasivat esitellä mulle illalla paikkoja, ja niinpä mä joskus seitsemän aikaan illalla venailin meidän omakotitalon pihassa Aksun sinistä Bemaria. Se vaikutti aika rikkaan perheen lapselta ulkonäkönsä ja olemuksensa perusteella, mutta mitenkään ylimielinen se ei ollut. Eelis taas muistutti mun Kuopiossa asuvaa parasta frendiäni Kasperia, niin ulkonäöltään kuin luonteeltaankin, joten mä diggasin siitä jo tässä vaiheessa. Ulkona oli aika kylmä lokakuisen tuulen puhaltaessa takin alle ja mä hytisin hitusen kun Aksu viimein kurvasi Eeliksen kanssa meidän pihaan. Hyppäsin takapenkille ja moikkasin poikia.

”Siisti auto”, tuumasin Aksulle, joka kohautteli olkiaan.

”Menettelee, mä kyllä olisi halunnut vähän toisen mallisen Bemarin”, se vastasi vilkaisten mua taustapeilistä, ”onks sulla kortti?”

”Joo, sain tossa keväällä kun täytin kaheksantoista, koitan saada mutsia ostaa mulle autoo, mut taitaa olla turha toivo, en mä kuulemma täällä tarvii sellasta mihinkään”, selostin ja pojat naurahtivat.

”Täällä maallahan sitä just tarvii – viikonloppusin ei oo muuta tekemistä kun ajella kylää ympäri, eikä täällä oo ees julkista liikennettä jos haluu pitäjille päästä”, Eelis vastasi ja mua hymyilytti sen ironinen sävy kun se puhui kotikylästään.

”Sitä mä kans yritin sanoo”, sanoin pyöritellen päätäni.

”Viikonloppuna ois muuten bileet”, Eelis puheli.

”Kenellä? Ja missä?”

”Meidän luokan Tumpin luona – jos muistat sen tyypin? Sellanen rokkijätkä”, Eelis selosti ja mä nyökyttelin kun sain naaman mieleeni, ”tuutko sä? Sinne tulee varmaan vähän kaikki – Sinnakin.”

Mä kohotin kulmiani ja Eelis kääntyi katsomaan mua virnuillen.

”Mitä Sinnasta?”

”Ei mitään.”

Mä katselin virnuilevaa poikaa huvittuneena ja mietin olinko mä jotenkin läpinäkyvä. Tai siis, enhän mä edes ollut kiinnostunut Sinnasta, kunhan vaan olin mietiskellyt, että se oli tosi kiva. Eikä Eeliksellä oletettavasti ollut kykyä lukea mun ajatuksiani.

”Tossa on tän kylän kovin menomesta”, Aksu ilmoitti naurua äänessään kun me ajettiin tiilirakennuksen ohi. Rakennuksen ovessa luki jonkun baarin nimi ja muutama tyyppi seisoskeli pihalla tupakalla.

”Käytteks te paljon baareissa?” mä kysyin.

”Aika vähän tulee käytyä”, Eelis totesi ja mä nyökyttelin.

”Niin kun susta on tullut tollanen lapanen sen jälkeen kun sä oot alkanu seurustella”, Aksu härnäsi ja Eelis läimäisi sitä käteen.

”Ai sä seurustelet?” mä kysyin ja Eelis nyökytteli.

”Sonjan kanssa.”

”Meidän luokan Sonjan?”

”Joo.”

”En mä ees tajunnu”, ihmettelin ja Eelis nauroi.

”No joo, ei oo tapana imutella missään koulun käytävillä tai hieroo sitä seurustelua muiden naamaan”, poika totesi ja mä naurahdin.

”Joo mä tajuun.”

Me ajeltiin torin ohi ja mä kuuntelin poikien juttuja katsellen ikkunasta ulos. Kun mun silmiin osui kauempana joidenkin seurassa seisoskeleva huppupää, kohottauduin vähän ja katsahdin etupenkille.

”Eiks toi jäbä oo meidän koulussa?” kysyin ja sain Eeliksen sekä Aksun katseen kääntymään porukkaan.

”Juu”, Eelis sanoi meidän ajellessa porukan ohi ja mä katsahdin sitä kulmat koholla.

”Juu?”

”On se meidän luokalla”, Eelis sanoi, ”Koskisen Joona.”

”Mä näin sen kaupassa viikonloppuna”, sanoin tietämättä edes miksi.

”Okei?”

”Se oli aika vihasen oloinen.”

”Ai sä puhuit sen kans?”

”En nyt varsinaisesti, vähän erehyin tuijottamaan niin se ei vissiin tykänny”, selostin ja mietin edelleen miksi edes mainitsin koko asiasta.

”Joo, ei kannata tutustua siihen, joudut vaan ongelmiin”, Aksu puuttui keskusteluun äänessään tietynlaista kireyttä ja mä katsoin sitä ihmeissäni.

”Miten niin?”

”No siten niin”, jäbä vastasi tiukasti ja mä kohotin kulmiani.

”Ei kai ne nyt mikään rikollinen oo kun on kuitenki koulussa”, mä naurahdin.

”No ei siitä tiiä”, Eelis sanoi jaksamatta ilmeisesti jauhaa asiasta sen enempää. Niinpä mä jätin myös aiheen sikseen, vaikka huomasin oudolla tavalla kiinnostuvani tuosta kyseisestä Joonasta. Mulla oli tapana tuntea outoa kiinnostusta kaikkiin vähänkin hämäriin tyyppeihin – ei sinänsä mitään fyysistä kiinnostusta, mutta jotain outoa kiinnostusta kuitenkin. Tosin joskus yläasteella mä olin kyllä ihastunut Kasperin vankilaan joutuneeseen isoveljeen, mutta sen mä saatoin laittaa hormonien piikkiin. Ei mulla ollut tapana normaalisti ihastua miehiin. Vaikka siis, eihän siinä mitään väärää ollut.

Me ajeltiin sellaiselle näköalapaikalle, jota pojat kutsuivat Tähtitorninmäeksi, hypättiin ulos autosta ja Eelis pisti tupakaksi. Tähtitorninmäeltä näki koko kylän ja mä tuijottelin alhaalla näkyvää maisemaa mietteliäänä.

”Kesällä tää on ihan kiva paikka, porukka tulee tänne viettää iltaa ja silleen”, Eelis selosti imaisten tupakkaansa.

”Joo ei hullummat näkymät”, tuumasin istuen mäen päällä olevalle penkille.

”Onks sulla suunnitelmia kirjotusten jälkeen?” Aksu kysyi lysähtäen istumaan mun viereeni.

”En mä tiiä, ei mitään hajua mitä haluis tehä isona”, vastasin nojautuen penkin selkänojaa vasten, ”mä pidän ehkä välivuoden ellen saa jotain mestari-ideaa, mites te?”

”Aatelin hakee kauppatieteelliseen”, Aksu vastasi ja mä nyökyttelin katsahtaen olkiaan kohauttelevaa Eelistä.

”Mä en tiiä vielä, jotain käytännönläheistä ainakin”, se vastasi, ”ei jaksa ottaa turhaa stressiä”, jätkä jatkoi virnistäen ja mä hymyilin sille. Eeliksen poltettua tupakkansa me suunnattiin takaisin autoon ja Aksu ehdotti, että mentäisi sen luokse pelaamaan Änäriä. Ja sehän sopi mulle mainioisti.

Viikon mittaan mä saatoin huomata sen positiivisen tosiasian, että meidän vuosikurssilaiset ottivat mut kaikin puolin tosi hyvin vastaan ja porukka tuli ihmeellisen avoimesti juttelemaan. Mä olin ehkä vähän stereotyyppisesti ajatellut, että pikkukylässä oltaisiin jotenkin tosi sisäänpäin kääntyneitä ja katsottaisiin ulkopuolisia vähän pahalla, mutta ainakaan Kiuruharjun lukiossa näin ei ollut. Perjantai viimeiset tunnit olivat biologiaa ja mä olin aika pihalla kuunnellessani kuivahkosti opettavan lehtorin selostusta soluista ja perinnöllisyydestä. Aksua sen sijaan näytti selvästi kiinnostavan, kun taas Eelis supisi Tumpin kanssa illan pippaloista.

Mä katselin ympärilleni pienessä luokassa ja pysähdyin tuijottelemaan toisella puolella luokkaa istuvaa Joonaa. Sitä ei ollut näkynyt sitten tiistain ja mä mietin oliko se ollut kipeä vai muuten vaan poissa. Sen edessä istuva nahkatakkinen mustatukkainen poika, joka oli muistaakseni Oliver, jutteli sille jotain hiljaa, mutta se näytti siltä, että ei jaksanut kiinnostaa. Se näytti kyllä koko ajan jotenkin kyllästyneeltä. Mä en tiennyt oliko se sen normaali perusilme vai eikö sitä vaan yksinkertaisesti kiinnostanut mikään. Nojauduin kättäni vasten ja kohta tajusin Joonan kääntyvän katsomaan mua. Se todellakin tajusi mun tuijotukseni ja mä säpsähdin ihan vaistomaisesti sen katsetta. Käänsin katseeni äkkiä eteenpäin ja nolostus sai poskia kuumottamaan. Hyvä Iivo, juuri näin, kannattaa tosiaan jäädä toistamiseen kiinni tuijottelusta. Lopputunnin pidin katseeni tiiviisti edessäpäin, vaikka bilsan opettajan puuromainen puhe menikin multa aika tyylikkäästi ohi.

*

Illalla Aksu haki mut kyytiinsä sinne Tumpin luokse. Poika oli autolla, eikä kuulemma aikonut juoda, sillä alkoholi pilaisi sen tiukan treeniohjelman täysin. Eelis ja Niklas sen sijaan olivat ihan toisilla fiiliksillä ja noista molemmat istuskelivat kyydissä vallan hilpeinä. Mua vähän hermostutti ja jännitti, sillä en todennäköisesti tuntisi kaikkia Tumpin luona olevista ihmisistä.

”Kai se nyt on sit okei, että mä tuun kans?” varmistelin vetäessäni turvavyön kiinni.

”On on, älä huolehdi”, Eelis sanoi ja hörppäsi kädessään olevaa olutta, ”Tumpin porukoilla on iso kämppä ja se on muutenkin rento tyyppi, kyllähän sä oot sen kanssa jutellu”, poika jatkoi ja mä nyökyttelin vähän. En kyllä suoranaisesti ollut kamalasti jutellut tämän kyseisen Tumpin kanssa, mitä nyt jokusen sanan vaihtanut ruokalassa kun oltiin samaan pöytää eksytty. Ei sillä, kyseinen jäbä vaikutti kyllä rennolta ja hauskalta tyypiltä.

Tumppi asui parin kilometrin päässä meiltä ja Aksun parkkeeratessa Bemarinsa omakotitalon pihaan me noustiin kyydistä. Katselin ympärilleni ja avasin oluttölkin, kunnes seurasin poikia ovelle. Tumppi tuli avaamaan oven leveä hymy huulillaan ja tervehti muakin rennosti selkään taputtaen. Musiikki soi aika kovalla ja porukkaa oli jonkin verran, osa koulusta tuttuja naamoja. Huomatessani Sinnan heilautin tytölle kättäni ja suuntasin istumaan sen viereen sohvalle.

”Moi”, tervehdin ja hörppäsin kaljaani, ”miten menee?”

”Ihan hyvin, just tultiin Sonjan ja Joannan kanssa tänne”, Sinna vastasi sipaisten hiuksiaan korvan taakse, ”mites sulla?”

Mä hymyilin hitusen ja vilkaisin ympärilleni.

”Ihan kivasti, vähän jännitti kyl tulla”, vastasin rehellisesti ja Sinna naurahti.

”Mutta sähän oot sopeutunu tosi hyvin tähän pikkukylään.”

”Joo, mä oon iteki yllättynyt”, virnistin ja katsoin sitten meidän luokse tulevaa Eelistä sekä Sonjaa. Eelis tyrkkäsi mun kouraani täyden boolimukin ja ilmoitti, että tänään pidettäisiin hauskaa. Mua huvitti sen hiprakkainen innostus. Sinna liikahti lähemmäs mua Sonjan ja Eeliksen ängetessä sohvalle myös. Mä hörppäsin boolimukistani ja annoin katseeni kiertää tilavassa omakotitalossa.

Paria tuntia ja vähän liiankin monta oluttölkillistä sekä boolimukillista myöhemmin mä aloin olla aika kännissä, mutta en toisaalta ollut ainoa. Talo kuhisi porukkaa, enkä mä muistanut puolienkaan nimiä, vaikka Eelis oli käynyt esittelemässä mut kaikille vähän liiankin innokkaana. Aksu oli kyllästynyt bileisiin hyvin pian, mutta sanoi kuitenkin voivansa kuskata myöhemmin jos olisi hereillä. Mä kyllä mietin voivani ihan hyvin kävellä, pari kilometriä ei todellakaan ollut matka eikä mikään. Suuntasin pihalle haukatakseni raitista ilmaa ja sain seuraukseni söpösti humaltuneen Sinnan. Tumppi seisoskeli myös ulkona tupakka huulillaan ja hymyili ystävällisesti meidät nähdessään.

”Miten oot viihtyny Kiuruharjulla?” rokkitukka kysyi puhaltaen savurenkaita ilmaan.

”Ihan kivasti, päässy ihmeen hyvin porukkaan mukaan, täällä on tosi rentoo jengiä”, selostin ja Tumpin ojentaessa tupakka-askia mulle ja Sinnalle nappasin yhden savukkeen, vaikken tupakoinutkaan, ”Aksu ja Eelis on ottanu mut siipiensä suojaan”, jatkoin virnistäen ja Tumppi naurahti sytyttäen meidän kaikkien tupakat.

”Ne on reiluja jätkiä”, se tuumasi nojautuen talon seinää vasten, ”kutuin mä tänne Joonan ja Oliverinkin, mut ne ei kauheesti välitä noista muista”, jäbä jatkoi ja Joonan nimen kuuleminen sai mut höristämään korviani ja uteliaisuuden heräämään. Imaisin tupakkaani ja totesin, että se maistui pahalta, vaikka joskus humala saikin mut kaipaamaan nikotiinia.

”Mikähän siinä on?” mietiskelin ja Tumppi vilkaisi mua tummilla simillään.

”Jotkut ihmiset vaan ei tuu toimeen”, se kohautteli olkiaan, ”mitä mun on vaikee ymmärtää, mä tuun toimeen kaikkien kanssa”, se jatkoi virnistäen ja mä naurahdin.

”Se on hyvä.”

”No mut Aksulla on syynsä”, Sinna huomautti ja mä katsoin sitä ihmeissäni.

”No ei sillä mun mielestä oo syytä vihata Joonaa vaan siks, että se sattuu olemaan Koskinen”, Tumppi huomautti ja Sinna kohautti olkiaan. Mua alkoi kiinnostaa aihe vain koko ajan enemmän, mutta en ehtinyt udella asiasta.

”Niin kai”, tyttö mietiskeli hiljaa ja vei tupakan huulilleen. Rööki ei sopinut sen ulkoiseen habitukseen mitenkään, se oli jotenkin liian enkelikasvoinen harrastamaan tuollaista pahetta, edes humalassa.

”Mistä te puhutte?” mä kysyin ja Tumppi heilautti kättään.

”Ei mitään sen ihmeempiä”, se sanoi alkamatta avata asiaa, ”täällä kaikki vaan tietää toisensa asiat, tai luulee tietävänsä, ja se on välillä tosi víttumaista.”

”Älä nyt, on tässä kylässä hyvätkin puolensa”, Sinna sanoi puolustelevasti ja vilkaisin tyttöä, joka kulautti boolia alas kurkustaan.

”On tietty, Kiuruharjussa on saletisti Suomen kuumimmat naiset”, Tumppi virnuili vaihtaen aiheen hilpeämpään ja Sinna pyöräytti silmiään, ”no mitä? Niinhän se on.”

Mä naurahdin, vaikka jokin kaksikon puheissa jäikin vähän vaivaamaan. Mua mietitytti Joona, tai Joona ja Aksu ja äskeinen puheenaihe, mutta en kehdannut udella siitä sen enempää. Me polteltiin tupakat loppuun ja mulle jäi jotenkin tosi hyvä fiilis Tumpista. Se vaikutti sellaiselta isovelityypiltä, vaikka olikin meidän ikäinen. Mä tykkäsin sen ystävällisestä hymystä ja rokkaavan avoimesta asenteesta – tuli jotenkin tosi tervetullut olo. Se vaikutti sellaiselta tyypiltä, joka ei tuominnut ketään helpolla.

Joskus vähän ennen kahtatoista havahduin siihen, että porukka oli vähentynyt aika paljon. Osa oli lähtenyt Kiuruharjun ainoaan baariin ja osa koteihinsa, ja humala sai mutkin vähän väsyneeksi.

”Lähetäänks baariin?” Eelis kysyi kun mä istuin Sinnan, Niklaksen ja Joannan kanssa keittiön pöydän ääressä pelaamassa ristiseiskaa. Sonja nojaili poikaystäväänsä ja näytti aika humaltuneelta, mutta ei selkeästikään ollut vielä luovuttamassa illan suhteen. Mä olin saanut siitä vähän ujon kuvan koulussa, mutta nyt se hymyili avoimen oloisesti katsellessaan meitä.

”Lähetään, Iivokin näkee meidän kylän kovimman jytäklubin”, tyttö sanoi naureskellen ja Sinna tyrskähti mun vieressäni.

”Siinä onkin paljon näkemistä”, se mietiskeli pyöritellen päätään.

”Taidan passata tällä kertaa, väsyttää vähän liikaa”, mä haukottelin ja Eelis mutristi koiranpentumaisesti alahuultaan.

”Tylsimys”, se tuumasi lapsekkaan kuuloisesti ja mä katsoin sitä huvittuneena, ”mites muut?”

”Vois kai sitä parilla käydä, lähteeks Tumppi?” Niklas tuumasi katsellen ympärilleen.

”Eiköhän se lähe”, Eelis nyökytteli hörpäten kaljansa yhdellä kulauksella.

”Mä jätän kans välistä tällä kertaa, sukulaisia tulee huomenna käymään niin viittis olla ihan kuoleman kielissä”, Sinna sanoi, ”mennäänks yhtä matkaa?” se kysyi kääntyen katsomaan mua. Huomasin sivusilmällä Eeliksen virnuilevan velmusti, mutta en kiinnittänyt siihen sen isommin huomiota.

”Mennään vaan”, vastasin rennosti ja hörppäsin pulloni tyhjäksi. Mä nousin vähän horjahtaen ja Sinna seurasi mun esimerkkiäni. Eelis tuli halaamaan mua kännisesti niin kuin vanhaa ystävää ja mua nauratti sen humalainen sönkötys siitä miten hyvä jätkä mä olin. Kävin vielä huikkaamassa moikat Tumpille ja kiitin kivoista juhlista, ennen kuin suuntasin Sinnan kanssa eteiseen kiskomaan kengät jalkaani. Me paineltiin tytön kanssa viileään syyssäähän ja lähdettiin tarpomaan kohti kylän keskustaa, sillä Sinna asui samoilla suunnilla mun kanssani.

”Mikä se juttu oli Joonasta ja Aksusta?” kysyin puolivahingossa. Humala sai mut aina kyselemään ja puhumaan ihan liikaa. Sinna asetteli muhkeaa huiviaan paremmin kaulaansa ja vilkaisi mua.

”Äh, mä en jaksais jauhaa niistä”, tyttö vastasi ja mä nyökyttelin.

”Sori kun kysyin.”

”Ei haittaa.”

Vilkaisin Sinnaan, joka hymyili hitusen.

”Onks sulla sisaruksia?” kysäisin vaihtaen aihetta, sillä en oikeastaan tiennyt tytöstä juuri mitään, vaikka me oltiin juteltu pitkin viikkoa niitä näitä.

”Joo, isosisko ja pikkuveli”, vehnätukka kertoi, ”entä sulla?”

”Pikkusisko ja pikkuvelipuoli”, vastasin vetäen pipoa paremmin päähäni. Me käännyttiin pois Tumpin kotitieltä jutellen kaikenlaista ja mä sain kuulla Sinnasta yhtä jos toista. Se halusi luokanopettajaksi, tykkäsi Beatlesistä, rakasti Chili con carnea ja niiden perheellä oli Beagle nimeltä Luka. Sinna oli tosi söpö ja sen helisevä, kirkas nauru sai mun suupielet nousemaan korvia kohti. Risteyksessä ennen linja-autoasemaa se ilmoitti kääntyvänsä toiseen suuntaan ja mä mietin, että olisin mieluusti jutellut sen kanssa pidempään. Se oli oikeasti tosi fiksun ja kivan oloinen tyttö.

”Haluutko sä lähtee joku päivä vaikka kahville tai lenkille?” mä kysyin humalatilan rohkaisemana ja katsoin ujosti hymyilevää Sinnaa.

”Mennään vaan, mä voin ottaa Lukan mukaan niin käydään vaikka kävelyllä?” se ehdotti ja mun suupieleen nousi hymy.

”Sovittu, käyks sunnuntaina?”

”Käy, pistetään viestiä vielä”, Sinna vastasi ja mun teki yhtäkkiä mieli pussata sitä. Mun teki usein humalassa mieli pussailla, eikä se tosiaankaan ollut aina mikään hyvä juttu. Hillitsin kuitenkin itseni, sillä ei huvittanut olla mitenkään päällekäyvä. Vähän aikaa me katseltiin toisiamme, kunnes mä sipaisin kasvoille karanneen suortuvan sivuun tytön kasvoilta ja hymyilin.

”Nähään sit sunnuntaina”, tuumasin ja Sinna naurahti varovasti.

”Joo.”

Me sanottiin heipat ja mua hymyilytti kun lähdin kävelemään eteenpäin Sinnan jatkaessa vasemmalle. Syystuuli puhalsi ilkeästi ohuen takin läpi ja hieman hytisten kaivelin puhelimen taskusta. Olin viestitellyt Kasperille, joka kertoi olevansa jätkien kanssa baarissa. Mulla tuli ihan vähän ikävä Kuopiota ja kavereita siellä, mutta en jaksanut alkaa masistella asiaa liikaa. Mä voisin hyvin lähteä käymään siellä ihan lähiaikoina. Selailin Instagramia kävelyn lomassa ja säpsähdin ihan konkreettisesti kun nostin linja-autoaseman kohdalla katseeni puhelimestani. Huomasin Joona Koskisen istuvan hiljaisen aseman penkillä syljeskellen verta maahan. Mun jalat lopettivat toimimasta ja vähän aikaa mä tuijottelin sitä vähän hölmönä, kunnes kävelin lähemmäs. Mä en tosiaankaan tiennyt miksi tein niin, enhän mä ollut edes puhunut sille tyyliin mitään, mutta ehkä päässä humiseva humala sai mut toimimaan estottomasti.

”Moi”, hengähdin ja kuulostin yhtäkkiä joltain hemmetin pikkulapselta. Joona nosti katseensa maasta ja katsoi mua hetken ihmeissään. Se taisi olla humalassa, mikäli mä promilleideni seasta oikein tulkitsin.

”Mitä víttua sä haluat?” se tuhahti sitten äkkipikaisesti ja pyyhki verta hihaansa. Se näytti olevan aika hermona. Mun sydän hyppäsi kurkkuun sen tylyistä sanoista. Joonalla oli huuli auki ja punainen väri oli tahrinut sen leuan.

”Me ollaan samalla luokalla, mä oon Iivo”, selittelin ja kuulostin aivan hemmetin vajaalta.

”Kyllä mä tiedän”, Joona sanoi tylysti ja sylkäisi maahan, ”oliks jotain muuta?” se kysyi ja mä mietin miksi se oli noin luotaantyöntävä ja ilkeä. Mä yritin vaan olla mukava sille, mutta se oli lähinnä vihainen, niin kuin mä olisin tehnyt sille jotain.

”No ei, mut – tarviitko sä apua?” kysyin nielaisten ja katsoin verta sen kasvoissa.

”En, mee nyt víttuun siitä”, se sanoi ja mä vähän loukkaannuin sen sanoista. En mä ollut tottunut siihen, että mun ystävällisiin sanoihin vastattiin noin.

”Mulla on paperia”, sanoin liikahtamatta siitä mihinkään ja vein käden takkini taskuun ottaakseni nenäliinapaketin.

”Etkö sä kuullu mitä mä sanoin?” Joona kysyi kovemmin ja nosti katseensa muhun uhkaavan oloisesti.

”Kuulin, miks sä oot noin ilkee kun mä koitan vaan jeesiä?” kysyin turhautuneena ja näytin saaneen erikoista uhoa humalatilastani. Joona katsoi mua vähän aikaa ja mä mietin, että sillä oli sinisimmät silmät mitä mä olin ikinä nähnyt. Se oli ihan saakelin komea, sillä oli kapeat ja tosi selväpiirteiset kasvot sekä tummat, lyhyet hiukset. Mä tunsin melkein voitonriemua kun se ei ilmeisesti osannut vastata mulle mitään, vaan lopulta ojensi vastahakoisesti kättään ja mä annoin sille pari nenäliinaa paketista. Se painoi paperia vasten huultaan ja mä katselin sitä. Mua jännitti jotenkin, koko kroppa tuntui jännittyneeltä.

”Mitä sulle on sattunu?” kyselin katsellen sitä. Mä huomasin, että mua oikeasti kiinnosti miksi sillä oli huuli auki.

”Ei kuulu sulle”, Joona jatkoi tylyllä linjalla ja mä hymähdin.

”Ei sitten”, vastasin kohauttaen olkiani, ”asutko sä tässä lähellä vai?”

”Mitä helvettíä sä kyselet?”

”No mä nyt yritän olla mukava”, vastasin haastavasti ja Joona vilkaisi mua.

”Joo ei tarvii.”

”Miks?”

”Mee nyt helvettíin siitä oikeesti.”

Mä en tajunnut miten joku pystyi olemaan tuollainen. Turhautuneena pyöritin päätäni ja laskin katseeni takaisin istuvaan jätkään.

”No hitto anteeks, että yritin auttaa”, sanoin teatraalisesti ja Joona katsoi mua.

”Joo no kiitti, enköhän mä nyt pärjää”, se sanoi ivaa äänessään ja mä purin hammasta kiukun nostaessa päätään mun sisälläni. Joona katsoi mua niillä hätkähdyttävän sinisillä silmillään ja mä tuijotin uhmakkaasti takaisin.

”Ihme kusípää”, mun huulilta lipsahti hiljaa ja ihan vahingossa. Joonan silmissä välkähti jotain.

”Mitä?”

”Kusípää.”

Joona nousi ylös ja mä oikeasti kelasin, että se antaa mulle nyt turpiin tai jotain. Olisi pitänyt vaan jatkaa kotimatkaa alun alkaenkin, mutta toisaalta mä olin aina alkoholia juotuani tällainen idiootti. Sydän hakkasi ihan hulluna rinnassa, koska ei mulla todellakaan ollut tapana joutua tällaisiin tilanteisiin. Kymmenen senttiä pidempi Joona katsahti mua, mutta sen sijaan että olisi lätkinyt mua turpaan, niin kuin mä odotin, se lähtikin kävelemään. Poika tönäisi mua ohi mennessään ja mä käännyin katsomaan sen perään kun se jatkoi matkaansa. Joona kiskoi mustan takkinsa hupun päähän ja sytytti tupakan kadoten sitten aseman kulmalta oikealle. Mitä hittoa? Mä hengähdin äänekkäästi kun tajusin vaan pidättäneeni hengitystäni ja tuijottelin hetken aikaa eteeni, kunnes sain itseni liikkeelle. Mun sisällä jylläsi tosi outo olo, enkä mä osannut tulkita sitä oikein mitenkään.

  Re: Ole hiljaa ja pidä mua kädestä (poikarakkaus)

Lähettäjä: wop 
Päivämäärä:   30.12.16 13:13:37

Vau, miten hyvää tekstiä! Jään odottamaan jatkoa, josko osaisin kommentoida sitten vähän rakentavammin. Kirjoitin ekan pätkän jälkeenkin kommentin, mutta se on nähtävästi kadonnut kuin tuhka tuuleen..

Toivottavasti saadaan lukea tämä tarina loppuun asti :)

  Re: Ole hiljaa ja pidä mua kädestä (poikarakkaus)

Lähettäjä: Kaysa 
Päivämäärä:   30.12.16 16:53:22

Tää vaikuttaa tosi hyvälle! Mitään kovin rakentavaa palautetta multa ei kyllä saa, mutta luvut on kivan pitkiä ja sun teksti on hyvää luettavaa. Odottelen jatkoa :)

  Re: Ole hiljaa ja pidä mua kädestä (poikarakkaus)

Lähettäjä: jassum 
Päivämäärä:   31.12.16 01:00:51

Vaikutttaa todella hyvältä! Luulin jo että tää paikka on kuollu, mut ihana saada uutta tarinaa tänne, varsinkin näin hyvin kirjotettua :)

  Re: Ole hiljaa ja pidä mua kädestä (poikarakkaus)

Lähettäjä: hyeena 
Päivämäärä:   1.1.17 23:49:59

wop, kiiiitos todella paljon! Kiva kuulla että teksti miellyttää :)
Kaysa, tosi paljon kiitoksia sulle kans, pyrin tosiaan siihen, etten ihan lyhkäsiä lukuja julkasis, niin niistä sais jotain irtikin :D
jassum, kiitoskiitos, ja huippua kyllä huomata, että täällä edelleen on lukijoita, vaikka onkin vähän hiljasempaa nykysin :)

-------------------------------------------

Luku 3 – Immanuel Kant

Luka kulki nenä maassa kiinni pitkin lenkkipolkua ja mä tuijottelin Beaglea ajatuksissani.

”Joko oot miettiny miten pukeudut penkkareissa?” Sinna kysyi herättäen mun ajatuksistani ja katsoin vieressäni kävelevää tyttöä. Mä en ollut jaksanut miettiä penkkareita vielä tässä vaiheessa syksyä, en todellakaan.

”En tosiaan, mä yleensä jätän kaiken tollasen miettimisen viimetippaan”, naurahdin ja Sinna katsoi mua hymyillen. Sen vehnänväriset hiukset hulmusivat hassusti tuulessa ja se koitti saada niitä kädellään jotenkin pysymään poissa kasvoilta. Mua hymyilytti kun mä katsoin sitä. Työnsin kylmät käteni takin taskuun ja taskussa oleva nenäliinapaketti muistutti mua Joonasta. Mun kasvoja kuumotti kun mä mietin sitä ja meidän perjantaiyön kohtaamista. Oikeastaan mulla oli järkyttävä morkkis koko asiasta, hävetti ja ärsytti kun olin mennyt humalapäissäni puhumaan sille. Mikä mua vaivasi? Mua jotenkin kuumotti nähdä sitä koulussa maanantaina. Mitä jos se olisi mulle yhtä ilkeä kuin perjantaina? Teki mieli sanoa Sinnalle asiasta ihan vaan sydäntä purkaakseni, mutta pidin suuni kiinni, sillä ei huvittanut vaikuttaa omituiselta.

”Lukioaika on menny kyllä tosi nopeesti, vaikee uskoo, että ens keväänä sitä saa jo lakin”, Sinna mietiskeli seisahtuen sitten odottamaan puskaa nuuhkivaa koiraansa.

”Niinpä, toivottavasti ainakin”, virnistin.

”Meinaako epäilyttää vai?”

”Ei nyt silleen, kyllä mä aina oon koulussa pärjänny, mutta niin kuin sanoin, niin mulla on tapana jättää kaikki viime tippaan, pänttääminenkin”, vastasin kohauttaen olkiani ja vedin harmaata pipoa paremmin korvilleni.

”Me voidaan päntätä yhessä, niin mä voin potkia sua vähän perseelle jos meinaat lipsua aikatauluista”, Sinna tarjoutui virnistäen.

”Hei toi ois tosi hyvä”, vastasin hymyillen sille. Sinna oli tosi kiva, mä huomasin viihtyväni sen seurassa ihan tajuttoman hyvin. Tytössä oli ehkä jotain samaa kuin mussa ja siksi meillä natsasi niin hyvin yhteen.

”Ihana oli päästä välillä pois kotoa, meillä on sukulaisia Ruotsista käymässä ja on pitäny puhua svenskaa koko eilinen ja tämä päivä”, Sinna naurahti kohta katsellen syksyistä luontoa ja mä katsoin sitä kohottaen kulmiani.

”Ai sulla Ruotissa sukua?” kysyin kiinnostuneena ja Sinna nyökytteli, ”käytteks te sit paljon sukuloimassa Ruotsissa?”

”Ehkä kerran vuoteen”, tyttö sanoi, ”ootko sä reissannu paljon?”

”Ihan pari kertaa oon käyny ulkomailla, kun mä pelasin säbää niin käytiin pelireissulla Saksassa ja sit kerran oon käyny isän kans Italiassa ja Espanjassa”, mä selostin ja Sinna nyökytteli, ”entäs sä?”

”Me käytiin mun serkun kanssa kesällä Englannissa ja oon mä porukoiden kanssa käynyt reissussa”, se vastasi hymyillen sitten, ”musta ois ihana lähtee reissaamaan jonnekin kauemmas.”

Mä käännähdin katsomaan sitä innoissani.

”Sama juttu!” vastasin ponnekkaasti, ”mä mietin, että lähen ens kesänä jonnekin reissuun kun tulee kuitenkin ylioppilaslahjaks rahaa – sähän voit lähtee mun mukaan”, jatkoin virnistäen ja Sinna hymyili ruskeaan huiviinsa.

”Ehkä mä lähdenkin”, se vastasi viekkaasti ja mä käänsin katseeni hymyillen eteenpäin kun me käännyttiin lenkkipolulta takaisin kadulle.

Maanantaina koulussa oli jotenkin hiljaista – tai ainahan siellä oli jos vertasi mun entiseen kouluuni, mutta nyt vielä normaaliakin hiljaisempaa. Mietin oliko porukka kipeänä, sillä Sinna ainakin oli ilmoittanut mulle aamulla, että oli kuumeessa. Mua vähän hymyilytti, että se ilmoitti mulle ihan erikseen, ettei tullut kouluun. Saattoihan porukan vähyys toki johtua siitäkin, ettei filosofia vaan kiinnostanut ketään. Hakeuduin Aksun ja Niklaksen luokse omalle tietokoneelle, istuin alas ja moikkasin. Sonja ja Joanna istuivat noiden edessä ja tervehtivät mua hymyillen. Huomasin sen tosiasian, että Joona istuskeli myös luokassa puhelintaan tuijotellen ja mun mahanpohjaa väänsi. En kehdannut katsoa sen suuntaan, vaan keskityin pitämään katseeni Niklaksessa ja Aksussa noiden jutellessa jostain urheiluun liittyvästä.

”Tänään ois säbätreenit sit, oothan sä tulossa?” Aksu kääntyi kohta katsomaan mua ja mä nyökyttelin.

”Joo, toivottavasti en oo ihan ruosteessa teihin verrattuna”, naurahdin ja poika hymyili.

”Ei mitään paineita.”

”Joo”, virnistin laskien filosofian kirjan pulpetille, ”miten täällä on näin vähän porukkaa?”

”Ei oo mitenkään suosittua tää filsa, en tiiä miksi itekään valitsin tän kurssin”, Aksu sanoi naurahtaen, ”sitä paitsi meidän filosofian opettaja on vähän sekopää.”

”Aijaa?” kohotin kulmiani, mutta en ehtinyt jauhaa asiasta enempää kun ovi kävi ja luokkaan asteli aurinkoisesti hymyilevä kikkarapäinen, ehkä nelikymppinen nainen. Ihan normaalilta se ainakin näytti, mitä nyt pukeutui aika hemmetin kirkkaisiin väreihin.

”Ihanaa maanantaista huomenta!” se toivotti iloisesti ja sitten sen katse osui muhun, ”oi me ollaan saatu tänne uutta väriä! Sä oletkin varmaan Iivo?” nainen kysyi ja mä ähkäisin nyökytellen. Vaikka olinkin tosi puhelias tyyppi, niin inhosin silti tämän kaltaista huomion keskipisteeksi joutumista.

”Joo.”

”Miten sulla on koulu lähteny sujumaan täällä?” kikkaratukka kysyi.

”Ihan hyvin on lähteny.”

”Toiset on ottanu sut hyvin vastaan?”

”Joo.”

”Joten kaikki on sulla täällä hyvin?”

”Joo.”

”Ihana kuulla ja ihana kun sä olet tullut meidän kanssa tänne tutustumaan filosofian ihmeelliseen maailmaan!” maikka selosti hurmioituneena ja mä vilkaisi sivusilmällä Aksua, joka virnisti huvittuneena, ”mä olen Strömbergin Marja-Liisa, mutta sano vaan Maikiksi tai Marjuliksi”, nainen jatkoi ponnekkaaseen sävyyn ja mua nauratti, mutta pidin kasvoni neutraalina, koska en halunnut olla epäkohtelias.

”Okei”, vastasin naiselle, joka hymyili leveästi, kunnes keskittyi tutkimaan Marimekon punavalkoista laukkuaan. Vilkaisin Aksua ilmeellä, joka oli täynnä ihmetystä ja poika muodosti huulillaan sanat ’mitä mä sanoin’ ja käänsi nauravaisen katseensa eteenpäin.

”No niin, minä olin tuossa viime viikon aivan kamalassa flunssataudissa, mutta nyt jatketaan siitä mihin jäätiin ennen viime viikkoa – se parityö, muistattekos?” Marja-Liisa, tai mikä Maikki nyt olikaan, alkoi selostaa niin kuin joillekin esikouluikäisille ja katseli ympärilleen, ”täältä puuttuu joku, missä meidän Oliver on?”

Sen katse keskittyi Joonaan, joka nosti katseensa puhelimestaan.

”Se jätti tän kurssin kesken”, poika hymähti. Sen matala ääni ja tyypillisen kyllästyneen oloinen puhetapa muistuttivat mua ihan liikaa perjantaista ja huomasin purevani kieleeni. Strömberg näytti hetken aikaa surunmurtamalta uutisen kuultuaan. Oikeastaan se näytti melkein siltä, että alkaisi itkeä.

”Miksi? Mikä Oliverille tuli?”

”En mä tiiä”, Joona mutisi kohauttaen olkiaan.

”Voi voi, tosi valitettavaa”, maikka harmitteli päätään pyöritellen, mutta sitten sen ilme kirkastui, ”mutta onneksi meillä on ihana Iivo! Sä voit Iivo olla Joonan pari”, se jatkoi selkeästi päästen yli surustaan. Mä en tiedä järkytyinkö enemmän siitä, että se kutsui mua ihanaksi vai siitä, että se ilmoitti mun olevan Joonan pari. Tai joo, kyllä se jälkimmäinen järkytti enemmän. Ei helvettí. Ei saakelí. Mä olisin halunnut kadota. En mä halunnut olla Joonan pari, en todellakaan. En sen perjantaiyön kohtaamisen jälkeen.

”Onneks olkoon”, Aksu mumisi mulle synkästi ja mun sydän alkoi hakata aivan tajuttoman kovasti.

”No niin! Me tehdään, tai siis aloitetaan tekemään parityönä sellaisia esitelmiä suurista filosofeista”, Strömberg kertoi, ilmeisesti lähinnä mulle, sillä sen katse pysytteli mussa. En kuitenkaan paljon voinut keskittyä sen sanoihin, sillä olin edelleen ihan järkyttynyt siitä, että mä joutuisin Joonan pariksi. Tyypillistä tuuria mulle, ihan hiton tyypillistä. Kun porukka alkoi liikkua lähemmäs parejaan, mun oli pakko nousta ja laahustaa hammasta purren takarivistön tietokoneen luokse. Jotenkin mä epäilin, että Joona olisi itse liikkunut siitä mihinkään, vaikka mistä sen tiesi. Hermostuneena istuin sen viereen.

”Moi”, aloitin ja koitin kuulostaa viileän neutraalilta, mutta hermoiluni epäonnistuin aika täydellisesti. Joona vilkaisi mua ja mun katse osui pieneen arpeen sen huulessa.

”No moi”, se hymähti. Mua jännitti luonnottoman paljon ja naamaa kuumotti, mutta yritin parhaani mukaan olla näyttämättä sitä. Joona sen sijaan näytti vain tavanomaisen kyllästyneeltä nojatessaan käteensä. Tuntui melkein, ettei se edes muistanut meidän kohtaamista perjantaina. Mä kyllä muistin vähän liiankin hyvin.

”Onks meillä joku aihe?” kysyin ja Joona katsahti mua.

”Ei.”

”Aijaa, okei.”

Levottomana haroin vaaleita hiuksiani ja Strömbergin tullessa meidän luokse käänsin katseeni siihen jotenkin helpottuneena.

”Se joka tekee itsestään madon, ei myöhemmin saa valittaa, jos häntä poljetaan”, Srömberg lausui toinen käsi sydämellään ja mä katsoin ensin sitä ihmeissäni, kunnes vilkaisin Joonaa, joka pyöräytti huomaamattomasti silmiään opettajan sanoille, ”tiedättekö kuka sanoi niin? Iivo?” opettaja katsoi mua ja mä mietin pitäisikö mun oikeasti tietää. Joo kyllä, mun mielestä filosofia oli tosi mielenkiintoista, mutta Strömberg oli ihan kummallinen.

”En mä tiiä”, ähkäisin ja Maikki hymyili ystävällisesti, kunnes katsoi Joonaan.

”Tiedätkös Joona?”

Joona kohautti olkiaan ja Maikki hymyili edelleen.

”Arvatkaa, joku filosofi”, se yritti innoissaan ja mä vilkaisin käteensä nojaavaa Joonaa, joka kohotti mulle laiskasti kulmiaan.

”Platon?” heitin lopulta, koska epäilin että Strömberg ei luovuttaisi ennen kuin saisi edes jonkun arvauksen ilmoille.

”Ei Iivo, ei Platon, kun Immanuel Kant!” se sanoi ja tuli meidän väliin laskien kätensä meidän molempien olkapäille, ”toimi aina niin, että toimintatavastasi voitaisiin tehdä yleinen moraalilaki”, Strömberg lausui taas sitaatin ja mä vilkaisin sivusilmällä Joonaa, jonka kasvoilla häivähti huvittuneisuutta, vaikkei suu kääntynytkään hymyyn.

”Öö, okei”, mutisin ja ja Strömberg laski monisteen meidän eteemme. Siinä oli jotain kysymyksiä liittyen Immanuel Kantin filosofiaan ja moraalikäsityksiin.

”Siinä teidän filosofinne, mitäs sanotte? Iivo?”

”Ihan kiva”, vastasin koittaen kuulostaa vakuuttavalta.

”Joona? Kaikki hyvin?”

”Juu.”

”Ihanaa, mä tuon teille kohta kartonkia, mihin voitte tehdä sen esitelmän, mikä ois teidän mielestä sellainen Kantin väri?” se kysyi hurmioituneena ja mä mietin, etten oikeasti kestäisi enää kauan sen omituisia juttuja, ”ehkä violetti”, maikka onneksi vastasi itse kysymykseensä ja liikahti pois meidän välistä suunnaten sitten sinne suunnalle missä Aksu ja Niklas istuivat. Mä vilkaisin sen perään hölmistyneenä ja käänsin sitten katseeni Joonaan.

”Vähän outo tyyppi”, sanoin hiljaa, joskin rohkeampana kuin hetki sitten.

”Vähän?” Joona kohotti kulmiaan ja mä uskalsin hymyillä sille hitusen. Hermostuneisuus näytti hellittävän kun mä tajusin, ettei Joona ollut yhtään ilkeä tai tyly nyt, toisin kuin perjantaina siinä asemalla. Ehkä se oli ollut vaan huonolla tuulella. Tai humalassa. Tai molempia. Poika ei kuitenkaan vaikuttanut mitenkään kiusaantuneelta tai tökeröltä, joten myöskään mä en tuntenut oloani vaivaantuneeksi. Katsoin miten Joona kirjoitti googleen Immanuel Kantin nimen ja klikkautui jollekin filosofiasivustolle. Mä liikahdin hitusen lähemmäs nähdäkseni.

”Pitäskö melkein tulostaa tosta sivulta noi kaikki tekstit ja poimia tärkeimmät jutut sit siitä siihen kartonkiin?” kysyin saatuani oman sosiaalisen itseni takaisin ja katselin ruudulla näkyvää tekstiä.

”Joo.”

”Ja vois tulostaa tosta jäbästä kuvan kans”, totesin kun Kantin pärstä latautui sivun reunaan. Joona lopetti käteensä nojailun ja vilkaisi mua huvittuneisuutta sinisissä silmissään.

”Vai?” kysyin katsoen sitä.

”Juu, onhan toi ihan asiallisen näkönen äijä”, se mietti, enkä mä voinut estää naurahdusta pääsemästä huuliltani. Huomasin Aksun kääntyvän katsomaan mua ja sen silmistä näki, ettei se pitänyt siitä, että mä naureskelin Joonan sanoille. Päätin kuitenkin olla välittämättä ja keskityin tuijottamaan tietokoneen ruutua.

”Joo, tolla on vähän samanlaiset kiharat kun mulla”, heitin ironisesti ja Joonan kasvoille nousi hetkeksi huvittunut hymy, joka sai mun sydämen lyöntitiheyden kiihtymään hitusen. Se katsoi mua hetken aikaa, kunnes käänsi katseensa ruutuun.

”Kieltämättä.”

Musta tuntui omituisen hyvältä kun mä tajusin miten se pehmeni ja tyly ulkokuori rakoili. Se vaikutti oikeastaan ihan hyvältä tyypiltä. Tai ainakin se kiinnosti mua jotenkin pelottavan paljon. Joona tulosti useamman sivun matskua Kantista ja mä katsoin sitä kun se odotteli luokan edustalla olevan tulostimen luona papereita. Se ei näyttänyt yhtään siltä, että se olisi lukiossa. Enkä mä halunnut ajatella mitenkään stereotyyppisesti, mutta ei se vaan näyttänyt. Se näytti siltä, että se sprayasi graffiteja alikulkutunneleihin ja juoksi poliiseja karkuun. Se oli ihan saakelin komea, mutta ei sillä tavalla kuin atleettinen Aksu, vaan jollain muulla tavalla. Mä joskus tsiigailin muita poikia, en mä sille voinut mitään, eikä se mua sinänsä hävettänyt. Kyllä mä silti varmaan olin ihan melko lailla hetero, vaikka olin mä joskus Vanhojen tanssien jatkoilla viime vuonna pussaillut yhden toisessa lukiossa opiskelevan kundin kanssa. Se tosin oli ollut aika kiusallista jälkeenpäin, kun mä olin törmännyt siihen hakiessani Aapoa koulusta ja sen pikkusisko oli sattunut olemaan samassa koulussa, mutta kuitenkin, ei mua mitenkään kaduttanut – sitä paitsi se kyseinen jäbä oli ollut oikeasti hiton hyvä pussailija.

Heräsin muisteloistani Joonan istuessa takaisin mun viereeni papereiden kanssa. Se näytti tulostaneen kaksin kappalein, joten ojensi mulle oman nipun tekstiä ja mä syvennyin lukemaan. Tai en oikeastaan syventynyt, sillä oli jotenkin kauhean vaikea keskittyä. Se johtui Joonasta, enkä edes tiennyt miksi.

”Tehkää perjantaihin mennessä valmiiksi nämä, jooko?” Strömbergin ääni kaikui hetken kuluttua luokassa ja mä vilkaisi kelloa. Neljäkymmentäviisi minuuttia näytti hurahtaneen hetkessä. Maikka jakoi jokaiselle kartongin, meille sen saakelin violetin ja mä kieritin sen rullalle.

”Öö – pitäskö tehä tätä koulun jälkeen joku päivä?” rohkaistuin kysymään ennen kuin nousin lähteäkseni. Joona katsahti mua ja näytti ihan sekunnin ajan jopa yllättyneeltä.

”Vaikka.”

Mä tungin kartongin puolittain reppuuni ja nyökyttelin.

”Torstaina?” kysyin ja Joona nyökytteli, ”tuunks mä teille vai tuutko sä meille?”

”Mä tuun teille”, se vastasi nopeasti ja mä katsahdin sitä nyökytellen.

”Okei, mä asun tossa ihan lähellä, saanks mä muuten sun numeron?” kysyin, enkä tiennyt miksi mua jännitti. Ojensin kännykkäni Joonalle, jotta se saattoi näppäillä numeronsa ruudulle. Huomasin sivusilmällä Aksun katsovan meidän suuntaan ja saatoin melkein tuntea miten sen katse poltti reikiä mun selkääni.

*

Myöhemmin ruokalassa istuuduin Aksun ja Niklaksen vastapäätä haukotellen.

”Oliks hauskaa?” Aksu kysyi kireään sävyyn ja mä katsahdin sitä kohottaen kulmiani.

”Ai mikä?”

”Koskisen kanssa.”

Mä en tajunnut miten se oli noin negatiivinen Joonaa kohtaan. Olisin kyllä halunnut tajuta, sillä kai sillä sitten oli siihen joku erityinen syy.

”Ihan mukava jäbä se mun mielestä on”, sanoin rehellisesti, sillä ei mun tarvinnut Aksua miellyttää, vaikka me oltiinkin selvästi enemmän kavereita kuin mä ja Joona.

”Ei todellakaan oo”, Aksu tuhahti ja mä rypistin otsaani.

”Hei me mietittiin tuossa, että tullaan hakee sut puoli kuusi sinne treeneihin”, Niklas vaihtoi nopeasti aihetta, ilmeisesti havaiten ilmapiirin kireyden. Mä nyökyttelin, vaikka olisin ihan hyvin voinut jatkaa vielä puhumista Joonasta. Aihe tuntui kiinnostavan mua pelottavan paljon.

”Joo, pitää kaivella säbämaila jostain vielä tän päivän aikana”, tuumasin pyöritellen spagettia haarukkaani. Katsahdin Aksuun, joka ei näyttänyt enää niin turhautuneelta aiheen vaihduttua urheiluun. Ruokailun jälkeen meillä oli vielä englantia ja kahden aikaan, tuntien päätyttyä, mä lampsin koleaan syyssäähän. Huomasin Tumpin tupakkapaikalla ja se heilutteli mulle suurieleisesti kättään jo kauempaa.

”Moi”, hontelo ja varmaan melkein kaksimetrinen rokkitukka tervehti toverillisesti kun pääsin sen luokse, ”oliks kanuuna lauantaina?”

”Eipä oikeestaan, ois varmaan ollu jos oisin lähteny baariin”, naurahdin ja työnsin palelevat kädet takkini taskuihin.

”Me tultiin vielä Eeliksen ja Sonjan kanssa vielä takas meille jatkoille”, Tumppi sanoi virnistäen ja mä pyöritin päätäni hymyillen.

”Mä en ikinä jaksais valvoa mihinkään jatkoille asti”, tuumasin.

”Harjotuksen puutetta”, Tumppi vastasi leppoisasti, ”mut kiva kun tulit kuitenkin istumaan iltaa.”

”Joo, oli kyllä hauskaa.”

”Ette menny Sinnan kanssa samaan osoitteeseen?” rokkitukka virnuili vieden tupakan huulilleen ja mä ähkäisin epämääräisesti.

”Juu ei menty”, vastasin nopeasti ja Tumppi katseli mua hymy suupielessään, ”missä sun porukat muuten oli? Et varmaan yksin siinä talossa asu?” vaihdoin aihetta ja poika nauroi rempseästi.

”Äiti ja Tuula on Kroatiassa juhlimassa vuosipäiväänsä, ne tulee joskus ens viikolla”, Tumppi sanoi huolettomasti.

”Ai sun äiti seurustelee naisen kanssa?” lipsautin kysymyksen ilmoille ja mietin kuulostavani kauhean ennakkoluuloiselta, mitä en siis todellakaan ollut, mutta Tumppi vaan hymyili veikeästi.

”Joo, en mä ees tunne mun isää, joten Tuula on melkein kakkosäiti mulle, se on ollu kuvioissa mun lapsuudesta asti”, poika jutusteli huolettomasti, ”niin, että kun mä puhuin sillon perjantaina siitä, että vítuttaa joskus miten Kiuruharjulla kaikki tietää toistensa asiat, niin mä oikeesti tiedän mistä mä puhun – mieti nyt, tällasessa konservatiivisessa pikkukylässä kahden naisen kasvattama poika, joka näyttää vielä tältä”, Tumppi selosti virnistäen ja osoitellen sitten lävistettyjä kasvojaan sekä joka suuntaan sojottavaa tukkaansa. Mä nauroin. Tumppi oli huikean avoin ja rento.

”Sulla on hyvä asenne”, sanoin hyväntuulisesti ja poika heilautti kättään, ”etkä sä nyt kovin kärsineeltä näytä”, jatkoin virnistäen ja Tumppi nauroi.

”Mä en jaksa välittää juoruilusta”, se sanoi.

”Se on kyllä hyvä.”

”Joskus yläasteella kaikki puhui, että mä oon homo kun mä oon nähny niin paljon mun porukoiden lesboilua”, Tumppi virnisti huvittuneena, ”eikä mua ees harmittanu, kyllä mä voisin olla homo, ellei naiset ois vaan niin ihania”, se jatkoi ja mä nauroin kovaan ääneen. Sitten tajusin jonkun astahtavan mun toiselle puolelleni ja kun vilkaisin viereen ilmestynyttä poikaa, tunnistin sen yllätyksekseni Joonaksi. Se sytytti tupakan ja katsoi Tumppia kulmiensa alta.

”Mitä sä selität?” se kysyi ilmeisesti kuultuaan vain viimeisen lauseen ja mun huulilla nyki hymy. Sen äänensävy oli kokoajan joko kauhean negatiivinen tai kyllästynyt tai sitten kyseenalaistava, mikä sopi sille omituisen hyvin.

”En mitään mitä sä et jo tietäs”, Tumppi sanoi hilpeästi, ”kerroin siis vaan mun rankasta elämästä kahden naisen poikana”, se jatkoi ja Joona katsoi sitä pyörittäen vähän päätään. Tumppi hymyili leveästi ja sytytti uuden tupakan jäädäkseen vielä röökipaikalle.

”Seuraavaksi sitten innokkaana tutustumaan algebraan ja derivaattaan, vai mitä?” Tumppi sanoi kohta ponnekkaasti Joonalle ja taputti itseään lyhempää huppupäätä olalle. Joona hymähti pyyhkäisten hupun alta pilkistäviä tummia hiuksiaan ja mun mielestä ne näyttivät hauskoilta. Toinen puhui koko ajan ja kaikesta, ja toinen vaan hymähteli ja oli kaikkea muuta kuin äänekäs.

”Ai teillä on vielä koulua?” mä kysyin ja Tumppi nyökytteli.

”Vielä ois pari tuntia matikkaa”, poika huokasi dramaattisesti.

”Niin teillä on pitkä matikka?” kysyin vilkaisten molempia. Tumppi nyökytteli jälleen.

”Joo, en tajua miks alun perin otin pitkän matikan, ei mulla ees oo laskupäätä”, se naurahti, ”Roininen, siis se opettaja, on muutenki ihan epäselvä, onneks Joona on matikkanero, niin se neuvoo mua”, rokkitukka tuumasi ja mä katsahdin Joonaa. Se näytti kaikkea muuta kuin matikkanerolta, mutta ulkonäkö kaiketi hämäsi. Mun mielestä ajatus Joonasta ratkomassa monimutkaisia yhtälöitä oli jotenkin hassu.

”Voisit neuvoo muakin”, mä sanoin huokaisten ja Joona kohotti kulmiaan mulle. Sen katse sai mut jännittymään vähän, varsinkin kun se seisoi siinä ihan lähellä.

”Joo, sähän voisit alkaa pitää tukiopetusta!” Tumppi innostui ja Joona naurahti pienesti.

”En todellakaan vois”, se sanoi imaisten tupakkaansa. Se ei ollut mitenkään tavattoman puheliaan oloinen tyyppi, tai ei ainakaan Tumppiin verrattuna.

”No mitä? Joka perjantai-ilta kello kuus, me tuodaan Iivon kanssa bisset”, Tumppi vitsaili ja mä nauroin.

”Tulisko siitä sit mitään?” mä mietin ja Joonan huulilla häivähti hyvin nopea hymy. Se oli ihan erilainen kuin perjantaina mun kysellessä sen vointia ja tuntui jotenkin tosi hyvältä.

”Totta kai tulis, mä oon ihan varma että trigonometriset funktiot luonnistus paljon paremmin pienessä kännissä”, Tumppi sanoi ja Joona pyöritti vähän päätään. Mun huulille nousi hassu virnistys kun mä katsoin niitä. Kaksikon suunnatessa koululle lähdin mä tarpomaan kohti kotia ihmeellisen kepein askelin.

  Re: Ole hiljaa ja pidä mua kädestä (poikarakkaus)

Lähettäjä: riot 
Päivämäärä:   2.1.17 03:50:25

Mun ilta on pelastettu, kun huomasin et tänne oli tullut uusi pätkä!! :) mä pistän parempaa kommenttia näistä kaikista kolmesta huomenissa, nyt luen iltasaduks tän uuden. Jeij.

  Re: Ole hiljaa ja pidä mua kädestä (poikarakkaus)

Lähettäjä: Kaysa 
Päivämäärä:   2.1.17 22:19:54

Oi jes, tätä oli tullut lisää! Vaikka nämä pätkät ei edes ole lyhyitä, heti luettua haluaisi vaan lukea lisää ja lisää.. kuvailet oikeesti todella hyvin, ja tykkään jo muutaman pätkän perusteella Joonasta. Toivottavasti saat laitettua pian lisää..! :D

  Re: Ole hiljaa ja pidä mua kädestä (poikarakkaus)

Lähettäjä: Cledca 
Päivämäärä:   3.1.17 18:54:04

Ei vitsi, tää on hyvä! Kirjotat iha sairaan hyvin ja hauskasti. Lisäks aihe on iha 5/5, mul kun taitaa olla vähän joku fiksaatio homojuttuihin :D

  Re: Ole hiljaa ja pidä mua kädestä (poikarakkaus)

Lähettäjä: hyeena 
Päivämäärä:   4.1.17 21:03:23

riot, hih kiva että tällä saa illan pelastettua! 8)
Kaysa, aww kiitos taas tosi paljon! Ja kiva kuulla, että oon onnistunu kuvailemaan hyvin :D
Cledca, oijoi kiitos paljon sullekin! Ihana, että tarina miellyttää :D

---------------------------------------

Luku 4 – Hakuna matata

”Hyvinhän sä pelasit!” Aksu kehaisi kun me istuttiin seitsemän jälkeen pukukopeilla hikisinä. Mä hymyilin sille hörpäten sitten juomapullostani.

”Hauskaa ainakin oli”, vastasin hyväntuulisesti ja mietiskelin, että olin oikeasti kaivannut kunnon säbäpelejä. Aksun setä Eero piti salibandytreenejä, se oli joku Suomen mestari tai jotain ja otti mut tosi kivasti vastaan. Muutenkin kaikki olivat heti ensi alkuun olleet mulle Kiuruharjulla niin mukavia, että mä melkein ihmettelin. Tai kaikki muut paitsi Joona, mutta sitä ei laskettu – sitä paitsi sekin vaikutti tämän päiväisen perusteella oikeasti mukavalta. Pukukopeilta me suunnattiin Aksun ja Niklaksen kanssa Aksun autolle, sillä se lupasi nakata meidät kotiin. Se heitti ensiksi Niklaksen ja sitten lähti ajamaan meidän kotitietä päin.

”Mikset sä muuten jääny asuu sun isän luokse sinne Kuopioon? Tai muuttanu omaan asuntoon kun on vaan vuos lukioo käymättä?” Aksu kyseli huristaessaan pitkin kylänraittia. Mä vilkaisin sitä pikaisesti ja mietin hetken, ennen kuin vastasin.

”Mun siskon takia, tää muutto oli sille tosi kova paikka ja sillä on muutenki ollu vähän kaikkee masisjuttuja”, sanoin rehellisesti, ”mä kyllä meinasin jäädä, mut isä sai mut suostuteltua muuttaa tänne, se oli sitä mieltä, että se helpottas mun pikkusiskon sopeutumista”, jatkoin ja Aksu nyökytteli. Iida oli mulle hiton tärkeä, vaikka me otettiinkin yhteen aina silloin tällöin. Se oli sairastunut seiskaluokalla syömishäiriöön ja juuri siksi mä olin myös muuttanut Kiuruharjulle, vaikka olinkin jo täysi-ikäinen ja periaatteessa voinut jäädä Kuopioon. Toisinaan mä mietin miten siinä oli käynyt niin, että vaikka me oltiin samasta perheestä, niin Iidalla oli aina ollut jotenkin paljon vaikeampaa kuin mulla, ihan pienestä pitäen.

”Sä oot reilu isoveli”, se totesi ja mä hymyilin vähän.

”Onks sulla muuten sisaruksia?” kysyin, sillä en lopulta ollut juuri puhunut Aksulle muusta kuin tosi pinnallisista jutuista, kuten urheilusta.

”Joo, on mulla isosisko, se opiskelee Jyväskylän yliopistossa psykologiaa”, poika kertoi, ”ja oli mulla pikkusiskokin, mutta se on kuollut”, Aksu jatkoi hyvin suoraan ja mä käännyin katsomaan sitä.

”Ai, mä oon pahoillani”, sanoin vakavana, ”millon se kuoli?”

”Vajaa kolme vuotta sitten”, Aksu kertoi katsellen tietä ja oli hetken ihan hiljaa, kunnes vetäisi henkeä ja jatkoi, ”se oli Joonan isoveli, joka ajo sen päälle aineissa.”

Mä käänsin katseeni Aksuun ja meni hetki, että rekisteröin sen sanat. Se puhui yhtäkkiä erittäin suoraan ja mä en ihan heti osannut reagoida, sillä sen sanat tulivat niin puun takaa. Poika näytti puristavan rattia vähän kovemmin ja purevan hammasta, enkä mä tiennyt mitä olisin sanonut. Yhtäkkiä Aksun inho Koskisia kohtaan sai jonkin selityksen, ymmärrettävän sellaisen, vaikka eihän se Joonan vika ollut mitä sen isoveli oli tehnyt.

”Mä –”, aloitin, mutta Aksu puhui päälle.

”Víttu Ilona oli vasta ykstoista ja se kusípää ajoi sen päälle suojatiellä”, siilitukka henkäisi hermostuneena ja näytti yhtäkkiä tosi surulliselta ja vihaiselta samaan aikaan, ”anteeks, Ilona on vaikee asia mulle”, poika jatkoi ja pyyhkäisi huomaamattomasti silmiään. Musta tuntui tosi pahalta sen puolesta.

”Ei tarvii pyytää anteeks, mä tajuun kyllä”, sanoin ja Aksu hymyili hitusen.

”Sä oot hyvä tyyppi”, se sanoi kooten itsensä ja mä hymyilin.

”Sä oot kans”, vastasin, eikä me puhuttu enää Aksun pikkusiskosta tai Joonan isoveljestä. Musta tuntui, että Aksun piti saada sanottua asiasta ja tuntui myös, että asian sanominen jotenkin helpotti sitä itseään. Mä kyllä tajusin sitä, jos Iida kuolisi jonkun huumeidenkäyttäjän takia, niin mä en tiedä mitä mä tekisin. Olisin varmasti aivan tajuttoman vihainen ainakin. Aksun kaartaessa Bemarinsa meidän pihaan me sanottiin heipat ja vaikka mä yritin olla miettimättä pojan sanoja, niin silti asia pyöri mun mielessäni vielä silloinkin kun painoin pään tyynyyn ja rupesin nukkumaan.

*

Joonaa ei näkynyt koulussa seuraavina päivinä, mä oikeasti kiinnitin asiaan suuresti huomiota, ja torstaina mä mietin oliko se tulossa meille tänään, niin kuin me oltiin sovittu. Aksu ei ollut enää puhunut meidän maanantaisesta keskustelusta, enkä mäkään, luonnollisesti, ottanut asiaa puheeksi. Siitä huomasi, että asia oli sille hemmetin vaikea, enkä mä ihmetellyt yhtään. Hyppytunnilla istuskelin itsekseni käytävällä mietteissäni poikien lähdettyä huoltsikalle kahville ja säpsähdin rajusti kun tajusin Sinnan istuvan mun viereeni hiljaisuudessa.

”Moi, mitä sä täällä yksin istuskelet?” se kysyi hymyillen ja mä käännyin katsomaan sen vihreisiin silmiin.

”Mulla on hyppytunti, Aksu ja Eelis lähti käymään kahvilla jossain, mutta mä en jaksanu lähtee mukaan”, vastasin pyyhkäisten pipon alta silmille pyrkiviä hiuksiani.

”Aijaa, no lähetkö käymään mun kanssa kirjastossa?” tyttö kysyi sitten ja heilautti kädessään olevaa Sofi Oksasen Puhdistusta, ”mun pitäis palauttaa tämä.”

”Missä täällä on kirjasto?” kysyin ja Sinna naurahti.

”Ihan tuossa vieressä höhlä”, se vastasi ja mä hymyilin hitusen.

”Mennään vaan.”

Me noustiin ylös ja lähdettiin kävelemään ulko-ovelle päin. Pihalle päästyäni saatoin huomata, että oli alkanut tiputella lunta ja oli muutenkin aika hemmetin kylmä.

”Ihana kun tulee lunta”, Sinna sanoi katsellen taivaalle ja mä vilkaisin sitä hymy suupielessäni. Se vaikutti juuri sellaiselta luonnonlapselta, joka viihtyi metsissä ja nautti jokaisesta vuodenajasta täysillä.

”Joo, talvi on mustakin ihan kiva”, vastasin rennosti, ”tuleeks tänne muuten ulkojäät mihin?”

”Tuohon ihan lähelle, siihen yläasteen viereen ja sit urheilukentillä on kaukalo”, Sinna vastasi, ”tykkäätö sä luistelusta?”

”Joo, tai meillä oli Kuopiossa aina tapana käydä pelailemassa lätkää porukalla”, kerroin Sinnan nyökytellessä.

Me vietettiin kirjastossa jokunen tovi, sillä Sinna etsi itsellensä uutta lukemista ja mä hommasin siinä sivussa kassalta itselleni kirjastokortin. Sen jälkeen me suunnattiin ulos sympaattisen pienestä kyläkirjastosta ja mä katselin ympärilleni. Vähän ennen koulua pysähdyin tuijottelemaan kauempana olevalle koulun tupakkapaikalle kun huomasin tutun hahmon seisoskelemassa siellä. Joonan näkeminen parin päivän tauon jälkeen sai pienen, selittämättömän ilon hypähtämään mun sisälläni. Se seisoskeli selin meihin ja mun teki mieli mennä kysymään siltä oliko se tulossa tekemään sitä filosofian esitelmää tänään.

”Ei hitto, mä taisin unohtaa mun lapaset tonne kirjastoon”, valehtelin sukkelasti, sillä tiesin, ettei Sinnakaan Eeliksen ja Aksun tapaan välittänyt Joonasta.

”Ai?” tyttö katsahti mua.

”Mä tuun kohta perästä, mee sä vaan jo”, sanoin hymyillen ja Sinna nyökytteli. Tytön lähdettyä kävelemään koulun oville käännyin mä ympäri ja kävelin kohti tupakkapaikkaa, jossa Joona seisoskeli. Seisahduin siihen sen viereen ja se käännähti katsomaan mua.

”Moi”, tervehdin katse Joonan sinisissä silmissä.

”Moi”, Joona vastasi neutraalisti ja vei tupakan huulilleen. Sen silmäkulma sinersi haaleasti ja mä koitin olla tuijottamatta liikaa. En kuitenkaan voinut olla miettimättä miksi sillä oli koko ajan naamassa jotain jälkiä. Oikeastaan mulle tuli mieleen, että sillä oli kotona vaikeaa. Mä muistan miten Kasperin äiti oli yläasteella alkanut seurustella jonkun miehen kanssa, joka ryyppäsi aina viikonloput ja kävi joskus käsiksi. Aika nopeasti sen äiti oli tosin onneksi eronnut siitä äijästä ja nyt niillä oli kaikki ihan tasapainossa.

”Niin?” Joona kysyi kohta ja mä säpsähdin. Tajusin vaan tuijottaneeni maata hiljaa. Ei hitto Iivo.

”Niin, sitä mä vaan, että tehdäänkö me koulun jälkeen sitä esitelmää?” kysyin kooten itseni ja Joona katseli mua hetken.

”Eikö se niin ollut sovittu?”

”Joo, siis kyllä, mä vaan varmistin”, ähkäisin ja tunsin itseni ihan idiootiksi. Yhtäkkiä tuntui kauhean vaikealta puhua Joonalle.

”Missä sä asut?” se kysyi ja mä kohdistin katseeni takaisin sen silmiin.

”Tuossa Niittytiellä”, vastasin heilauttaen kättäni, ”se on siinä aseman vieressä, siinä missä –”

”Kyllä mä tiiän missä on Niittytie”, Joona keskeytti ja mä tunsin itseni vielä vähän typerämmäksi. Joo, tietysti se tiesi, sehän asui täällä.

”Ai, joo, niin tietysti.”

”Mä asun siinä ihan lähellä, Kielokujalla”, se sanoi hymähtäen värittömästi ja käänsi sitten katseensa mun taakse. En ehtinyt kommentoida asiaa mitenkään kun huomasin Oliverin kävelevän Joonan toiselle puolelle.

”Moro”, se tervehti katsahtaen meitä, ”suakin näkee”, se totesi sitten Joonalle.

”Joo.”

”Tiia kyseli susta, et oo mitään vastannu sille”, Oliver sanoi ja mä mietin, että nyt olisi varmaan ihan hyvä hetki lipua pois siitä.

”Jaahas.”

”Jaahas?”

”Ei jaksa sitä nyt”, Joona sanoi ja Oliver hymähti.

”Jätkällä silmä mustana”, nahkatakissaan hytisevä poika totesi niin kuin olisi puhunut päivän säästä.

”Niinpä taitaa olla”, Joona vastasi kyllästyneeseen sävyyn.

”Vastaa sille Tiialle, niin se lopettaa mun pommittamisen”, Oliver sanoi ja virnisti sitten, ”muuten mä ehkä joudun tarjoo sille lohtua.”

”Senkus tarjoot”, Joona kohautti olkiaan ja Oliver tyrskähti.

”Sua ei paljon kiinnosta?”

”No ei juuri nyt”, Joona vastasi ja Oliver pyöritti päätään, ”mitä?”

”Sä oot kusípää”, nahkatakkinen virnisti. Mä huomasin Aksun Bemarin kaartavan parkkipaikalle ja liikahdin vähän.

”Mä tästä meen”, ähkäisin ja Joona katsahti parkkipaikakkaa ja sitten mua.

”Juu.”

Vilkaisin kaksikkoa vielä pikaisesti, kunnes lähdin rivakasti kävelemään kohti autosta nousseita kavereitani. Aksu ja Eelis moikkasivat mua hyväntuulisesti, mutta mun olo oli jollain tapaa vähän omituinen. Huomasin miettiväni kuka oli Tiia, vaikka eihän sillä ollut oikeasti mitään väliä. Eelis sytytti tupakan, mutta sen sijaan, että se olisi kävellyt tupakkapaikalle Joonan ja Oliverin luokse, se jäi seisoskelemaan siihen parkkipaikan reunalle. Me pysähdyttiin myös Aksun kanssa ja mä kuuntelin puolella korvalla poikien väsynyttä läpänheittoa jostain paikallisesta kylähullusta, jonka ne olivat nähneet äsken huoltsikalla.

*

”Ihan oikeesti?” Aksu ähkäisi kun mä viimeisten tuntien jälkeen jouduin kieltäytymään poikien kutsusta lähteä pelaamaan Änäriä ja kerroin syyksi sen, että me tehtäisiin Joonan kanssa filosofian esitelmää.

”Pakkohan se homma on tehdä valmiiks”, puolustauduin heittäen repun olalleni ja Aksu tuhahti hiljaa. Musta tuntui, että se jotenkin loukkaantui mulle, vaikka enhän mä sille mitään voinut, että satuin tekemään projektia Joonan kanssa. Mä mietin, että se ehkä olisi olettanut maanantaisen keskustelun jälkeen, että mä vihaisin myös Joonaa yhtä suuresti kuin se. En mä kuitenkaan osannut vihata, vaikka tuntuikin pahalta Aksun puolesta.

”Mikä pitää tehdä valmiiks?” Sinna ilmaantui mun viereeni Sonjan kanssa ja mä kirosin mielessäni sitä, että mun piti jauhaa tästä asiasta.

”Filosofian esitelmä”, huokasin ja Sinna hymyili vähän.

”Iivo tekee sitä Koskisen kanssa”, Aksu selvensi synkästi ja tyttö mun vieressäni kohotti kulmiaan.

”Ai?”

”No ei se oo niin vakavaa, filosofiaa se vaan on”, Eelis totesi väliin solidaarisesti ja tytöt nauroivat sen sanoille.

”Hakuna matata”, Sinna sanoi huvittuneena ja mun huulille nousi pieni hymy sen leijonakuningasviittauksesta, ”kyllä sä siitä selviät”, Sinna jatkoi taputtaen mua olalle ja hymyili. Mä mietin, että mitä selviämistä siinä oli, mutta en sanonut mietteitäni ääneen.

”Joo, enköhän”, mutisin ja kun huomasin Joonan kävelevän ulos luokasta siihen käytävälle, liikahdin hitusen, ”nähdään huomenna”, sanoin vielä ja pojat sekä Sinna ja Sonja moikkasivat mulle. Otin ulko-oville kävelevän Joonan kiinni muutamalla nopealla harppauksella ja se vilkaisi mua kun mä astahdin sen vierelle.

”Mun pitää käydä kaupassa”, Joona sanoi ja mä nyökyttelin. Ulkona lumisade oli muuttunut rännäksi ja mä vedin pipoa paremmin päähäni tuulisessa säässä. Joona kävi ostamassa K-marketista tupakkaa ja sen jälkeen me suunnattiin meille päin. Mun mahanpohjaa pisteli jännityksestä, enkä osannut sanoa Joonalle mitään koko lyhyen matkan aikana. Eipä sekään tosin puhunut mitään, poltteli vaan tupakkaa katse edessäpäin. Kun me päästiin Niittytien perimmäisen omakotitalon kohdalle, mä avasin meille oven ja astelin sisälle Joona perässäni.

”Moi”, huikkasin ovelta.

”Moi”, kuului Aapon ja Iidan yhtenäinen vastaus olohuoneesta.

”Onks mutsi ja Jarkko missä?” kysyin samalla kun riisuin takkiani.

”Ne tulee illalla kotiin vasta ja äiti sano –”, Iida ilmaantui eteiseen, mutta nielaisi sanansa huomatessaan Joonan, ”ai, mä luulin, että sä oot yksin”, se mumisi ja näytti punastuvan vähän.

”Me tultiin tekee yhtä koulujuttua”, sanoin ja vilkaisin Joonaan, kunnes katsoin takaisin Iidaan, ”mitä sä olit sanomassa?”

”Eikun, että äiti sano, että siellä on jääkaapissa ruokaa meille ja – niin”, pikkusisko selosti ja mä nyökyttelin.

”Okei, haluutko sä ruokaa?” kysyin Joonalta, joka otti harmaan hupparin hupun päästään ja pyyhkäisi tummaruskeita hiuksiaan.

”En mä”, se vastasi ja mä nyökkäsin. Iida käännähti siitä eteisestä ja pikkusiskon mentyä liikahdin oman huoneeni luokse. Joona seurasi mua kun mä avasin huoneeni oven ja kävelin peremmälle. Mua alkoi jännittää vielä helvetín paljon enemmän ja koitin pitää itseni kasassa kun otin seinään nojaavan kartongin ja käännähdin katsomaan ympärilleen tuijottelevaa Joonaa.

”Öö, me voidaan tehä vaikka tässä tätä”, sönkkäsin nopean tahtiin liikahtaen suuren koulupöytäni luokse ja kirosin itseäni. Sáatanan idiootti, rauhoitu.

”Okei.”

Otin Joonalle seinustalta tuolin mun tietokonetuolini viereen ja siirsin kannettavani sivuun tehdäkseni tilaa. Mä levitin kartongin pöydälle ja Joona istui mun viereeni, niin lähelle, että sen käsivarsi osui vasten mun omaani. Joo, ihan totta, mä kiinnitin huomiota sellaiseen. Etsin pöydän laatikosta kyniä, sakset ja liimaa, kunnes vilkaisin Joonaa. Mun mielestä oli jotenkin outoa olla sen kanssa meillä. Joona taas näytti vaan tavalliselta itseltään. Siitä oli tosi vaikea ottaa selvää.

”Mulla on niin huono käsiala, että sä voit kyllä kirjottaa”, sanoin naurahtaen hieman ja Joona kohotti kulmiaan.

”Sä oletat, että mulla on hyvä käsiala?” se kysyi ja mä hymyilin vähän käärien sitten ruudullisen flanellipaitani hihoja ylös.

”No varmasti parempi kun mulla”, totesin ojentaen sille tussia, ”jos kirjottas tonne yläkulmaan sen nimen ja tyyliin vaikka ne vuosiluvut millon se on elänyt, vai?”

Joona nyökytteli ja kirjoitti sitten Kantin nimen mustalla tussilla yläkulmaan. Se kirjoitti niin kuin olisi piirtänyt tägin johonkin betoniseinään ja mua hymyilytti vähän.

”Teetkö sä graffiteja?” lipsautin vahingossa ja Joona vilkaisi mua hyvin nopeasti. Sen huulilla häivähti hymy.

”En enää.”

”Aijaa”, mä katsahdin sitä, ”onko sulla harrastuksia?” kysyin heti perään ja Joona pyöritteli tussia kädessään.

”Mä valokuvaan”, se sanoi ja mä katsoin sitä osaamatta peittää yllättyneisyyttäni. Se kyllä näytti yhtä vähän valokuvaajalta kuin matikkanerolta, joksi Tumppi oli sitä kutsunut. Joona tuntui muuttuvan vaan kiinnostavammaksi koko ajan ja mä kohotin hieman kulmiani.

”Ihan totta? Siistiä”, tuumasin rentoutuen äskeisestä, ”onks sulla kamera?”

”Joo.”

”Mitä sä kuvaat?” kysyin ja huomasin miten Joonan muutoin jopa flegmaattisen oloinen olemus jännittyi ihan vähän. Se näytti siltä, ettei tykännyt puhua itsestään.

”Vähän vaikka mitä”, se sanoi kohauttaen olkiaan ja mä nyökyttelin.

”Ootko sä muuten ihan täältä kotoisin?” jatkoin kyselemistäni ehkä turhankin innokkaasti samalla kun otin leikkaamani Kantin kuvan ja levitin paperiliimaa sen taakse.

”Juu”, Joona sanoi, ”sua varmaan vitutti muuttaa tänne landelle”, se jatkoi ja mä virnistin vähän.

”No joo, aluks kyllä, mutta ei tää nyt niin paha oo”, vastasin liimaten kuvan Kantin nimen viereen, ”meillä on onneks tosi kiva luokka”, jatkoin tajuamatta, ettei Joona ehkä ollut samaa mieltä. Kaduin sanojani melkein saman tien ja vilkaisin vieressäni istuvaa poikaa varovasti.

”Okei”, se hymähti ja mä purin alahuultani.

”Onks sulla sisaruksia?” kysyin vaihtaakseni aihetta, mutta tajusin, ettei tämä ollut aiheena sen parempi kun otti huomioon mitä Aksu oli mulle kertonut. Kirosin mielessäni.

”Isoveli”, Joona vastasi välttelevästi katsoen kuvaa, jonka mä olin liimannut kartongille, ”eikö Akseli muka oo jo kertonu sulle miks se vihaa mua?” poika kysyi ihan yhtäkkiä äkkipikaisemmin ja mun sydän hypähti kurkkuun.

”On se, tai siis –”

”Ei sun tarvii yrittää esittää jotain mukavaa kyselemällä multa kaikkee”, Joona keskeytti ja käänsi katseensa muhun. Mä tunsin miten mun koko kroppa jännittyi sen puheista. Mä en todellakaan odottanut tällaista reaktiota sen suunnalta.

”En mä yritä esittää mitään”, ähkäisin levottomana ja uskalsin katsahtaa Joonaa, ”mä kysyn koska mua kiinnostaa.”

”Miks?”

Hitto, että joku pystyi olemaan vaikea. Mä en tajunnut miksi Joonan piti epäillä mun tarkoitusperiäni. Ihan niin kuin mä en vaan voisi olla vilpittömästi halukas tutustumaan siihen tai jotain. Se tuntui olevan hiton epäluuloinen ihan kaikkia kohtaan.

”Mitä miks?” kysyin ja katsoin vieressäni olevaa poikaa, ”mä haluan tutustua suhun”, jatkoin hyvin suoraan ja onnistuin olemaan ihmeellisen neutraali.

”Ahaa.”

”Sä et ilmeisesti oo samoilla linjoilla”, totesin kääntäen katseeni kartonkiin.

”En mä niin oo sanonu.”

”Kyllä susta näkee.”

”Minkä?”

Keskustelu oli muuttunut kummalliseksi ja ahdistavaksi. Mä tunsin oloni hemmetin epämukavaksi.

”No ettei sua kiinnosta tutustua kehenkään”, vastasin hiljempaa ja näytin menettäneen äskeisen rohkeuteni puhua. Mun ääni muuttui epävarmaksi, eikä Joonan katse auttanut asiaa yhtään.

”Mitä sä selität?”

”No sillon perjantaiyönä kun mä näin sut niin –”

”Siitäkö sä nyt oot pahoittanu mielesi? Tiiätkö, että ei ihmiset oo tässä maailmassa aina mukavia”, Joona sanoi levottomasti ja mä purin hammasta. Äsken se oli jutellut ihan rennosti, mutta yhtäkkiä siitä tuli tosi äkkipikainen ja levoton.

”No ei ihmiset oo myöskään aina automaattisesti pahoja”, sanoin kipakasti vastaan ja Joona käänsi katseensa muualle, ”sä oot ihan hiton negatiivinen”, lipsautin vahingossa. Toisinaan mä sanoin mitä sylki suuhun toi, eikä siitä aina seurannut mitään hyvää. Nytkin mä menin varmaan vähän liian pitkälle, sillä Joona laski yllättäen kynän kädestään ja nousi ylös.

”Mä lähen”, se sanoi vetäytyen takaisin viileään, välttelevään kuoreensa äskeisestä impulsiivisuudestaan. Mä tarrasin ihan hetken mielijohteesta kiinni sen ranteesta, koska en todellaaan halunnut, että se lähtee. Joona säpsähti mun elettäni, mutta mä en tajunnut edes hävetä.

”Älä”, sanoin ja nostin katseeni Joonaan, ”sori.”

Poika katsoi mua hetken aikaa jäänsinisillä silmillään ja mun sydän tuntui hakkaavan ihan hulluna. Joona huokaisi hiljaa ja mä irrotin otteeni sen ranteesta.

”Ei sun pidä pyytää”, se hymähti ja otti sitten taskustaan tupakka-askinsa, ”voiks teidän pihalla polttaa?”

”Mä – tai siis, voi polttaa”, vastasin hermostuneena ja nousin tuolilta. Joona nyökytteli ja mä kävelin huoneeni ovelle, sitä kautta olohuoneeseen ja takapihalle. Iida istui keittiössä Aapon kanssa neuvoen sitä koulutehtävissä ja katsahti meitä pikaisesti. Joona seurasi mua takapihan puiselle terassille ja sytytti tupakan sanomatta mitään. Kylmä viima puhalsi hupparin läpi ja hytisten tuijottelin jalkojani. Inhottava möykky tuntui rinnan alla äskeisen keskustelun myötä. Koko tilanne oli eskaloitunut ihan kummalliseksi, enkä mä edes tajunnut miten. Tai joo, ilmeisesti mun kyselemiseni oli jotenkin liikaa. Joona karisti tuhkaa pöydällä olevaan tyhjään limpparitölkkiin ja mä katselin sitä varovasti. En tiennyt mitä olisin sanonut sille, tai mitä olisin uskaltanut sanoa. Joona vaikutti kaikessa viileydessään aika impulsiiviselta.

”Tuota, mä vaan –”

”Sä oot Iivo oikeesti ihan kivan olonen tyyppi, mä en halua, että sä mun takia menetät sun uudet kaverit”, Joona keskeytti puhuen ihmeellisen suoraan ja mä katsoin sitä hämmentyneenä. Oli todella outoa, että se puhui tuolla tavalla, jotenkin avoimesti, sillä mä olin nähnyt ihan erilaisen puolen siitä. Mun mielestä oli kummallista, että se ajatteli noin. Se ei vaikuttanut sellaiselta tyypiltä, jota kiinnosti saisiko joku koulun uusi oppilas kavereita.

”En mä menetä.”

”Sä et tiiä miten syvällä Akselin ja sen koko perheen viha on meitä kohtaan”, Joona sanoi katsoen mua. En mä tiennytkään, mutta en mä myöskään ymmärtänyt koko kuviota.

”Onhan Tumppikin teidän molempien kaveri.”

”Tumppi on ihan oma lukunsa.”

Mä katsoin Joonaa ihmeissäni ja se puhalsi savua keuhkoistaan katsahtaen mua.

”Mä en tajua.”

”Ei se varmaan oo sun asia muutenkaan”, Joona mutisi työntäen toisen kätensä farkkujensa taskuun ja käänsi katseensa pihamaalle. Mä katsoin sitä purren alahuultani, enkä keksinyt mitä olisin sanonut. Keskustelu oli mennyt niin omituiseksi ja vaikeaksi, että mua alkoi oikeasti kaduttaa kun olin alkanut kysellä liikaa. Vaikka enhän mä mitään pahaa tarkoittanut. Joona vaikutti jotenkin hankalalta tyypiltä, siitä ei saanut paljon mitään irti ja sitten kun se puhui, niin sille ei osannut vastata mitään. Tuntui, että se työnsi kaikki ihan tahallaan pois luotaan.

”Ei varmaan”, mumisin lopulta tuijotellen terassin ruskeita lattialautoja. Joona ei sanonut enää mitään, poltteli vaan tupakkaansa tyypillisen vaitonaisena ja mä purin hammasta mietteliäänä. Lopulta poika tiputti savukkeen limutölkkiin ja käänsi katseensa muhun. Mä nostin katseeni siihen ja vähän aikaa me vaan tuijoteltiin toisiamme. Lopulta Joona kohotti kulmiaan.

”Mennäänkö me sisälle vai seisotaako tässä?” se kysyi.

”Joo, sisälle”, sain sanottua ja kävelin ulko-ovelle sekä sitä kautta sisälle. Mun oli ihan saakelín vaikea olla äskeisen jälkeen, mutta koitin olla rentona kun lopulta lysähdin takaisin työpöytäni ääreen. Joona istuutui mun viereeni ja otti tussin käteensä.

”Mä mietin jos tehtäis sellanen aikajana”, sanoin raapien niskaani ja Joona katsahti mua.

”Joo”, se vastasi ja otti viivoittimen, jonka avulla piirsi pitkän janan keskelle kartonkia. Toiseen päähän se kirjoitti Kantin syntymäajan ja toiseen kuolinvuoden. Mä vilkuilin sitä silmäkulmastani levottomana ja se ilmeisesti tajusi, sillä se kääntyi katsomaan mua.

”Mitä?”

”Ei mitään”, sanoin kääntäen katseeni kartonkiin.

”Älä välitä musta”, se lopulta hymähti ja mä katsahdin sitä.

”Välitä susta?” mä kysyin. Joona oli hetken aikaa hiljaa ja vaan tarkasteli mua katseellaan, ennen kuin kohautti olkiaan.

”Että ei kannata loukkaantua mun puheista”, se totesi. Mä en ihan tiennyt mitä se tarkoitti.

”En mä ole loukkaantunu”, vastasin ja Joona nyökytteli pienesti.

”Okei.”

”Loukkaantuuko ihmiset yleensä sun puheista?” mä kysyin tietämättä edes miksi.

”Kyseletkö sä yleensä noin vítun paljon?” se kysyi hyvin suoraan takaisin ja mä ehdin jo katua kyselemistäni, kun Joonan kasvoille sitten yllättäen nousikin veikeä, huvittunut hymy. Mä katsoin sitä ja tajusin vaan kelaavani, että hitto se oli oikeasti hyvännäköinen. Ja ihan hiton kiinnostava. Joona katsoi mua hetken, kunnes kääntyi tutkailemaan tulostamiaan lappuja ja ehdotti hyvin kasuaalisti, että kirjoitettaisiin aikajanalle joidenkin Kantin kirjoittamien teosten vuosilukuja. Mä katsoin sitä hetken aikaa ihan hämilläni ja lopulta, koottuani itseni, nyökyttelin hyväksyvästi sen ehdotukselle.

  Re: Ole hiljaa ja pidä mua kädestä (poikarakkaus)

Lähettäjä: Kaysa 
Päivämäärä:   5.1.17 17:23:29

Ää, haluan lisää. :D

  Re: Ole hiljaa ja pidä mua kädestä (poikarakkaus)

Lähettäjä: wop 
Päivämäärä:   5.1.17 23:16:01

Siis mä en tiedä mitä tähän voisi sanoa, ihan sanattomaks vetää. :D Niinkun tosi laadukasta tekstiä kaikin puolin, en pysty lukemaan tätä yhtään kriittisesti vaan fiilistelen tarinan viedessä mukanaan. Ei kovin antoisaa palautetta kirjoittajalle, mutta tää nyt sattuu olemaan niin hyvä, etten koe tarpeelliseksi alkaa etsimällä etsimään mitään kritisoitavaa, jos sitä edes löytyisi.. Että jatkoa tässä vaan malttamattomana odottelen :p

  Re: Ole hiljaa ja pidä mua kädestä (poikarakkaus)

Lähettäjä: E 
Päivämäärä:   6.1.17 00:14:09

Tää on koukuttava, odotan jatkoa! Kiva kun ei etene liian nopeasti, tuntuu aidommalta :)

  Re: Ole hiljaa ja pidä mua kädestä (poikarakkaus)

LähettäjäJamis 
Päivämäärä:   9.1.17 01:23:31

Päätin vähän niin kuin uudenvuodenlupauksena, että opettelen kommentoimaan tarinoita, joita luen ja joihin haluan kommentoida jotain. Tää on siis ensimmäinen kokeilukerta, joten anteeksi jo etukäteen, jos selitykset ovat epämääräisiä :D Teen parhaani.

Mä en yleensä pidä siitä, kun tarinan alussa on jotain tulevaisuudesta paljastavaa, mutta niin kuin itsekin mainitsit alussa, tää on aika kliseistä rakkausdraamaa, joten pystyn kyllä elämään ennakkomaistiaisten kans. Enkä edes tavallisesti lukis mitään rakkausdraamaa, mutta mun aivot on nyrjähtänyt poikarakkausmoodiin ja mun on melkein pakko avata kaikki tarinat, joiden otsikossa on maininta slashista :D

Sä kirjoitat hyvin, sujuvasti ja melkoisen virheettömästi. Se on suuri plussa, mikään ei oo raskaampaa luettavaa kuin virheitä vilisevä teksti. Luvut on sopivan pituisia ja ainakin tähän asti julkaisutahti on ollut hyvä. Mä en tavallisesti lue myöskään mitään, mikä on vielä kesken, koska on ärsyttävää koukuttua tarinaan, joka jää kesken. Toivon oikeasti, että saattelet tän loppuun saakka :) Hahmot on toistaiseksi aika pintapuolisia, mutta se asia varmasti korjaantuu tarinan edetessä. Tarviiko edes sanoa, että Joonan salaperäinen käytös herättää mielenkiinnon muillakin kuin Iivolla (yritän päästä eroon mielikuvasta, jonka Iivo-nimi mussa aiheuttaa. Se tuo mieleen vain sen suomalaisen hiihtäjän). Sinna on herttaisen ja hauskan oloinen tyttö, sälliporukasta on vaikea sanoa vielä mitään, niiden luonteisiin on perehdytty vasta kovin vähän. Iivo on toistaiseksi neutraali, se ei aiheuta inhoa eikä iloa, vaikka sen ajatukset onkin mielenkiintoista pohdittavaa. Tykkään siitä, ettei Iivo oo heti Joonaa kohtaan silleen "räyh mikä hottis, haluun sen mun sänkyyn". Mä vaadin saada tietää, miks Joona on jatkuvasti piikit pystyssä, kai sillä on siihen jokin syy vai onko se perusluonteeltaan niin ärhäkkä? :D

Joitakin pieniä nillityksen aiheita löysin tekstistä. Mä en oo mikään äidinkielinero, enkä tiedä, onko nämä mitään oikeita virheitä, mutta anyway. Kiinnitä huomiota tällaisiin lauserakenteisiin tai miksi niitä ikinä kutsutaankaan:
”Ole hyvä”, se sanoi tarkastellen mua mietteliäänä, ”sä et näytä tutulta”, tyttö jatkoi kallistaen päätään.

Mieluummin näin: ”Ole hyvä”, se sanoi tarkastellen mua mietteliäänäpiste tähän ”Sä et näytä tutulta”, tyttö jatkoi kallistaen päätään.

Jos tuossa "...mua mietteliäänä" jälkeen on pilkku, se vaikuttaa siltä kuin seuraava puheosuus olisi samaa asiaa edellisen puheosuuden kanssa. Ymmärrätkö pointin? :D Tässä tapauksessa "Ole hyvä" on oma osuutensa ja "Sä et näytä tutulta" omansa. Varsinkin kun tuon viimeksi mainitun jälkeen tulee "tyttö jatkoi...". <-- tuokin on hieman turha lisäys tuohon lauseeseen, kun edellisessä viitattiin jo siihen, että Sinna katselee Iivoa miettien, että sen täytyy olla uusi asukas.

mä tuijottelin Beaglea ajatuksissani. beagle pienellä.

Joitakin pilkkuvirheitä bongasin, joista mun tekis mieli nipottaa kaikkien pilkkunatsien äitinä, mutta koska pilkkusääntö on nykyään ilmeisesti melko vapaa, niin annan niiden olla :D

Tarinatuokio on nykyään kuollut paikka, enkä mä voi luvata, että joka pätkän jälkeen saisin kommentin aikaiseksi, mutta saat musta silti vakiolukijan ja kirjoitan kommenttiakin aina kun tulee jotain sanottavaa. Jään odottamaan jatkoa!

  Re: Ole hiljaa ja pidä mua kädestä (poikarakkaus)

LähettäjäJamis 
Päivämäärä:   9.1.17 01:25:23

Tietenkin muotoilut kúsi, eli otetaan uusiksi tää: Mieluummin näin: ”Ole hyvä”, se sanoi tarkastellen mua mietteliäänäpiste tähän ”Sä et näytä tutulta”, tyttö jatkoi kallistaen päätään.

Noin.

  Re: Ole hiljaa ja pidä mua kädestä (poikarakkaus)

Lähettäjä: Arliina 
Päivämäärä:   12.1.17 21:06:21

Olipa virkistävää lukea vaihteeksi tällaista :)

Sun teksti vie mukanaan ja tätä jää lukemaan tosi mielellään, vaikka juonenkäänteet ei ole mitenkään erityisen omaperäisiä. Eikä tarvii ollakaan, kivaa lukee taas vaihteeksi tällasta ns. perustarinaa, koska kirjoitat sen niin hyvin ja tyylipuhtaasti. Sun tekstissä on teknisesti kaikki kohdallaan ja asioita määrällisesti oikeissa suhteissa toisiinsa, siis tyyliin kuvailut versus dialogi.

Tekniikka ei tietenkään yksin riitä jos ei ole sanottavaa, ja sitä syvyyttä mä vähän kaipaisin lisää hahmoihin ja tarinaan muutenkin :) tosin tarina on vasta melko alussa, joten ymmärrän ettei kaikkea asiaa saa ympättyä kahteen ekaan lukuun. Lisäksi pikku hiljaa paljastuvat ja syvenevät tekstit on eniten mun mieleen.

Ihan mahtavaa että te jotkut vielä julkaisette tännekin, jossa ei tällä hetkellä kommentoijat loista juuri muulla kuin poissaolollaan ;) Tiedän ite miten nihkeetä on kirjottaa ja julkaisi jos on olo että ketään ei kiinnosta tarina. Iso hatunnosto siitä! Jään seuraamaan ja odottamaan mitä näille tyypeille tapahtuu :)

  Re: Ole hiljaa ja pidä mua kädestä (poikarakkaus)

Lähettäjä: jep 
Päivämäärä:   17.1.17 00:01:28

Nouu, tähänkö tää nyt jäi... :(

  Re: Ole hiljaa ja pidä mua kädestä (poikarakkaus)

Lähettäjä: hyeena 
Päivämäärä:   17.2.17 15:59:56

wop, kiitos paljon! Just tota yritänkin hakee, että stoori veis mukanaa ja pääsis vaan fiilistelemään (:

E, kiitos kans siulle! Kiva kuulla, että teksti tuntuu aidolta :)

Jamis, oi että kuinka pitkä kommentti, ihanaa! :D jees, mie pyrin kovasti syventämään noita hahmoja tässä tarinan edetessä, mutta oon kans vähän sellanen kirjottelija, etten halua paljastaa hahmoista kaikkee heti kerralla. Kiva kuulla, että Joona ja sen käytös herättää mielenkiintoa! Pilkkusäännöt on mulle aina ollut paha paikka, joten varmasti löytyy virheitä sillä saralla, vaikka koittasin kuinka olla skarppina. Ja hei, hyvä kun sanoit noista puheosuuksista, oon jotenkin jumiutunu käyttämään pilkkua siinä, vaikka piste on kaiketi se oikeaoppisempi :D Mut hei, kiitos tosi paljon rakentavasta!

Arliina, kiitos kovasti pidemmästä kommentista sullekin! :) Kiva kuulla, että teksti vie mukanaan, vaikka tällasen aika normaalin aiheen ympärillä pyöritäänkin. Syvyyttä koitan saada mukaan pikku hiljaa! Ja niin, vähän hiljasta täällä kyllä tuntuu olevan, mutta en miekään ihan ilman kommentteja jäänyt, joten jospa tää ei ois lopullisen kuollut paikka :D

A/N: Jep! Helmikuun kiireiden (kiitos koulun) takia jatkon tuleminen venähti tänne asti, toivottavasti ette oo ihan kyllästyneitä venailemaan. Tämmönen aika rauhallinen pätkä tähän väliin, mie koitan saada jatkoa tuossa viikonlopun jälkeen sitten taasen :)

*

Luku 5 – Kickflipejä

Strömbergin kasvoille levisi onnellinen hymy kun se taputti mulle ja Joonalle filosofian luokan perältä esitelmän päätteeksi. Se näytti ihan ylpeältä lätkäfaijalta, tai tässä tapauksessa lätkämutsilta, jonka pojat olivat juuri nousseet jonkun junnuliigan pistepörssin kärkeen tai muuta vastaavaa.

”Hyvä Iivo, hyvä Joona!” se hihkaisi innokkaana ja mä mietin, että ei meidän esitelmä Kantista nyt niin hyvä ollut. Tosin Strömberg nyt näytti menevän hurmostilaan aina kun joku vaan mainitsi jonkun suuren ajattelijan nimenkin. Erikoinen persoona. Mä vilkaisin vieressäni olevaa Joonaa, joka katsoi Strömbergiä huvittavan ilmeettömästi. Se, jos kuka, oli kyllä ihan meidän hurmaavan filosofian maikan vastakohta.

”Hyvin olette löytäneet tietoa, tulevaa ajatellen kannustan teitä antautumaan eettiselle pohdinnalle vieläkin suuremmin”, Maikki sanoi levittäen käsiään sivuille.

”Joo, okei”, vastasin ja kikkaratukkainen filosofian opettaja hymyili nyökytellen.

”Ihanaa, kiitos pojat.”

Mä vilkaisin taas Joonaa, joka katsahti mua kohottaen hieman kulmiaan. Sitten me käveltiin luokan edestä takaisin paikoillemme ja Maikki kehotti Aksua ja Niklasta luokan eteen. Siirsin katseeni poikiin ja yritin keskittyä noiden esitelmöintiin Jean-Jacques Rousseausta, mutta jostain syystä mun ajatukset pyörivät vaan eilisessä. Vaikka me oltiin Joonan kanssa tehty esitelmää lopulta se pari tuntia oikein sopuisasti, niin en voinut olla kelailematta sitä edeltänyttä sanaharkkaa. Vilkaisin huomaamattomasti vieressäni istuvaa Joonaa, joka oli keskittynyt tuijottelemaan ikkunaan ajatuksissaan. Mun teki mieli sanoa sille jotain, mutta en keksinyt mitä olisin sanonut, joten lopulta pidin suuni kiinni.

*

”Viikonloppu! Mitä mielessä?” Tumppi laski kätensä mun ja Aksun olkapäille kun me käveltiin koulun ovista viileään syyssäähän päivän viimeisten tuntien jälkeen.

”Mä aattelin lähtee ihan salille illalla”, Aksu tuumasi ja hymyili hitusen kun pitkänhuiskea rokkitukka pyöräytti silmiään.

”Olipa erittäin yllättävää, ihan ennenkuulumatonta”, Tumppi vastasi lihaksikkaalle toverilleen ja mun suupieli nousi huvittuneeseen hymyyn. ”Meikäpoikapa lähtee Jyväskylään.”

”Mitäs siellä?” mä katsahdin jäbää, joka virnisti velmusti.

”No onhan siellä vaikka mitä, ainakin jos vertaa tähän meidän ihastuttavaan pikkumetropoliin”, Tumppi vastasi hyväntuulisesti ja heitti tupakan huulilleen.

”Juhlimaan se sinne menee”, Aksu valotti härnäävä sävy äänessään. ”Ja iskemään naisia.”

”Noh, noh!”

Mä naurahdin kaksikolle huvittuneena.

”Justhan sä kehuit viime viikonloppuna, että Kiuruharjulla on Suomen ihanimmat naiset, mutta silti sä lähet Jyväskylään?” heitin ja Tumppi hymyili mulle vinosti.

”Niinhän täällä onkin”, se vakuutteli, ”mutta eritavalla.”

”Tai ehkä se on niin, että Kiuruharjulla on ihanimmat tytöt, mutta Jyväskylässä on ihanimmat naiset”, Aksu sanoi painottaen viimeistä sanaa. Tumppi lätkäisi sitä kylkeen ja poika älähti.

”Mitä toi meinaa?” mä kysyin kohottaen kulmiani ja katsoin itsekseen hymyilevää Tumppia sekä Aksua, joka pyöritti vähän päätään.

”Tumpilla on sellanen outo fiksaatio.”

”Ai fiksaatio?” Tumppi kohotteli kulmiaan vuorostaan.

”Tino Uusikylä on vähän sellanen kaikkien puumien sankari”, Aksu naureskeli, ”eli meidän Tumppi ei siis ihan innostu mistään lukioikäsistä opiskelijatytöistä.”

Mun huulille nousi hymy kun tajusin. Tumppi kohautteli olkiaan rennosti.

”No jaa, mun mielestä sellaset kymmenen vuotta vanhemmat naiset on ihan vitun ihania”, poika tuumasi huolettomasti ja Aksu virnisti mulle.

”Mikäs siinä”, mä sanoin naurahtaen ja Tumppi iski mulle leikkisästi silmäänsä. Aksu pyöritti päätään ja parkkipaikalle päästyään huikkasi meille heipat, ennen kuin suuntasi Bemarinsa suuntaan. Mä kävelin Tumpin kanssa vähän matkaa, kunnes bussiaseman kohdalla toivottelen hyvää viikonloppua ja käännyin kohti Niittytietä.

Kotiin päästyäni heitin repun huoneeseeni ja venytellen suuntasin keittiöön. Äiti istui Aapon kanssa pöydässä ja pörrötin kakkosluokkalaisen hiuksia ohi kävellessäni.

”Mitä jätkä?” kysyin rennosti ja aloin tehdä itselleni leipiä.

”Hyvää! Huomenna mulla on kaverin synttärit”, pikkuveli selosti ja mä hymyilin hyväntuulisesti.

”Kiva kun oot saanu kavereita”, tuumasin ja saatuani leivät tehtyä kävelin kaksikon seuraan ruokapöytään.

”Miten meni koulussa?” äiti kysyi ja mä kohauttelin olkiani.

”Ihan kivasti.”

”Onks koeviikko millon?”

”Joskus ens kuun lopussa”, vastasin haukaten leipääni ja katsahdin äitiä. Se oli tosi urakeskeinen ihminen ja siksi mulla oli joskus ollut vähän paineita koulumenestyksen suhteen. Lukiossa mä olin tosin päättänyt, etten antanut sen odotusten stressata mua, koska enhän mä sitä varten opiskellut, vaan itseäni. Isä oli onneksi toista maata – siinä missä äidille ei olisi ollut mikään vaihtoehto, että mä lähtisin peruskoulun jälkeen ammattikouluun lukion sijaan, niin isä oli todennut hyvin kasuaalisti, että mä sain kyllä tehdä juuri niin kuin itse halusin. Lopulta olin sitten kuitenkin lähtenyt lukioon, koska en todellakaan tiennyt mitä halusin tehdä isona.

”Ethän sä polta tupakkaa?” äiti kysyi ihan yllättäen katsoen mua kulmiensa alta. Mä käänsin katseeni siihen ihmeissäni.

”No en, miten niin?” naurahdin.

”Hyi tupakkaa”, Aapo irvisteli ja mä katsahdin sitä huvittuneena.

”Meidän terassilla on kokistölkki, jossa on tumppi”, äiti sanoi vakavana. Sille oli ihan okei jos mä kävin joskus vähän juhlimassa baarissa, mutta tupakka oli sille ehdoton ei. Se varmaan hutkisi mua korville jos mä alkaisin vetää röökiä.

”Yks luokkakaveri oli meillä torstaina tekemässä koulujuttua”, vastasin suu täynnä leipää. Äiti katseli mua hetken epäillen, niin kuin koittaen huomata valehtelinko mä. ”Se polttaa, en mä”, jatkoin vielä mietiskellen Joonaa.

”Okei, no hyvä”, mutsi sanoi ja hymyili hitusen, kunnes keskittyi Aapon koulujuttuihin. Mä rouskutin leipäni loppuun ajatuksissani ja suuntasin sitten olohuoneeseen Iidan seuraksi.

*

Lauantaina kävin pelaamassa Aksun ja kumppaneiden kanssa säbää ja sunnuntaina tuskailin koulujuttujen kanssa. Kesken jakson mukaan hyppääminen toi kyllä omat haasteensa ja välillä musta tuntui, että mä olin vähän pihalla. Iida kuunteli huoneessaan musiikkia niin kovalla, että se kuului mun huoneeseeni asti ja otsa rypyssä tyrkkäsin lopulta matematiikan kirjan sylistäni. Teki mieli käydä käskemässä pikkusiskoa laittamaan musiikkia hiljemmalle, mutta päätin sitten kuitenkin välttää kolmannen maailmansodan syttymisen ja annoin olla. Haukotellen nousin sängyltäni ja hetken puntaroinnin jälkeen vaihdoin farkut collegehousuihin ja päätin lähteä pihalle, sillä matikka sai tätä menoa mut lähinnä ärtyneeksi. WhatsAppasin Aksulle, josko tuosta saisi lenkkiseuraa, mutta urheiluhullu luokkatoverini ilmoitti olevansa sukuloimassa vielä ainakin pari tuntia. Se siitä sitten, ehkä mä osaisin itsekin etsiä hyvät lenkkeilymestat täältä.

Äiti ja Jarkko olivat lähteneet viemään Aapoa johonkin liikuntakerhoon, joten talossa oli hiljaista. Tai hiljaista jos ei ottanut huomioon Iidan stereoista raikuvaa musiikkia. Vähän hymähtäen koputin pari kertaa pikkusiskon oveen.

”Mitä?” musiikin yli kuului.

”Mä meen lenkille.”

”Niin, mitä sitten?”

Pyöräytin vähän silmiäni ja kiskoin lenkkarit jalkaani.

”No kunhan ilmoitin”, vastasin napaten tummanharmaan ulkoilutakkini. Iida ei vastannut enää mitään, joten laitoin nappikuulokkeet korviini ja Spotifyn päälle puhelimestani suunnaten sitten viileään lokakuiseen aamupäivään. Aika Kiuruharjulla oli mennyt nopeasti ja mua harmitti huomattavasti vähemmän tänne muutto nyt, kuin pari viikkoa sitten. Iida mua kuitenkin mietitytti ja mä toivoin koko sydämestäni, että se oli saanut oikeasti kavereita tämän kylän ainoalta yläasteelta. Se oli luonteeltaan paljon hiljaisempi ja syrjäänvetäytyvämpi kuin mä, joten kavereiden saaminen oli sille varmasti paljon vaikeampaa. Ja toisaalta, olihan yläkoulu jollain tapaa paljon raaempi mesta kuin lukio, jossa porukka sentään alkoi olla jo suhteellisen aikuista.

Ilma oli mitä mahtavin, aurinko paistoi ihan pilvettömältä taivaalta ja sai maahan pudonneet lehdet näyttämään vielä normaaliakin värikkäämmiltä. Aikaisempien päivien lumisateesta ei ollut tietoakaan ja vaikka mä pidin talvesta, niin ihan kamala ikävä mulla ei lunta sekä pakkasta vielä ollut. Päätin lopulta hölkätä Tähtitorninmäelle ja jättää kirkonkylän pururadat vielä toistaiseksi tsekkaamatta. Saatoin todeta hölkän lomasta, että mun kunto oli tosissaan heikentynyt tässä parin vuoden aikana kun oli jättänyt säbän pelaamisen ja lenkkeilyn ylipäätänsä vähemmälle. En mä tosin koskaan ollut mikään tosiurheilija ollutkaan, vaikka tykkäsinkin ulkoilla. Mulla oli ehkä enemmän sellainen mäkihyppääjän kuin lätkänpelaajan kroppa, eikä mulla siksi ollut mitään isoja lihaksia. Ja toisaalta, ehkä mä olin vähän laiska oikeasti edes treenaamaan sillä tavalla, että saisin tosissaan näkyviä tuloksia aikaan. Olin mä silti salaa vähän kateellinen Aksun veistosmaisesta vartalosta, vaikken sitä myöntänytkään ääneen.

Juoksin Tähtitorninmäen ylös ja kunto meinasi kieltämättä loppua puolessa välissä, mutta taistelin ylös asti. Hengästyneenä seisahduin ylämäen päälle ja nojasin hetken käsillä polviini, kunnes suoristauduin. Olin saada sydänkohtauksen kun huomasin tutun pojan mäen päällä kameran kanssa. Se ei tosin huomannut mua ollessaan niin keskittynyt katsomaan linssin läpi mäeltä näkyvää syksyistä maisemaa. Mun mahanpohjassa muljahti Joonan näkeminen, enkä edes tiennyt, että minkä takia. Pyyhin hionnutta otsaani, suin hiuksiani ja puhaltelin vähän aikaa ilmaa ulos keuhkoistani, kunnes otin kuulokkeet korviltani ja kävelin lähemmäs Joonaa.

”Moi”, huikkasin rentoa sävyä tavoitellen ja sain pojan säpsähtämään. Se laski kameransa ja käännähti katsomaan mua. Hetken aikaa se näytti yllättyneeltä. Mä hymyilin hitusen ja mietin, että kamera pehmensi mukavasti sen muutoin kovaa ulkokuorta.

”Ai moi.”

”Hyvä sää”, tuumasin katsahtaen mäeltä näkyvää maisemaa. Mun sydän hakkasi hulluna, enkä mä enää tiennyt johtuiko se hengästymisestä vai Joonasta.

”Niin”, Joona hymähti laskien hupun päästään ja pyyhkäisi tummia hiuksiaan.

”Oli pakko lähtee pihalle tuulettumaan, oon koko aamun yrittäny laskee matikkaa”, naurahdin ja Joona katseli mua pää vähän kallellaan. ”Siisti kamera”, tuumasin sitten katsahtaen Joonan kaulalla roikkuvaa järkkäriä.

”Ei tää oo mikään ihmeellisen hyvä”, se vastasi neutraaliin sävyyn.

”No en mä tajua kameroista mitään”, virnistin ja Joonan suupielessä häivähti nopea hymy.

”Ootko saanu paljon kuvattua?” kyselin, koska en halunnut jatkaa vielä matkaani.

”Jotain.”

”Saanks nähdä?” kokeilin vilpittömästi kiinnostuneena ja Joona kohotti hitusen kulmiaan katsoessaan mua. Mä veikkasin vahvasti, että se kieltäytyisi, mutta hetken päästä se kuitenkin otti kameran kaulaltaan ja ojensi mulle. Mua hymyilytti ihan väkisin kun työnsin lapaset takin taskuihin ja otin Canonin käsiini. Joona sytytti tupakan ja mä vilkaisin sitä silmäkulmastani, kunnes keskitin katseeni kameran ruudussa näkyviin kuviin. Ei sillä, että mä ihan oikeasti tajuaisin kuvaamisesta mitään, mutta tajusin nyt ainakin sen verran, että Joona oli oikeasti hiton taitava.

”Vau, nää on tosi hienoja”, sanoin ja vilkaisin Joonaa, joka kohautti olkiaan. Se vaikutti juuri sellaiselta tyypiltä, joka ei osannut ottaa kehuja vastaan, vaan lähinnä vaivaantui jos joku sanoi jotain positiivista. Naurahdin vähän kun kun vastaan tuli kuva tummasta labradorista, joka oli tunkenut kuononsa ihan kameraan kiinni.

”Söpö koira, onks tää sun?” kysyin ja Joona vilkaisi kameraa.

”Se on mun mummin”, poika totesi imaisten tupakkaansa ja mä nyökyttelin.

”Asuuks sun mummi täällä?”

”Joo, tai Haapamäessä.”

Mä kohotin vähän kulmiani.

”Joka on missä?”

”Kakskyt kilsaa pitäjille päin.”

Mun huulilla kävi hymy. Mä tykkäsin Joonasta taas vähän enemmän, eikä se edes ollut niin kamalan vähäsanainen sitten kun sen sai puhumaan. Mä tosin tiesin, etteivät Aksu tai Eelis kauheasti tykkäisi jos tietäisivät mun hengailevan näin mieluusti Joonan kanssa.

”Sä oot taitava, ainakin mä tiiän keltä kysyn jos joskus tarviin valokuvaajaa”, virnistin ojentaessani kameran kohta Joonalle. Se katsoi mua siristäen hieman silmiään auringossa.

”Onks sulla jotain harrastuksia?” se kysyi katsellen edessä näkyvää maisemaa. Musta tuntui, niin kuin mä olisin voittanut jotain suurta kun Joona pikkuhiljaa oikeasti jutteli mulle näinkin avoimesti ja kivasti.

”Säbää mä oon pelannu monta vuotta, ja sit mä luen jonkun verran kirjoja”, kerroin laittaen lapaset takaisin käteeni. ”Joskus kans skeittasin tosi paljon, mutta se sit jäi kun kaikki kaverit lopetti yläasteen jälkeen”, jatkoin ja kohautin olkiani.

”Mä kans skeittaan”, Joona totesi neutraalisti ja mä käänsin katseeni siihen puhtaasti yllättyneenä.

Vau.

”Oikeesti?” kysyin innostuneena ja Joona katsahti mua nyökytellen kevyesti. ”Onks täällä mitään hyviä skedemestoja?”

”On täällä jotain.”

”Hei, lähetkö joku päivä mun kaa rullailee? Vielä kerkee ennen kun lumet tulee”, selittelin edes yrittämättä peittää lapsekasta intoiluani. Joona katsoi mua hetken aikaa yllättyneenä ja mä hymyilin sille leveästi.

”Okei.”

”Vähänkö kiva! Mun pitää vaan ettiä lauta jostain, se ei oo tullu vielä muuton jälkeen missään vastaan”, virnistin vetäen pipoa paremmin päähäni. Mua oli oikeasti harmittanut aika hitosti kun mun kavereiden innostus lajia kohtaan oli hiipunut ihan kokonaan yläasteen jälkeen. Yksikseen oli tylsä skeittailla, joten lopulta mä olin itsekin heittänyt laudan jonnekin varaston nurkkaan homehtumaan. Joona nyökytteli hieman ja mä koitin lukea siitä oliko idea sen mielestä hyvä vai eikö se vaan kehdannut kieltäytyä. Toisaalta se ei kyllä vaikuttanut tyypiltä, joka ei uskaltaisi kieltäytyä – päinvastoin. Mä olin ainakin valehtelematta vähän liiankin innoissani. Joona heitti tupakan sormistaan ja tarkkaili hetken aikaa mua sinisillä silmillään, niin kuin olisi yrittänyt nähdä olinko mä ihan tosissani. Mä vähän hämmennyin sen katsetta ja oli pakko katsoa hetken aikaa kengänkärkiä. Kun mä nostin katseeni takaisin, oli Joona siirtynyt tuijottelemaan mäeltä alas.

*

”Musta tuntuu, että mä olen rakastunut!” Tumppi henkäisi lumoutuneena kun mä kävelin sen, Aksun ja Eeliksen kanssa kohti koulua maanantaiaamuna. Aksu naurahti ja mun huulille nousi huvittunut hymy.

”Tais se Jyväskylä viedä sut mennessään”, Aksu mietiskeli.

”Ai sä olin Jyppilässä viikonloppuna?” Eelis kysyi nostaen katseensa älypuhelimestaan, johon sen katse tuntui kieltämättä olevan liimautunut suuren osan ajasta.

”Joo, ja joo”, Tumppi virnisti. ”Mä tapasin ihanan naisen!”

”Ainahan sä tapaat ihanan naisen noilla sun reissuillas”, Aksu kiusasi ja Tumppi tönäisi sitä kylkeen. Eelis naureskeli Instagramin selaamisensa lomassa, enkä mäkään voinut olla hymyilemättä poikien puheille.

”Ei kun tää on ihan eri juttu kuin ennen”, Tumppi vastasi nyökytellen. ”Tää on nyt jotain muutakin kuin vaan yhen illan säätöä, musta tuntuu, että mä tapasin mun sielunkumppanin, meillä oli ihan selvästi joku yhteys!”

Me kaikki naurettiin Tumpin sanoille.

”Mikähän yhteys lie ollut”, Aksu tyrskähti ja mun huulille nousi virnistys. Tumppi irvisti kaverilleen.

”Te ette vaan ymmärrä tällaisia sydämen asioita”, se väitti ja Eelis nosti katseensa taas kännykästään.

”Hei kuka tässä on seurustellu ysiluokalta asti saman tytön kanssa!”

”No okei, sä ymmärrät, mutta te kaksi – ”, Tumppi kiersi kätensä mun ja Aksun hartioiden ympärille, ”te ootte vielä tollasia hölmöjä untuvikkoja.”

Aksu katsoi mua pyörittäen sormeaan ilmassa päänsä vieressä ja mä virnistin sille.

”Niin kai sitten, kiva kuulla, että sä oot löytäny jonkun”, vastasin huolettomasti ja Tumppi pörrötti veljellisesti mun hiuksiani.

”Niinpä!” se hihkaisi. ”Mietin vaan, että onkohan paha kun mä valehtelin sille, että mä oon kakskytkolme?”

Eelis alkoi nauraa ja työnsi viimein kännykän taskuunsa katsoen mun ja Aksun välissä olevaa rokkitukkaa.

”Teidän orastava romanssihan alkoi luotettavalta pohjalta!” se huudahti kun me käveltiin lukion ovista sisälle. Mun huulilla keikkui huvittunut hymy kun kuuntelin kolmikon toverillista läpänheittoa aina historian luokan ovelle saakka.

Tiistaina me päästiin koulusta jo kahdeltatoista ja kotiin päästyäni mä uskaltauduin pistämään viestiä Joonalle siitä skeittaushommasta. En ollut pahemmin huudellut Aksulle tai Eelikselle asiasta ja mulle tuli ehkä vähän petturiolo, vaikkei ollut mitään syytä. Kai mä nyt pystyin olemaan Joonan kaveri siinä missä niidenkin? Joona vastasi ehkä puolen tunnin päästä ja mun sisällä hypähti pieni riemu kun se ehdotti, että nähtäisiin kolmen aikaan asemalla. Ilma oli mitä mainioin ja vaikkei aurinko paistanutkaan, niin oli lokakuuksi ihmeellisen leutoa. Talvi antoi nähtävästi odotuttaa itseään, sillä yöpakkasia ei ollut näkynyt, eikä luntakaan ollut tiedossa säätiedotusten mukaan ainakaan seuraavaan viikkoon.

”Ai sulla on vielä skedelauta tallessa”, Iida kommentoi kun hetken autotallin pahvilaatikoita tongittuani palasin laudan kanssa sisälle.

”Joo, onneks äiti ei oo tajunnu hävittää tätä”, vastasin pikkusiskolleni rennosti.

”Onks täällä tuppukylässä muka mitää ramppeja?” Iida kysyi epäilevästi ja mä kohautin olkiani.

”Kohtahan se selviää ja sitä paitsi, voi sitä muuallakin skeitata kuin rampeilla”, huomautin katsahtaen sitten eteiseen ilmaantuvaa Aapoa.

”Mä haluun kokeilla skeitata!” tenava innostui laudan nähdessään ja mä virnistin sille.

”Pistä ulkovaatteet päälle niin mennään pihalle kokeilemaan.”

”Eikö sisällä voi kokeilla?” Aapo kysyi ja Iidan huulilta pääsi hiljainen naurahdus.

”Joo, siitähän mutsi vasta riemastuis jos sä naarmuttaisit tolla laudalla uuden parketin”, pikkusisko sanoi ja pörrötti Aapon vaaleita hiuksia, ”vaikka eihän se sulle ikinä mistään suutu.”

Mä virnistin Iidalle, joka pyöräytti huokaisten silmiään. Pikkusisko osui kyllä harvinaisen oikeaan – Aapo oli oikeasti ihan äidin ja Jarkon lellipentu. Siinä missä me ei saatu suunnilleen ikinä mitään, tai siltä se tuntui, niin Aapo sai ihan mitä halusi. Eikä äiti ikinä edes suuttunut sille, siinä missä meitä se kyllä jaksoi läksyttää. Onnekas pentu, mä mietin oliko kuopuksilla aina noin saakelin helppoa.

Me pelleiltiin Aapon kanssa meidän pihalla jonkin aikaa, kunnes mä kävin tsekkamassa itseäni peilistä ja lähdin sitten tarpomaan kohti linja-autoasemaa. Mä olin viisi minuuttia etuajassa, mutta Joona oli vielä muakin aikaisemmassa, sillä siellä se istuskeli penkillä ja poltteli tupakkaa kun mä saavuin paikalle.

”Mä luulin, että oon aikasessa”, huikkasin sille kohdalle päästyäni. ”Odotitko sä kauankin?”

Joona kohautti olkiaan.

”Kymmenen minuuttia ehkä.”

Se katsoi mua hetken aikaa, kunnes nousi penkiltä ja heitti tupakan sormistaan.

”Pitäs ehkä hommata uus lauta, tää on tällanen marketin halpa skede”, sanoin kun me lähdettiin rullailemaan kylänraittia pitkin.

”Mulla on ylimääräsiä rullia ja trukkeja jos tarviit”, Joona totesi katsellen tietä. Mä vilkaisin sitä voimatta peittää pientä yllättyneisyyttäni. Se oli melkein omituisen mukava, jos otti huomioon miten se oli käyttäytynyt aikaisemmin.

”Oikeesti?” kysyin ja sain tummatukan katsahtamaan mua silmäkulmastaan.

”Niin, niitä on kertyny vuosien varrella”, se hymähti, vaikka mä lähinnä ihmettelin sitä, että se ylipäätänsä tarjosi mulle laudan osia, enkä niinkään sitä, että sillä oli niitä ylimääräisenä. Musta tosin tuntui, että Joona kyllä tajusi mitä mä oikeasti ihmettelin.

”Hei kiitti”, hymyilin ja Joona kohautti olkiaan katsellen eteenpäin, eikä sanonut enää mitään.

Me rullailtiin kylän keskustan sivussa oleville rampeille, jossa oli pari pikkupoikaa potkulautoineen, mutta ei muita. Kuopiossa skederampit olivat aina olleet täynnä, mutta täällä sai tosissaan olla rauhassa. Ja toisaalta, ehkä mä vähän yllätyin Kiuruharjun mahdollisuuksista, sillä hiekka-alueella oleva ramppi oli iso ja sen ympärillä oli useampi koroke ja kaide temppuilua varten. Huonompiakin oli nähty.

”Mä en oo skedeilly kunnolla yli pariin vuoteen, joten sä voit näyttää mallia”, virnistin kun me hetken päästä seistiin rampin päädyssä. Joona käänsi katseensa muhun kohottaen kulmiaan. Sen huulilla häivähti hymy ja mun mahanpohjaa kutitteli. Se kyllä hymyili liian vähän siihen nähden miten hyvin hymy sopi sen kalvakoille kasvoille.

”En mäkään mikään vitun Tony Hawk oo jos sä niin luulet”, se sanoi ja mä naurahdin.

”Ai et? Mikä pettymys!”

Joona katseli mua vähän aikaa sillä tavalla kun se tuntui aina katsovan, niin kuin miettien jotain todella tarkkaan. Sen sinisissä silmissä näkyi huvittuneisuutta ja mä purin alahuultani hymyillen hitusen. Hetken kestävän katsekontaktin jälkeen se lopulta kääntyi katsomaan eteenpäin ja hyppäsi lautansa päälle rullaten rennon varmasi toiselle puolelle. Mun mahanpohjaa kutitteli jännityksestä ja tunsin hermostuneisuutta, kun tajusin, ettei se johtunut pelkästään kuumottavan jyrkästä rampin seinämästä mun edessäni.

*

En mä oikeastaan ollut edes niin kamalan ruosteessa kuin olin ehkä aluksi ajatellut. Lihasmuisti kaiketi pelasi, eikä vanhoja tekniikoita noin vaan ollut unohtanut, vaikkei yläasteen jälkeen ollutkaan tullut skedeiltyä juurikaan. Sää oli vähän viilentynyt, mutta mulla ei ollut edes kylmä kun istuin ehkä tuntia myöhemmin skeittiparkin reunalla olevalle penkille tupakkaansa sytyttelevän Joonan viereen. Mun mielestä oli jotenkin tosi hassua hengailla sen kanssa tällä tavalla. Ja oikeastaan aika hiton kivaa – mä en voinut kieltää, etteikö Joona olisi kiinnostanut mua jotenkin omituisen paljon. Aksun ja Eeliksen puheista huolimatta. Viime torstainen keskustelu tosin kummitteli edelleen mielessä, vaikkei Joona enää ollutkaan käyttäytynyt mitenkään epäluuloisesta tai äkkipikaisesti. Tuijottelin hetken aikaa jalkojani mietteliäänä, kunnes katsahdin hupun päähänsä vetänyttä poikaa, joka hetken tappelemisen jälkeen sai sytkärinsä pelittämään.

”En mä sit ollutkaan niin ruosteessa kun oikeesti aluks kelasin”, tuumailin.

”Et yhtään”, se totesi katsellen sormissaan käryävää savuketta ja vaikka sen ääni oli väritön ja sellainen tavanomaisen välinpitämätön, niin mua hymyilytti vähän. Olin jatkamassa aiheesta, mutta en sitten ehtinyt kun jostain kauempaa kuului ääntä. Joonan katse nousi tupakasta ja siirtyi meitä kohti kävelevään kahteen poikaan ja tyttöön.

”Moro! Mitä lukiopoika?” pojista lyhyempi huikkasi lähemmäs päästyään ja mä hoksasin hyvin nopeasti noiden kaiketi olevan Joonan kavereita.

”Eipä mitään ihmeitä.”

”Ei oo jätkää näkyny”, poika sanoi lysähtäessään istumaan Joonan viereen. ”Tiia itkeny sun perään”, se totesi naurahtaen ja sai tummatukkaisen tytön, ilmeisesti tämän Tiian, lätkäisemään itseään olkapäähän.

”Haista páska”, tyttö sanoi ja tuikkasi tupakan huulilleen katsoen sitten Joonaa, ”mutta ei sua kyllä oo näkyny, onks kaikki ihan jees?”

”Juu, mikäs tässä”, Joona sanoi ja mä vilkaisin sitä silmäkulmastani.

”Sä et taida olla ihan paikallisia?” poika Joonan toiselta puolelta kysyi sitten multa ja mä käänsin katseeni vuorostaan sen suuntaan.

”Joo, en oo, muutettiin tänne reilut pari viikkoo sitten”, vastasin nyökytellen ja se poika kurottautui Joonan yli ojentamaan kättään.

”Moro, mä oon Sakke”, se tervehti tupakka suupielessään ja mä puristin kevyesti sen kättä.

”Iivo.”

Se nätti, langanlaiha tyttö tosiaan kertoi olevansa Tiia ja sen vieressä seisoskeleva, jotenkin eksyneen oloinen poika oli Vili.

”Mites Roopella menee?” Sakke jatkoi kyselemistään Joonalta, joka kohautti olkiaan.

”Eipä olla kauheesti nyt juteltu, enkä mä oo käyny Sukevalla ihan hetkeen”, se vastasi pyöritellen tupakkaa sormissaan, eikä näyttänyt olevan innostunut puhumaan veljestään, jonka mä oletin Roopen kaiketi olevan. Mä hypistelin skeittilaudan dekin pintaa mietteliäänä ja koitin näyttää rennolta, vaikka jostain syystä tunsin oloni vähän hermostuneeksi. Sakke alkoi puhua jostain noiden yhteisestä kaverista ja mä keskityin tuijottelemaan eteeni voimatta osallistua keskusteluun mitenkään. Joonan kaverit vaikuttivat ihan mukavilta, mutta olivat sen verran eri maailmasta juttujensa perusteella, etten mä kokenut kyllä löytäväni kovin paljon yhteistä. Oikeastaan erityisesti Sakke puhui niin ronskisti päihteiden käytöstä ja ongelmistaan poliisien kanssa, että mun olo muuttui lähinnä vaikeaksi. Sakkea hiljaisempi Vili naureskeli tupakkansa takaa ja Tiia katseli vaivihkaa Joonaa, enkä mä voinut olla miettimättä oliko noilla jotain meneillään.

Mietteliäänä otin kännykän taskustani ja huomasin Aksun laittavan melkein saman tien viestiä WhatsAppissa.

'Illemmalla lenkkiseuraks?'

Mä hymyilin vähän.

'Joo! Mut ei mitään tappotreeniä sit, mä oon tällanen sunnuntailenkkeilijä enkä mikään himourheilija :D'

'Ja minäkö oon? :D'


Naputtelin huvittuneena vastauksen Aksulle ja nostin sitten katseeni kännykästäni kun Joonan kaverit olivat ilmeisesti jatkamassa matkaansa. Ilma tuntui viileältä kun oli istunut pidempään paikallaan ja liikuttelin kylmiä sormiani laitettuani puhelimen takaisin taskuun.

”Nähään sit perjantaina”, Sakke tuumasi Joonalle noustessaan ja pukkasi tummatukkaa toverillisesta olkapäähän.

”Koodaillaan, vois tehä jotain kivaa joku päivä”, Tiia sanoi kurottautuen pyyhkäisemään Joonan hupun alta pilkistäviä hiuksia. Sakke vihelsi matalasti ja Tiia katsoi kaveriaan merkitsevästi kulmiensa alta.

”Jees, palataan”, Joona sanoi katsellen kolmikkoa. Sakke moikkasi myös mua ja mä moikkasin takaisin, kunnes nuo kääntyivät ja lähtivät jatkamaan matkaansa kohti kauppoja. Joona poltteli toista tupakkaa ja katseli eteenpäin ajatuksissaan. Mä pyörittelin hetken aikaa skedeä käsissäni, kunnes katsahdin vieressäni istuvaa poikaa.

”Ihan kivoja kavereita sulla”, totesin kun en muutakaan keksinyt.

”Niin.”

”Onks sulla ja Tiialla jotain säpinää?” kysyin heti perään, tietämättä varsinaisesti edes miksi. Väänsin kasvoilleni hymyn saadakseni kysymykseni kuulostamaan viattomammalta ja rennommalta kuin se ehkä todellisuudessa oli. Joona vilkaisi mua ja pyöritti sitten päätään hitusen.

”Eipä oikeestaan.”

Mä nyökyttelin ja huomasin olevani salaa varovaisen iloinen asiasta. Rypistin otsaani huultani purren ja käänsin katseeni jalkoihini mietteliäänä. Joonalla oli tosi omituinen vaikutus muhun. Tai en mä tiedä oliko se omituista. Jotain se kuitenkin oli.

”Mitä?” vierestä kuului kohta ja mä säpsähdin vähän. Nostin katseeni Joonaan, joka katsoi takaisin.

”Ai mitä mitä?” kysyin ja hymy nousi väkisin suupieleen kun tajusin miten typerältä kuulostin. Joonan kasvoilla häivähti huvittuneisuutta. Oli ihan hassua miten vaikea sitä oli lukea, mutta toisaalta taas ihan pienetkin eleet huomasi sen kasvoilta tosi helposti.

”Näytit niin tuskastuneelta”, Joona vastasi.

”En mä oo tuskastunu, kunhan mietin.”

”Ai mitä?”

”No en mä nyt kaikkee sulle voi paljastaa”, sanoin naurahtaen ja pyyhkäisin pipon alta silmille pyrkiviä hiuksiani. Joona katseli mua hetken ja lopulta hymy etsiytyi sen huulille.

”Sääli”, se totesi ja otti vielä savut tupakastaan, kunnes heitti sen sormistaan. Mä katsoin sitä kohottaen vähän kulmiani ja Joona vilkaisi mua ennen kuin nousi penkiltä.

”Mikä sääli?” kysyin, mutta Joona jätti vastaamatta noustessaan laudalleen.

”Lähteekö grindaus?” se kysyi vaihtaen aihetta, eikä edes odottanut vastausta lähtiessään sitten rullailemaan kohti kaiteita. Mä katsoin hetken aikaa sen perään, kunnes nousin itsekin penkiltä ja hyppäsin laudalleni. Mä mietin, ettei grindaus todellakaan lähtenyt enää, mutta asia ei haitannut oikeastaan. Eikä mua haitannut sekään, että jos mä lähtisin yrittämään, niin mä varmaan tulisin turvalleni alas kaiteelta.

Mulla oli kutkuttavan hyvä fiilis. Jotenkin eri tavalla hyvä kuin aikaisemmin.

  Re: Ole hiljaa ja pidä mua kädestä (poikarakkaus)

Lähettäjä: misty 
Päivämäärä:   17.2.17 21:32:46

Jee tää on saanu jatkoa! Ihana pätkä taas, eikä virheitä juuri silmille hypellyt (tai ne ei vaan osunu silmiin kun fiilistelin tätä vaan ihan innoissani eteenpäin) :D kiva kun Joonasta saatiin taas vähän enempi irti, se on kyllä tosi jänskä hahmo, mielenkiinnolla ootan mitä tässä tulee vielä tapahtumaan. Ja Tumpista tuli ehkä mun lemppari nyt, hauska ja symppis tyyppi :D

Vaikka tää on hyvin tavallinen aihe, niin kirjotat tosi hauskasti ja koukuttavasti, niin että mielenkiinto pysyy yllä. Kiva että joku ees kirjottelee tänne kun täällä on niin kuollutta!

  Re: Ole hiljaa ja pidä mua kädestä (poikarakkaus)

Lähettäjä: Jenn 
Päivämäärä:   18.2.17 11:31:37

Jes jatkoa! Oon ollut hiljainen lukija, mutta ajattelin nyt kommentoida :D

  Re: Ole hiljaa ja pidä mua kädestä (poikarakkaus)

Lähettäjä: wop 
Päivämäärä:   20.2.17 01:04:04

Okei, mahtavaa saada jatkoa!!

Mä oon nyt viimesen kuukauden lukenu niin paljon englanniks, että tää suomi vähän tökkii (kamalan tönkkö kieli :D), joten en päässy ihan sisälle tähän pätkään. Huomasin joitakin pilkkuvirheitä ja pari kirjotusvirhettä, mutta en kyllä ottanu niitä ylös, joten kaiketi aika turha mainita asiasta..

Mun mielestä tää tekstin keveys on hyvä juttu (ts. oletan tietysti, että tarina syventyy edetessään, mutta tässä alussa). Kaikki on kuitenkin Iivolle uutta ja vierasta. Harvoinhan mikään on sitä 'rakkautta ensisilmäyksellä', joten on kiva, kun tää tarina ei heti alkuunsa hyökkää syvälle intensiiviseen suhteeseen kenenkään tai minkään suhteen, vaan rakentuu pikkuhiljaa sitämukaa, kun Iivo kotiutuu. Se tuo realistisuutta mukanaan, ettei asiat vaan yhtäkkiä aina roimahda liekkeihin. Toki tällasenaan tää ei herätä suuria eikä reilusti vaihtelevia tunteita, mutta mulla on luotto siihen, että kirjottaja onnistuu rakentamaan ja toteuttamaan toimivan tekstin. ;)

Tykkään myös siitä, että Iivo on sinut itsensä kanssa. Että se pohtii kiinnostustaan Joonaan, muttei päädy mihinkään äkkiratkasuun (kuten hyppää sillalta tai tunnusta palavaa rakkautta saman tien vaikka mikään ei oo varmaa). En oo lukenu paljoa tätä poikarakkautta, enkä tiedä miten yleistä se on näissä tarinoissa olla cool tunteidensa suhteen, mutta anyways se on silti kivaa. Ollakko vai eikö olla on meinaan tosi raastavaa avuttomuutta, mikä saa mut pohtimaan vaan sitä, kuinka tyhmästi ne hahmot ajattelee. Joten siis huippua, että Iivo ajattelee asiaa fiksusti.

Mulle tuli just sikanaan juttuja mieleen tähän liittyen, mutta oon niin väsynyt, etten kestä enää ajatella selkeesti. Luultavasti ne jutut haihtuu mun mielestä yön aikana, eikä mun tarvii enää miettiä niitä. :D Mutta pahottelut jos en saanu tätä viestiä kokoon järkevästi, yritin painostaa kaikki mun puolikasta hereillä olevaa aivosolua töihin ajattelemaan, vaikkei se varmasti ulospäin näykään muuta kun päinvastasesti.

Odotan jatkoa.

  Re: Ole hiljaa ja pidä mua kädestä (poikarakkaus)

Lähettäjä: Hello 
Päivämäärä:   23.2.17 17:47:25

Milloin tulee jatkoa?

  Re: Ole hiljaa ja pidä mua kädestä (poikarakkaus)

Lähettäjä: hyeena 
Päivämäärä:   24.2.17 16:51:26

misty, oi hitsi kiitos tosi paljon! Kiva kuulla, että mielenkiinto pysyy yllä, välillä pelottaa, että eteenkö tää liian hitaasti. Ja joo, Tumppi on hyvä jäbä :D

Jenn, kiva kun kommentoit :)

wop, hei ei suomi oo tönkkö kieli! :D no ei vaan, ymmärrän kyllä mitä tarkotat, itelleni on käyny myös joskus noin luettuani paljon englanniks. Toivottavasti teksti ei menny kuitenkaan ihan ohi ja sait jotain ees irti! Kiva kuulla, ettei tää alun keveys häiritse tai tee tästä turhan tylsää, mä koitan kovasti pitää tän realistisena. Mä ite kyllä periaatteessa tykkään siitä, että poikarakkaustarinassa on sellasta oman identiteetin kanssa painiskelua, mutta tähän se ei musta sovi tai Iivolle ylipäänsä. Mutta anyways, kiitos tosi paljon pitkästä ja rakentavasta kommentista :) Ja virheistä saa todellakin sanoa, voin sit korjailla niitä omalla koneella olevaan tekstiin.

A/N: Tässäpäs jatkoa taasen! Jospas pikkuhiljaa alkais tapahtua :D

Luku 6 – Uusia puolia

”Hitto, mä oon ihan poikki”, huohotin kun pääsin Tähtitorninmäen raput ylös ties kuinka monetta kertaa. Mä en ollut edes tiennyt, että mäelle oli myös portaat, mutta Aksu oli sitäkin tietoisempi. Sillä näytti myös olevan vähän eri käsitys tappotreenistä kuin mulla, sillä siinä se virnisteli kevyesti hengästyneenä kun taas mä nojasin portaiden kaiteeseen ihan kuolemaisillani. Jalat olivat ihan hapoilla ja hengitys kulki juuri ja juuri. Mä olin olettanut meidän menevän jonnekin pururadalle rennosti hölkkäämään, mutta Aksu oli suostutellut mut tänne vetämään kunnon porrastreeniä.

”Juostaan vielä pari kertaa”, Aksu sanoi ja mä kohottauduin katsomaan sitä epäuskoisena.

”Mä sanoin, että ei mitään tappotreeniä!” älähdin ja sain Aksun virneen levenemään.

”Mitä sä luulit? Että me kävellään tuolla Sorsalammen rannassa käsi kädessä ja jutellaan mukavia?” Aksu vitsaili ja mä nauroin sille.

”Jotain sellasta”, vastasin pyyhkäisten hiuksiani ja Aksu virnisti huvittuneena.

”Hyvinhän sä oot jaksanu, pari nousua menee ihan helposti vielä”, se kannusti sitten ja mä katsoin alas loputtoman pitkiin portaisiin. Aksulle ei varmaan ollut vastaan sanomista.

”Okei sitten”, myönnyin ja Aksu taputti mua rennosti selkään, kunnes lähti hölkkäämään jyrkkiä rappusia takaisin alas. Mä puhaltelin vähän aikaa ilmaa ulos keuhkoistani, kunnes seurasin sitä jalat vetelinä. Puolessa välissä rappuja vastaan tuli pari muutakin treenailijaa ja mä koitin näyttää vähemmän kuolleelta noiden hölkätessä mun ohitseni. Aksu oli jo alhaalla venyttelemässä reisiään kun mä edelleen vähän hengästyneenä pääsin sen luokse.

”Aattelin ens kesänä maratonin vetäistä parin kaverin kanssa”, se tuumasi kohottautuen. ”Lähe messiin?”

”Ei musta oo semmoseen”, naurahdin ja Aksu hymyili.

”Puolikkaalle ainakin on”, se sanoi ja mä kohotin kulmiani. ”Eihän se oo kun treenaamisesta kiinni.”

”Niin, eihän se oo”, vastasin ja vilkaisin portaita. Aksu pyyhkäisi otsaansa ja hymyili toverillisen lämpimästi, kunnes suuntasi takaisin portaisiin. Mä seurasin sitä ja päätin jaksaa hampaat irvessä ne pari nousua vielä, vaikka kroppa huusikin hoosiannaa.

Aksu antoi lopulta mun rääkkäämiseni jäädä niiden parin nousun jälkeen, vaikka olisi nähtävästi itse jaksanut vielä vaikka kuinka kauan. Ei sillä tosin, mulla oli aika hyvä fiilis jalat hapoilla ja lihakset vetelinä kun me jonkun ajan päästä lähdettiin kävelemään Tähtitorninmäeltä kohti kylän keskustaa. Mulla oli nähtävästi varsinainen ulkoilupäivä tänään, kun otti huomioon, että mä olin viettänyt Joonan kanssa aikaisemmin rampeilla sen pari tuntia. Kyseisen pojan ajatteleminen sai mun muutenkin tihentyneen sykkeeni kohoamaan ehkä ihan hitusen lisää. Kieltämättä vähän pelotti miten Joona vaikutti muhun, sillä se tuntui aiheuttavan mussa vähän liikaa kaikenlaisia reaktioita aina vatsanpohjan kutkuttelusta sydämen tykyttelyihin. Eikä olisi todellakaan pitänyt. Fiilis oli kuitenkin korkealla tämän päiväisestä, sillä Joona oli oikeasti ollut tosi kiva. Tai ainakin Joonan tasolla kiva. Mä hymyilin itsekseni.

”Mitä sä virnuilet?” Aksu kysyi ja mä heräsin ajatuksistani.

”Se on toi sun porrastreenis, joka pistää hyvälle mielelle”, vastasin sukkelasti ja virnistin. Aksu nyt oli viimeinen ihminen, jolle mä aikoisin mainitakaan mitään Joona Koskisesta. Tai siis, ainakaan mitään liian positiivista. Aksu naurahti leppoisasti mun sanoilleni.

”Mä arvasin, että se on hyvä idea!”

Vilkaisin kaveriani hymyillen.

”Joo, ehkä mä lähen toistekin.”

”Niin sitä pitää”, Aksu sanoi ponnekkaasti. ”Mitäs muuten viikonloppuna? Ootko kulmilla?”

”Joo.”

”Meillä ois talo tyhjänä kun porukat on reissussa, mietin jos ois istunu iltaa silleen ihan rauhassa ja pienellä porukalla”, Aksu selosti napaten yksinäisen lehden käteensä tien vieressä kasvavasta vaahterasta.

”Mites se alkoholi ja sun treeniohjelma?” virnistin ja Aksu vastasi mun virneeseeni.

”Mä sanoinkin, että istutaan iltaa ihan silleen rauhassa”, se vastasi painottaen viimeistä sanaa. ”Tumppi tosin on varmaan jonkun viskipullon kanssa siellä riekkumassa, mutta kuitenkin.”

Mä naurahdin huvittuneena.

”Kuulostaa just hyvältä, oon messissä”, vastasin ja Aksu pukkasi mua toverillisesti olkapäähän.

”Sä oot hyvä jätkä”, se tuumasi ja mun huulille nousi hymy.

”Sä kans.”

*

Torstaina istuin unisena historian tunnilla jaksamatta kuunnella kovinkaan tarkasti Mikkosen selostusta toisesta maailmansodasta. Mun katse vaelteli seinillä ja tuntui eksyvän ihan liian usein toiselle puolelle luokkaa. Tai lähinnä siellä istuvaan poikaan. Joonan katse oli keskittynyt eteenpäin ja sen vakavan ilmeettömiltä kasvoilta oli vaikea nähdä kuunteliko se opetusta oikeasti. Mä nojauduin kättäni vasten ja havaitsin kohta Joonan katseen liikahtavan mun suuntaani. Se kohotti ihan huomaamattomasti kulmiaan ja mä uskaltauduin hymyilemään sille vähän.

”Teetkö mun kaa ton parityön?”

Säpsähdin varsin rajusti kun kuulin äänen edestäni. Siirsin katseeni pois Joonasta ja kohtasin Sinnan hymyilevät kasvot.

”Minkä työn?”

Sinna nauroi ja mä kohotin kulmiani.

”Ootko sä vähän pihalla?” se kysyi ja mä katsoin sen ruskeisiin silmiin hymyillen hajamielisesti.

”Joo, nähtävästi, multa meni ihan ohi.”

”Hassu.”

Sinna hymyili mulle hyväntahtoisesti ja mä kallistin päätäni katsellessani sitä.

”Tehdään vaan, mutta mikä homma?”

Sinna selitti mulle nopeasti sen mitä Mikkonen oli kaiketi kertonut ihan hetki sitten. Se oli hellyttävän innoissaan ja mä muistin sen joskus aikaisemmin kertoneen, että historia kuului sen lempiaineisiin. Muakin kyllä kiinnosti historia, mutta mä olin tosi huono muistamaan vuosilukuja ja tapahtumia. Annoin Sinnan päättää aiheen ja koska se oli erityisen kiinnostunut Tyynenmeren tapahtumista, niin lopulta me saatiin aiheeksi Iwo Jiman taistelut. Sen jälkeen tyttö otti MacBookinsa laukustaan ja liikahti mun viereeni koneensa kanssa. Mä vilkaisin sivusilmällä luokan toisella puolella olevaa, käteensä nojaavaa Joonaa, jonka vieressä Tumppi luennoi innokkaana oletettavasti jostain ihan muusta kuin tunnin aiheista. Sillä jätkällä kyllä juttua piisasi.

”Tuutko sä sinne Aksulle huomenna?” Sinna kysyi avaten kannettavansa. Mä siirsin katseeni siihen nyökytellen.

”Ois tarkotus.”

”Mä meen Sonjan kyydillä, tuutko samaa matkaa?” se kysyi hymyillen ja sen poskiin muodostui söpöt kuopat. Mä diggasin kyllä Sinnasta tosi paljon, tosin se olikin juuri sellainen tyyppi, josta oli ihan mahdoton olla pitämättä. Se oli juuri sellainen auttavainen ja ystävällinen tyttö, joka pelastaisi varmaan kaikki maailman orvot lapset ja hylätyt koiranpennut jos vaan voisi. Mun huulille nousi hymy ajatuksen myötä.

”Mikä ettei”, vastasin nyökytellen ja Sinna katsoi mua hetken hymy huulillaan, kunnes siirsi katseensa uudenkarheaan koneeseensa.

*

Perjantai-iltana mä sitten odottelin bussiasemalla Sonjaa kylmästä tuulesta hytisevä Sinna seuranani. Aksu asui vähän kauempana kirkonkylältä, joten käveleminen ei oikeastaan ollut mikään vaihtoehto. Joskus kuuden jälkeen me ahtauduttiin takapenkille pieneen yhdeksänkymmentäluvun Toyotaan ja etupenkillä Sonjan vieressä istuva Eelis tervehti hilpeästi. Se vaikutti ottaneen jo vähän ja suu kävi aika tiuhaan tahtiin koko viidentoista minuutin matkan ajan. Sonja pyöritteli huvittuneena silmiään poikaystävänsä jutuille ja mua nauratti. Ne olivat tosi sympaattinen pariskunta, sitä ei käynyt kieltäminen.

”Tänään sit Iivo lähet baariin kun viimeks nössöilit”, Eelis sanoi ponnekkaasti kun Sonja hetken kuluttua parkkeerasi autonsa Aksun pihaan.

”Ehkä lähenkin”, virnistin astuen ulos autosta. Mä olin käynyt Aksulla kerran aikaisemmin, silloin ensimmäisenä viikkonani Kiuruharjulla kun pojat olivat kysyneet pelaamaan Änäriä. Aksun perheen talo oli tosi iso sekä hieno ja sitä ympäröi nätisti hoidettu piha. Pojan pihassa oleva Bemari vain vahvisti kuvaa siitä, ettei nyt oltu ihan vähäntuloisimman perheen kotona. Eikä siinä mitään, Aksu oli tosi hyvä tyyppi, eikä yhtään ylimielinen, vaikka sen perhe selvästi tienasi vähän peruspulliaisia paremmin. Me suunnattiin porukalla pihan poikki ovelle ja asteltiin omin nokkinemme sisälle lukitsemattomasta ovesta. Aksu tuli Tumppi ja Niklas seuranaan tervehtimään meitä ja näytti myös ottaneen vähän. Mua jotenkin huvitti nähdä se humalassa. Me käveltiin Sinnan kanssa keittiöön viemään juomia kylmään ja huomasin pari meidän luokan tyttöä sekä muutaman tuntemattoman naaman olohuoneessa juttelemassa. Hyväntuulisena avasin Breezerin kilauttaen sen sitten vasten vieressäni olevan Sinnan lonkeropulloa. Tyttö hymyili mulle ja mä vastasin sen hymyyn, ennen kuin suuntasin musiikin ja puheensorinan täyteiseen olohuoneeseen.

Ilta sujui varsin leppoisasti, mitä nyt Eelis tuli hiton nopeasti tosi kovaan känniin ja sai selvin päin olevan Sonjan vähän turhautuneeksi. Toinen joka oli aika tuiskeessa, oli Aksu, joka vielä tiistaina oli puhunut rauhallisesta illasta. Nyt se kuitenkin kittasi tsekkiläistä aika hiton nopeaan tahtiin, vaikka vesilasi olisi ollut horjahtelusta päätellen ihan paikallaan. Yllättäen se taisi oikeasti olla Tumppi, joka oli vähiten humalassa, jos Sonjaa ei laskettu.

”Toi känninen idiootti pitää kyllä lähtee kohta viemään kotiin”, Sonja sanoi joskus kymmenen jälkeen istuutuessaan mun, Sinnan ja Aksun serkuksi paljastuneen Samuelin seuraan olohuoneen sohville. Mä vilkaisin Eelistä, joka selosti katse harittaen jotain Niklakselle vähän kauempana.

”Sehän on kivassa kunnossa”, Sinna totesi katsellen ensin Eelistä ja sitten ystäväänsä. ”Missäs se Aksu muuten on?”

”Sillä on joku tilanne päällä, Tumppi on sen kaa juttelemassa”, Sonja sanoi kohauttaen olkiaan ja näytti olevan lopen kyllästynyt kännisiin ihmisiin tältä illalta. Eipä sillä, mä kyllä ymmärsin täysin – selväpäisenä muiden kännäilyjen katsominen oli ehkä vähän puuduttavaa.

”Mikä tilanne?” Sinna kysyi ja siemaisi juomastaan.

”Aksu on vähän surkeena”, Sonja vastasi. ”Eiköhän se Tumppi saa sen piristymään.”

”Voi Aksu raukka”, Sinna sanoi pyöritellen pulloa kädessään. Mä mietin, että mistähän tilanteesta mahtoi olla kysymys ja vaikka teki mieli kysyä asiasta lisää, niin pidin suuni kiinni. Multa oli mennyt koko homma ihan ohi siinä olkkarissa koko illan istuttuani. Join kaljatölkkini tyhjäksi ja vilkaisin sitten Eelistä, joka huitoi mulle suurieleisesti takapihalle vievän oven luona.

”Iivo my man, tuu tupakoimaan!” jätkä huudahti ja mä katsoin sitä huvittuneena. ”Tai siis seuraks ainakin.”

Mä nousin ylös ja jätin tytöt sekä Samuelin sohville suunnaten kännisen luokkatoverini luokse. Kieltämättä askel tuntui vähän huteralta mullakin ja päässä humisi nyt ihan eri tavalla kuin istuessa. Seurasin Eelistä bassonjytkeestä ulos kylmään lokakuiseen iltaan ja katsoin miten poika sytytteli hoippuen tupakkaansa.

”Mitenkähän se baariin lähteminen, ei toi emäntä taida mua mihinkään päästää enää”, Eelis selosti saatuaan röökinsä syttymään ja rypisti otsaansa mietteliäänä.

”No joo, sä oot kyllä aika hyvässä kunnossa”, vastasin virnistäen ja Eelis pärskähti heilauttaen kättään huolettomasti ilmassa.

”En mä oikeesti ees ole!” se naurahti ja mä katselin sitä huvittuneena. En ehtinyt kommentoida asiaa, kun takapihan ovi kävi ja Tumppi ilmaantui meidän seuraan. Rokkitukka sytytti myös tupakan ja katsahti meitä.

”Ootko sä Aksulle jutellu?” se kysyi hyvin epä-Tumppimaisen asiallisesti ja vakavasti Eelikseltä.

”Mikä sillä on?” paikallaan huojuva pörröpää kysyi ja imaisi tupakkaansa.

”Se on vähän surkeena.”

”Víttu”, Eelis kirosi ja hieroi otsaansa. ”Ai Ilonasta?”

”Mmm.”

”Pitäisköhän meikän käydä juttelee sille?”

”Vois ehkä olla ihan jees.”

Eelis nyökytteli ja joi pullonsa tyhjäksi, heitti tupakan sormistaan ja rymisteli takaovesta sisälle. Tumppi vilkaisi sen perään päätään pyöritellen. Se oli kyllä ihmeellisen selväpäinen jos vertasi vaikka siihen mitä se oli ollut omissa pippaloissaan pari viikkoa sitten.

”Onks sillä Aksulla joku hätä?” kysyin hytisten kylmästä ja Tumppi käännähti katsomaan mua.

”Ei nyt silleen, mut sillon kun se juo vähän liikaa, niin se alkaa uida aika tummissa vesissä aina”, poika vastasi. ”Jospa se piristyis.”

Mä nyökyttelin mietteliäänä. Ilona oli selkeästi Aksulle vieläkin vaikea juttu ja kyllä mä sen tajusin. Tuskin oman pikkusiskon menettämisestä ihan helpolla toipui. Ei tietenkään ollut mitenkään parasta alkaa puida vaikeita juttuja kännissä, mutta yleensä ne tuppasivat pyrkimään mieleen juuri silloin. Mä annoin katseeni kuljeskella päämäärättömästi hämärtyneessä pihapiirissä ja kuuntelin sisältä kuuluvaa kappaletta, joka kuulosti etäisesti joltain radiossa alituiseen soivalta suomiraphitiltä.

”Sä skeittaat?”

Siirsin katseeni pihapiiristä tupakoivaan kaveriini ja kohotin toista kulmaani ihmetellen mistä se tiesi.

”No siis, oli tossa aika pitkä tauko välissä, mutta käytiin me Joonan kanssa tiistaina rampeilla rullailemassa”, vastasin työntäen kylmät käteni housujen taskuihin.

”Niin se kerto.”

Mun sisällä hypähti pieni, varovainen riemu. Joona, siis se Joona joka ei tuntunut ikinä puhuvan mistään itseensä liittyvästä, oli oikeasti kertonut käyneensä mun kanssa skeittaamassa. Mun huulille nousi ihan väkisin typerä, humalainen hymy.

”Mä jo mietin, että tuolla kylilläkö semmosta huhua liikkuu”, sanoin ja Tumppi naurahti.

”Niin joo, onhan se vähän todennäköisempää, että joku satunnainen ohikulkija on sut siellä nähny ja juorunnu mulle, kun että Joona siitä kertoo”, Tumppi virnisti. ”No ei vaan, se on hyvä jätkä.”

”Niin.”

”Vaikka Aksu muuta sanookin.”

”Onks ne ikinä koittanu sopia?” mä kysyin. Tumppi pyöritti päätään puhaltaen savua ulos keuhkoistaan.

”Aksu on päättäny vihata Roopen lisäks myös Joonaa ja mitä Joonaan tulee, niin ei se ehkä oo ihan sellasta tyyppiä, joka yrittäis saada sopua aikaan jos toista ei selvästikään kiinnosta”, Tumppi selosti ja mä nyökyttelin.

”Tosi harmi, tollanen vihanpito on varmasti hiton uuvuttavaa”, mietiskelin.

”Niinpä! Kyllä mä Aksulle joskus sanoin asiasta, mutta se suuttu ja sano, että mä en vaan tajua tätä tilannetta”, Tumppi selosti kohauttaen olkiaan. ”Enkä varmaan ihan tajuakaan, enhän mä voi oikeesti tietää miltä Aksusta tuntuu.”

”Aika hankala tilanne.”

”Niin, kyllä musta tuntuu tosi pahalta Aksun puolesta”, Tumppi sanoi katsellen hämärää pihaa, ”mutta ihan yhtä pahalta tuntuu myös Joonan puolesta.”

”Miten niin?” mä katsoin Tumppia, joka siirsi oman katseensa muhun imaisten tupakkaansa.

”Ihan joka ikinen tällä pikkukylällä tietää Ilonan kuolemasta ja siitä miten se tapahtu, puhumattakaan sit niistä kaikista jutuista mitä sattui sen jälkeen”, Tumppi sanoi vakavana. ”Niin, että kyllä Joonan perhe on oli aika kauan kaikista suosituin puheenaihe täällä, eikä auta kyllä yhtään, että Aksun isällä on aika paljon vaikutusvaltaa tällä pitäjällä.”

”Ei hitto”, sanoin osaamatta kommentoida oikeastaan mitään muuta. Mulle tuli yhtäkkiä tosi outo olo.

”Onneks se pöly on ainakin vähän laskeutunu”, Tumppi sanoi nyökytellen ja tiputti sitten tupakan stögiksenä toimivaan kurkkupurkkiin. ”Nyt mä lopetan tän Ulla Taalasmaan leikkimisen, mennään juomaan kaljaa”, se jatkoi sitten taputtaen mua olalle ja lopulta hymyili leikkisästi, kunnes käveli ovelle. Mun ajatukset pyörivät äsken kuulemassani, vaikka koitinkin vähän hymyillä suunnatessani Tumpin perässä sisätiloihin.

*

Kello näytti puolta kahtatoista kun me otettiin porukalla taksi baariin. Sonja oli lähtenyt viemään kännistä poikaystäväänsä kotiin ja Sinna oli lähtenyt kaverinsa seuraksi, mutta ilmoittanut kyllä mulle, että tulisi sitten perästä. Mä en tiennyt oliko mulla baarifiilistä, vaikka muun porukan hilpeys olikin ihan tarttuvaa. Mun mielessä oli pyörinyt viimeisen tunnin ajan vaan Tumpin puheet, enkä edes tiennyt miksi mietin sen kertomaa niin paljon. Taksin kaartaessa kirkonkylän ainokaisen baarin pihaan me loikattiin ulos ja mä katselin ympärilleni. Olin vähän epäillyt Kiuruharjun viikonloppumeininkejä, mutta oikeastaan baarin edustalla oli jopa jokunen ihan nuorikin ihminen tupakalla.

”Iivo, mä tarjoon sulle ekan.”

Aksu kiersi kätensä mun kaulan ympärille. Se oli varsin pirteä nyt, eikä aikaisemmasta huonosta fiiliksestä näyttänyt olevan jälkeäkään. Tosi kännissä se tosin oli. Hymyilin kaverilleni meidän astellessa vakavakatseisen portsarin eteen henkkareiden kanssa. Baari oli aika pieni, mutta porukkaa oli kuitenkin ihan mukavasti. Joku äijä hoilasi lähes kliseisen suomalaiseen tyyliin Lapin kesää karaokessa ja me käveltiin karaoken ohi baarin toiselle puolelle, jossa soi selkeästi menevämpää musiikkia ja ikäjakaumakin oli lähempänä kahdeksaatoista kuin viittäkymmentä. Me istuttiin Aksun, Niklaksen ja meidän luokan Joannan ja Linnean kanssa yhteen nurkkapöytään. Tumppi oli jäänyt jonnekin juttelemaan tutuilleen ja mä katselin ympärilleni. Ei paikka oikeastaan ollut hullumpi, toki vähän pieni, mutta kuitenkin – yllättävän hyvä meininki oli.

”Hitto mä oon kyllä kännissä”, Aksu sanoi hörpäten kaljaansa ja naurahti hiljaa. ”Mun viinapää on kyllä ihan olematon.”

”Ehkä sä otat seuraavaks vettä?” ehdotin ja poika naurahti.

”Ihan hyvä idea.”

”Sentään sä selvisit baariin, Eelis lähti kuitenkin nukkumaan”, jutustelin rentoon sävyyn ja kulautin olutta alas kurkustani.

”Eelikselle tulee kyllä sanomista tuosta”, Aksu naurahti.

”Onks sen porukat miten tiukkoja sit?”

”Ei sen porukoilta sanomista tule, vaan Sonjalta”, poika virnisti. ”Ei vaan, hyvä kun joku pitää sen idiootin ruodussa.”

Mä naurahdin huvittuneena.

”Ootteks te kauan tuntenu?”

”Ihan ala-asteelta asti”, Aksu nyökytteli antaen humaltuneen katseensa harhailla baaritiskille. ”Vaikka me ollaan tosi erilaisia, niin se on kyllä niin ku veli mulle.”

Mä hymyilin kun Aksu katsahti mua. Se alkoi humaltuneena höpötellä alakouluajoistaan ja mun fiilis parani aikaisemmasta huomattavasti. Tumppi liittyi meidän seuraan hyvin pian, mutta ei juuri osallistunut keskusteluun, sillä joka toinen pöydän ohi kävelevä juhlija oli joku sen tuttu tai kaveri. Se näytti tuntevan puoli kylää ja puoli kylää näytti tuntevan sen. Eikä sillä, Tumppi kyllä olikin juuri sellainen tyyppi, jolla varmasti oli paljon tuttavia ja kavereita.

Lopulta homma meni siihen, että Niklas päätti tarjota koko porukalle shotteja ja ehkä puoli tuntia tämän jälkeen Aksu ilmoitti lähtevänsä nukkumaan. Se oli kaiketi ihan hyvä ratkaisu, sen verran hyvään kuosiin Aksu oli itsensä juonut. Mä mietin kyllä vahvasti itsekin kotiinlähtöä kun kävelin Aksun ja Tumpin kanssa pihalle jälkimmäisen nousta haluttua tupakalle. WhatsAppasin Sinnalle, joka ilmoitti, että sillä kestäisi vielä kun Eelis oli päättänyt haluta pizzalle. Mun huulilla häivähti huvittunut hymy, joka sitten kuitenkin hyytyi kun nostin katseeni poikiin. Tai lähinnä Aksuun, jonka ilme oli yhtäkkiä muuttunut hyvin kireäksi. Jos nyt Joona oli pysytellyt poissa mun mielestäni viimeisen tunnin, niin ei enää. Siinä se nimittäin seisoskeli baarin kulmalla tupakalla selin meihin Tiia ja Sakke seuranaan. Tumpin sanomat jutut nousivat taas mieleen, varsinkin kun mä katsoin Aksua, jonka vahvat leukaperät olivat kiristyneet silminnähden kun se tuijotteli pienen matkan päässä olevaa kolmikkoa.

”Alko heti vítuttaa kun näin ton.”

Aksun ääni oli kireä, jopa vihainen. Sen humalaisen leppoisa olemus oli yhtäkkiä ihan levoton ja mua alkoi hermostuttaa. Ei se koulussa ikinä Joonasta välittänyt, mutta ilmeisesti alkoholi sai sen reagoimaan vähän toisella tavalla.

”Älä välitä siitä”, Tumppi sanoi. Musta tuntui, että se oli vähän varpaillaan, niin kuin se pelkäisi, että kohta räjähtäisi tai jotain.

”Hyvä sun on sanoo”, Aksu vastasi hermostuneena. Mulla ei ollut yhtään hyvä fiilis tästä.

”Rauhotu Aksu.”

”Víttu sä et tajua, te ette kumpikaan tajua!” Aksu ärähti vihaisesti ja mä nielaisin kun se katsahti mua silmiään siristäen. Mitä hittoa mä nyt olin tehnyt? Vilkaisin Tumppia, joka pyöritti päätään suu viivana.

”Älä nyt Iivolle ainakaan raivoo”, rokkitukka sanoi rauhoitellen ja musta tuntui aika helpottavalta kun se puolusti mua, sillä mä en itse nähtävästikään saanut suutani auki. Ja toisaalta, ehkä mä annoin Tumpin hoitaa puhumisen, sillä se oli selkeästikin ollut tässä tilanteessa joskus aikaisemminkin.

”En mä mitään raivoo”, Aksu sanoi kireästi katse edelleen Joonassa ja sen kavereissa.

”No niin hyvä, pitäsköhän sun nyt lähtee sinne kotiin päin?”

Tumpin katse käväisi baarin vierustalla jonossa olevissa takseissa samalla kun se laski kätensä Aksun olkapäälle. Aksu ravisti käden pois hermostuneena.

”En mä oo lähössä kotiin”, se päätti yllättäen.

”Okei, mutta ota sit ihan iisisti.”

Siinä vaiheessa Sakke ilmeisesti tajusi meidät tai lähinnä hermostuneen Aksun, sillä se tönäisi kevyesti Joonaa kylkeen ja sai huppupäisen pojan käännähtämään meitä päin. Mä purin hampaani yhteen levottomana.

”Mitä helvettíä sä tuijotat?” Joona kysyi tavanomaisen tökerösti Aksulta ja mä kuulin Tumpin huokaisevan vieressäni.

”Víttu”, rokkitukka kirosi lähes ääneti. Joona näytti olevan myös humalassa, mutta Aksu veti silti pidemmän korren siinä asiassa.

”No sua, alkaa vítuttaa heti kun ees kattoo suhun päin”, Aksu ärähti Joonalle vihaisena. Tuntui, että se olisi kokoajan suorastaan odottanut Joonan sanovan jotain tylyä, että pääsisi itse haastamaan riitaa. Mä en ollut nähnyt Aksua tuollaisena, noin vihaisena jollekin.

”No älä sit kato”, Joona sanoi ilmekään värähtämättä.

”Tiiätkö, mä toivon vaan, että se sun veljes kuolee sinne vankilaan siitä hyvästä mitä se teki”, Aksu sanoi vihaisesti ja siinä vaiheessa Tumppi laski kätensä uudelleen sen olkapäälle mumisten jotain rauhoittumisesta. Sanoilla ei näyttänyt olevan juurikaan merkitystä.

”No mene sanomaan se sille, turhaan sä mulle raivoot”, Joona vastasi tylyyn sävyyn.

”Samanlainen sekopää sä oot niin ku kaikki teidän perheestä”, Aksu laukoi takaisin huitaisten Tumpin käden sivuun. Mä mietin, että nyt se meni vähän liian pitkälle. Joona otti hupun päästään ja käveli lähemmäs meitä olemus selkeästi levottomampana.

”Haluutko sä toistaa ton?”

”Joona, anna olla”, Tumppi sanoi väliin.

”Tiiätkö, jos mun lapset ois tollasia, niin kyllä mäkin yrittäisin tappaa itseni, ei mikään ihme, että sun äiti –”

Aksun sanat jäivät kesken. Ei mennyt kuin sekunti ja mä tajusin Joonan tarraavan sitä takin rinnuksista ja kaatavan maahan alleen. Se kävi ihmeellisen helposti, ottaen huomioon, että Aksulla oli kuitenkin lihasmassaa huomattavasti Joonaa enemmän. Tosin Aksun tämänhetkinen humalatila ehkä vaikutti asiaan aika vahvasti.

”Rauhottukaa!” Tumppi huusi heittäen tupakan katuun.

”Sulla ei oo mitään oikeutta puhuu mun äidistä noin!” Joona raivosi allaan makaavalle pojalle. Mä katsoin noita järkytyksestä lamaantuneena, mutta onneksi Tumppi sentään älysi tehdä jotain. Se repi nyrkkinsä nostaneen Joonan irti Aksusta juuri ennen kuin olisi sattunut jotain pahempaa.

”Helvetín sekopää!” Aksu ärähti Tumpin vetäessä Joonaa kauemmas.

”Víttu”, Joona kirosi ja työnsi Tumpin irti itsestään. Aksu nousi maasta ihmeellisen rivakasti ja näytti hetken siltä, että kävisi Joonan kimppuun.

”Sä oot ihan sekasin”, se tyytyi kuitenkin toteamaan vihaisesti ja kääntyi, lähtien sitten tarpomaan pois baarin edustalta. Taksiin se ei kuitenkaan hypännyt, vaan käveli jonossa olevien autojen ohi kaupoille päin kädet nyrkissä. Mä vilkaisin Joonaa, joka sytytti uuden tupakan käsi täristen.

”Mä lähen sen perään”, Tumppi sanoi mulle ja ennen kuin mä ehdin edes vastata, oli se jo taputtanut mua olalle ja lähtenyt hölkkäämään Aksua kiinni. Mä vaan tuijotin sen perään ihan hölmistyneenä ja tajusin, että mun syke huiteli jossain yläilmoissa äskeisen takia. Kaikki oli käynyt niin nopeasti, että mä tuskin tajusin koko tilannetta. Sakke ja Tiia olivat ilmaantuneet Joonan luokse ja jälkimmäinen noista kiersi kätensä sen ympärille.

”Älä välitä”, Tiia sanoi, mutta Joona liikahti irti siitä.

”Antakaa mun olla”, se murahti ja lähti kävelemään hermostuneena poispäin baarin pihasta, eri suuntaan kuin Aksu ja Tumppi. Mä katsoin hetken sen perään nieleskellen ja vilkaisin sitten Tiiaa ja Sakkea. Nuo olivat hetken hiljaa, kunnes Sakke puhui harmistuneen oloiselle Tiialle jotain siitä, että kyllä se Joona pian rauhoittuisi. Lopulta kaksikko paineli baarin ovelle ja sitä kautta sisälle sanomatta mulle ohi kävellessään mitään. Mä mietin, että mitä mä nyt tekisin. Meinasiko Tumppi tulla vielä takaisin? Menisinkö mä tuonne sisälle odottamaan Niklaksen ja muiden seuraan? Yhtäkkiä mun baarifiilikset näyttivät kadonneen ihan kokonaan. Jotenkin ahdisti äskeinen, vaikka en ollut edes ollut mitenkään osallisena koko kahakassa. Hitto, mä inhosin kaikkea riitelyä ja tappelemista.

Ties kuinka kauan mä vaan seisoin siinä ajatuksissani, ennen kuin sain tehtyä jotain konkreettista. Kaivoin puhelimen taskustani ja koitin soittaa Tumpille, mutta se ei vastannut. Katsoin hetken puhelintani ja meinasin soittaa Sinnalle, että kauanko sillä vielä kestäisi, mutta lopulta jätin soittamatta. Mua ei innostanut mennä enää baariin, mutta toisaalta, ei kyllä huvittanut olla yksinkään. Kaikista vahvimmaksi vaihtoehdoksi nousi lopulta kotiinlähtö. Hammasta purren lähdin sitten kävelemään kohti kotia, enkä oikeasti kyennyt ajattelemaan mitään muuta kuin äskeistä. Mä en ollut ajatellut Aksun oikeasti inhoavan Joonaa noin paljon. Vaikka toisaalta, enpä mä kyllä lähtisi kehumaan Joonankaan käytöstä, se olisi kuitenkin tosissaan lyönyt, ellei Tumppi olisi ehtinyt väliin. Toki Aksu oli sanonut sille aika hiton ilkeästi – en mä Joonan äidistä mitään tiennyt, mutta pystyin kuitenkin päättelemään jotain.

Bussiaseman kohdalla mä sitten törmäsin Joonaan. Tai en mä siihen törmännyt, mä vaan näin sen siellä istumassa, samalla penkillä kuin pari viikkoa takaperin. Se oli painanut kämmenen otsaansa vasten ja veteli melkein aggressiivisesti sormissaan käryävästä tupakasta savua keuhkoihinsa. Mä mietin, että jatkan matkaani, koska Joona ei oletettavasti haluaisi seuraa, mutta kohta kuitenkin sitten tajusin käveleväni sitä kohti. Joonassa oli varmaan joku saakelin magneetti, joka veti mua puoleensa ihan liian hanakasti. Mä kävelin sen luokse aseman pitkälle penkille ja olin varmaan ihan kankea jännityksestä.

”Hei”, sanoin hiljaa ja sain Joonan nostamaan pään käsistään.

”Mitä sä haluat?” se kysyi hermostuneena ja mulle tuli erittäin vahvasti mieleen se parin viikon takainen tapaaminen tällä samalla asemalla. Joona puhui ihan yhtä tylysti kuin silloinkin. Mä olisin ehkä loukkaantunut ihan kunnolla, ellen olisi nähnyt äskeistä tapahtumaa. Ei sillä, että Joonalla olisi oikeutta olla mulle vihainen mistään, mutta mä ehkä ymmärsin sitä vähän paremmin.

”Ootko sä – ootko sä kunnossa?” kysyin nielaisten ja istuin Joonan viereen penkille, vaikka uskalsinkin veikata, että se ei ehkä halunnut mua siihen.

”Mua ei nyt huvita kuunnella mitään páskaa”, Joona sanoi vieden tupakan huulilleen. Mä tuijottelin kenkiäni ja mun päässä juoksi miljoona ajatusta samaan aikaan. Äskeinen oli selventänyt mun humalan tuomaa utuisuuttani, mutta olo oli silti sekava.

”Miten niin pa –”

”Lähe menee, Iivo”, Joona keskeytti tylysti ja mä katsoin sitä, vaikkei se katsonutkaan takaisin.

”No mä mietin, että sä oisit halunnu seuraa.”

”En tarvii.”

”Niin, mutta haluatko?”

”Oikeesti, mee pois.”

”Miks sä oot tollanen?” kysyin hyvin suoraan, kiitos nautittujen alkoholiannosten, joka onnistuneesti poistivat filtterin mun suuni edestä. Joona käänsi viimein katseensa muhun ja mä pidätin huomaamattani hengitystäni kun katsoin takaisin sen sinisiin silmiin.

”Millanen?”

”No – tollanen”, sanoin kun tajusin taas hengittää. ”Miks sä työnnät kaikki pois?”

”Mä en jaksas kuunnella yhtään enempää mitään víttuilua”, se sanoi kireästi ja katsoi taas eteenpäin.

”En mä víttuile, kysyin vaan”, vastasin ja huomasin miten Joonan leukaperät kiristyivät.

”No voitko olla kyselemättä?” se tuhahti ja nousi ylös heittäen tupakan katuun. Mä nousin myös ja katsoin sen levotonta olemusta. Musta tuntui, että se oli ihan romuna, mutta yritti peittää olonsa tuolla turhauttavalla uholla.

”Okei, sori”, huokaisin raaputellen maata kengänkärjelläni. ”Koitin vaan jeesata.”

”Et sä pysty jeesaamaan mua”, Joona sanoi värittömästi ja mä katsoin sitä koittaen saada sen katseen kiinni.

”Mistä sä sen tiedät?”

”Tiedän vaan.”

”Miten niin?”

”Lopeta toi vitun kyseleminen”, Joona sanoi varoittavasti. Mua alkoi ärsyttää sen ilkeä puhetapa, koska ei sillä ollut mitään syytä mulle vihoitella.

”Minkä takia sä oot noin hiton ilkee?” kysymys lipsahti puolivahingossa mun huuliltani ja paljon tylymmin kuin olisin ehkä halunnut. Mä en ehtinyt tosin edes katua, kun samassa tajusin Joonan tarraavan mua takin rinnuksista ja tyrkkäävän sitten voimalla vasten maata. Oli ihan mahdotonta pysyä pystyssä, varsinkin kun humala heikensi koordinaatiota muutekin. Niinpä mä kaaduin taaksepäin, suoraan maahan ja sain otettua hyvin heikosti käsillä vastaan. Pikkukivet repivät kämmeniä, mutta se ei ollut asia, jota mä ensimmäisenä ajattelin.

Mitä hittoa?

Mä oikeasti säikähdin ja päästessäni istumaan kohotin katseeni Joonaan, vaikka mua hermostutti katsoa sitä. Minkä @!#$ takia se oli tuollainen? Mitä mä olin sille tehnyt? Joona katsoi mua vähän aikaa hengitellen raskaasti, kunnes otti pari askelta taaksepäin ja kääntyi, lähtien rivakasti kävelemään pois asemalta. Mä olin oikeasti järkyttynyt ja lamaantunut, ei kukaan ikinä ollut käynyt muhun käsiksi. Nielaisten könysin ylös ja pyyhin likaantuneita kämmeniäni. Syke huiteli jossain pilvissä ja koitin rauhoitella sitä hengittelemällä syvään. Joona oli nopeasti kadonnut näköpiiristä ja mä lysähdin istumaan penkille ahdistuneena. Samalla musta tuli vihainen. Ärsytti. Ei Joonalla ollut mitään oikeutta olla tuollainen mulle. Se ei edes pyytänyt anteeksi.

Henkäisten otin puhelimen taskustani ja huomasin Sinnan koittaneen soittaa. Se oli myös laittanut viestiä ja kyseli missä me mentiin. Varsinkaan nyt mulla ei ollut enää mitään fiilistä lähteä baariin takaisin. Mietin missä Aksu ja Tumppi olivat, vaikka sekin tuntui lopulta merkityksettömältä. Oli aika huono fiilis. Painoin hetkeksi kämmenen otsalleni ja vaan istuin siinä kännykkää kädessä puristaen. Tämä ilta ei tosiaankaan ollut mennyt ihan niin kivasti kuin olin vielä alkuillasta ajatellut. Mä en tiedä harmittiko mua enemmän kahakka baarin edustalla vai Joonan äskeinen käytös. Mä luulin, että me oltiin kavereita.

En lopulta ehtinyt kovin kauan istua siinä yksikseni ja pohtia surkeaa fiilistäni, kun kuulin jonkun astelevan siihen mun luokseni. Oletin jonkun ohikulkijan tulleen kysymään oliko mulla kaikki hyvin, koska mä varmaan näytin siinä pää käsissäni siltä, että olisin sammumassa tai muuten vaan heikossa hapessa. Kun sitten nostin katseeni, niin mä huomasin yllätyksekseni, ettei siinä ketään satunnaista ohikulkijaa ollut, vaan Joona. Se istui mun viereen sanomatta mitään, otti hupun päästään ja katsoi vakavana eteenpäin. Mun teki mieli laukoa sille pari valittua sanaa, mutta en ehtinyt.

”Sori”, Joona sanoi hiljaa ja näytti rauhoittuneen äskeisestä, vaikka sen olemus olikin levoton. Mä en ollut olettanut sen tulevan takaisin ja vielä vähemmän olin odottanut mitään anteeksipyyntöä. Se vaikutti sellaiselta tyypiltä, joka ei kauheasti pahoitellut tai pyydellyt anteeksi. Mun sydän hakkasi taas vähän kovempaa ja uskaltauduin vilkaisemaan poikaa mun vieressäni. Mä en enää keksinytkään mitä olisin sanonut sille, joten tyydyin vaan kääntämään katseeni maahan ja nyökyttelemään epämääräisesti. Mun ärtymys katosi, mutta inhottava möykky painoi silti edelleen rinnan alla.

”Nyt säkin varmaan aattelet, että mä oon joku vitun sekopää”, Joona sanoi hetken kestävän hiljaisuuden päätteeksi, enkä mä voinut olla ihmettelemättä sen yhtäkkistä avoimuutta. Käänsin katseeni siihen pudistaen vähän päätäni.

”En aattele.”

Joona sytytti tupakan ja tuijotteli hetken aikaa eteensä, kunnes käänsi katseensa muhun. Hetken aikaa se tarkasteli mua sanomatta mitään, kunnes siirtyi taas katselemaan eteenpäin. Harvinaista kyllä, mutta mä en keksinyt mitään sanottavaa. Mulla oli tosi outo olo.

”Ehkä mä oon”, Joona hymähti osittain itsekseen ja vei tupakan huulilleen.

”Etkä oo”, mä sain sanottua.

”En mä nyt oikeesti halunnut Akselin päälle käydä, jotenkin vaan napsahti”, Joona sanoi sitten ja näytti kerrankin olevan meistä kahdesta se, joka puhui enemmän. Mä katsoin sitä ja koitin lukea sen kasvoilta jotain.

”Joskus sitä vaan suuttuu niin paljon, ettei oikeesti mieti kauheesti”, vastasin ja Joona vilkaisi mua.

”Suututko sä muka joskus?” se kysyi vakavaan sävyyn, vaikka kysymys olikin selkeästi tarkoitettu vitsiksi. Mun huulilla häivähti varovainen hymy. Okei, tottahan se oli, etten mä oikeasti kyllä suutahtanut helpolla. Siksi mä en melkein ikinä ollut riidoissa kenenkään kanssa.

”Usko tai älä, mutta niinkin on joskus käyny”, vastasin äskeistä rennompaan sävyyn. ”Ei kannata kuitenkaan kokeilla.”

Joonan suupielessä vilahti jokin hymyntapainen sen katsellessa hiljaista bussiasemaa. Se ei vaikuttanut enää yhtään vihaiselta ja möykky mun rinnan alla pieneni huomattavasti.

”Joo ei oo ehkä varaa menettää sua”, Joona sanoi ja mä katsoin sitä ihmeissäni. ”Toi kuulosti kyllä vitun oudolta.”

”No joo vähän”, mä sanoin naurahtaen hiljaa ja Joona vilkaisi mua.

”Tarkotin vaan siis sitä, etten mä oo mikään tykätyin tyyppi meidän koulussa, joten ei varmaan kannata suututtaa niitä harvoja, joita kiinnostaa olla mun kanssa”, Joona selitti pyöritellen tupakkaa sormissaan ja mun sydän jätti ehkä yhden tai kaksi lyöntiä välistä kun mä katsoin sitä. Ei se kyllä näin avoimesti ollut mulle kertaakaan puhunut, mutta ehkä humala sai sen kertomaan normaalia enemmän. Mut humala sen sijaan sai ajattelemaan, että hitsi mikä tyyppi. Yhtäkkiä mulle tuli fiilis, että mä olisin voinut kuunnella sitä ja tuijotella sen kasvoja vaikka koko loppuyön.

”Joo, kyllä mua ainakin kiinnostaa”, sanoin lopulta ja tajusin kuulostavani ihan vajaalta. ”Tai siis, oli esimerkiks tosi hauska käydä siellä skeittaamassa”, selittelin onnistuen kuitenkin vaikuttamaan vieläkin idiootimmalta. Okei Iivo, rauhoitu nyt hitto vie.

”Niin.”

Mä tuijottelin hetken aikaa jalkojani, kunnes katsahdin Joonaa, joka nakkasi tupakan sormistaan ja hieroi sitten paljaita käsiään. Ulkoilma alkoi tuntua aika kylmältä kun oli istunut pitkään paikallaan.

”Yllättävän hyvä meno oli tuolla baarissa”, sanoin hetken päästä ja Joona siirsi katseensa muhun.

”Ihan páska paikkahan se on.”

Mun kasvoille nousi virnistys.

”No mä kyllä yllätyin positiivisesti.”

Joona pyöritti vähän päätään.

”Kyllä sun mieli vielä muuttuu”, se sanoi hyvin neutraalisti ja mä kohtasin sen katseen pienesti hymyillen.

”Ehkä sitten niin.”

Joona tarkasteli mua mietteliäänä ja mä tunsin miten mun koko kroppa jännittyi kun mä tuijottelin takaisin sen sinisiin silmiin. Joona nyökytteli lähes huomaamattomasti ja mulle tuli typerä halu pussata sitä. En kuitenkaan todellakaan tehnyt sitä ja hyvä niin, ei ehkä huvittanut alkaa nolata itseään ihan totaalisesti. Lopulta oli pakko laskea katse alas, koska musta tuntui, että ne kliseiseltäkin kuulostavat perhoset mun vatsanpohjassani varmaan sekoaisivat ihan kohta. Joona siirtyi myös tuijottelemaan eteenpäin.

”Kiitti”, se lopulta mutisi ja mä vilkaisin sitä.

”Mistä?”

Joona kohautti olkiaan, eikä vastannut, vaan tuijotteli hiljaa hämärää maisemaa. Mä en alkanut udella enempää, mutta en silti kyennyt estämään hymyä, joka alkoi väkisin nykiä suupielissä. Musta tuntui kivalta, kun Joona puhui mulle noinkin paljon – johtui se sitten alkoholista tai ei. Me oltiin jonkin aikaa hiljaa, mutta mua ei haitannut. Vaikka palelsi, niin ei mulla silti ollutkaan enää kiire kotiin. Ilmeisesti ei tosin ollut Joonallakaan. Mulla ei ollut hajuakaan kauanko me istuttiin siinä, mutta jossain vaiheessa joku keski-ikäinen pariskunta ilmaantui aseman kulmalle imuttelemaan ja me päätettiin lähteä siitä häiritsemästä. Joonan kääntyessä kotitielleen mä huikkasin sille heipat ja askel vähän kepeämpänä suuntasin Niittytietä päin.

Kotiin selvittyäni mä tein itselleni hämärässä keittiössä pari paahtoleipää ja hiippailin mahdollisimman hiljaa omaan huoneeseeni. Ulkona istuskelu oli vähän selventänyt päätä, mitä nyt väsytti aika paljon. Kiskoin vaatteet päältäni, hautauduin sänkyyn peiton alle ja otin Samsungin tablettini alkaen selailla silmät puoliummessa Instagramia. Sinna oli laittanut sinne muutama tunti sitten kuvan itsestään, Sonjasta, musta ja Eeliksestä. Mä olin unohtanut koko Sinnan aika onnistuneesti asemalla istuskellessani ja toivoin, ettei tyttö ollut loukkaantunut siitä, etten mä ilmoittanut mitään kotiin lähtemisestäni. Rouskuttelin leipäni loppuun varsin rivakasti ja haukotellen tyrkkäsin tabletin lattialle painaen sitten pääni tyynyyn.

Joona pyöri mun mielessäni tuijotellessani kattoa hämärässä huoneessani. Eikä mua edes hävettänyt, ainakaan tässä tilassa, myöntää itselleni, että mä olin ehkä vähän ihastunut. Koska hitto mä taisin olla. Ei sitä ollut kieltäminen.

  Re: Ole hiljaa ja pidä mua kädestä (poikarakkaus)

Lähettäjä: hyeena@phone 
Päivämäärä:   24.2.17 17:14:52

Voi juku, tuolla on nyt virheitä ja ihan kauheeta toistoo jutuissa kun tarkemmin lukee. Tänne heppatallinettiin sais kyllä tulla sellanen toiminto, jolla vois muokata omia viestejä :D

  Re: Ole hiljaa ja pidä mua kädestä (poikarakkaus)

Lähettäjä: --- 
Päivämäärä:   24.2.17 18:49:43

Ihana, ihana, niin ihana. <3 lisää!! Tän tarinan kanssa nälkä vaan kasvaa syödessä, voi kun tulis lisää pian <3

  Re: Ole hiljaa ja pidä mua kädestä (poikarakkaus)

Lähettäjä: Hihi 
Päivämäärä:   25.2.17 15:44:39

Wautsi, jatkoo!

  Re: Ole hiljaa ja pidä mua kädestä (poikarakkaus)

Lähettäjä: Kaysa 
Päivämäärä:   26.2.17 18:08:32

Mitä enemmän tätä tarinaa ilmestyy tänne, sitä enemmän haluaa lisää. Nopeasti jatkoa jooko? :D

  Re: Ole hiljaa ja pidä mua kädestä (poikarakkaus)

Lähettäjä: wop 
Päivämäärä:   27.2.17 03:07:46

Tää pätkä oli ihana! Hymy nous väkisin huulille, tykkään tykkään tykkään!!!

Iivo on niin symppis :)

Huomasin vaan yhen kirjotusvirheen ("kiitos nautittujen alkoholiannosten, joka onnistuneesti poistivat filtterin mun suuni edestä. " eli ei joka vaan jotka), mutta tää lähtikin niin sillee go with the flow, että en mä mitään ehtiny huomioimaan. :D Ja se on tietty vaan positiivista (tai ehkä lukijan pitäis vaan huolehtia unirytmi kuntoon, ettei skippais niin paljoa sulkeutuneiden silmäluomien takaa, mutta ei mua kyllä sinänsä haittaa koska lukukokemus on hyvä).

Kiitos ja kyllä munkin tekis mieli vähän kinuta jatkoa äkkiä 

  Re: Ole hiljaa ja pidä mua kädestä (poikarakkaus)

Lähettäjä: Cledca 
Päivämäärä:   28.2.17 23:11:03

Aah, ihanan paljon jatkoa! Mut mä tarviin lisää ;---;

  Re: Ole hiljaa ja pidä mua kädestä (poikarakkaus)

Lähettäjä: hyeena 
Päivämäärä:   1.3.17 19:42:27

---, Hihi, Kaysa & Cledca, Kiiiiiiitos paljon kommenteista <3 :)
wop, ohops enpä ees huomannu tollasta virhettä! Mutta kiitoskiitos kovasti <3 ja joo, Iivo on kyl aika symppis tapaus :D

Huhhei, tässäpäs jatkoa c:

------------------------------------------------------

Luku 7 – Hetken mielijohteesta

Niklaksen tarjoamat shotit olivat kaiketi olleet vähän liikaa, sillä mulla oli aamulla oikeasti aika paha olo. Makasin sängyssä jonnekin kahteen ja nukuin huonoa oloa pois, ennen kuin sain itseni viimein ylös. Tai oikeastaan se oli puhelimen pirinä, joka sai mut heräämään ja nostamaan pään tyynystä. Irvistellen etsin kännykän lattialta ja hetken aikaa pitelin kipeää päätäni, ennen kuin katsoin vilkkuvaa ruutua. Tumppi soitti.

”Moi”, tervehdin käheästi ja suljin hetkeksi silmäni. En mä edes ollut juonut niin kamalasti, mutta silti oksetti ja pää tuntui keilapallolta.

”Terve! Ei kai oo krapula?” se kysyi pirteästi ja mä kuulin sen äänestä, että se virnisti.

”Pikkasen meinaa puhalluttaa.”

Tumppi naurahti.

”Lähe mun ja Aksun kanssa pizzalle”, se ehdotti sitten ja mä hieroin otsaani. Aksusta mulle tuli mieleen eilinen kahakka baarin edustalla ja sitä kautta ajatukset ajautuivat Joonaan. Mä muistin eilisen varsin hyvin, eikä mitään aukkoja illan tapahtumista tuntunut olevan, vaikka tämänhetkisestä olosta voisikin luulla muuta.

”Pakko käydä ainakin suihkussa ennen kun mä voin liikkua yhtään mihinkään”, sanoin lopulta.

”Joo, ei kiirettä, me ajateltiin tuossa tunnin päästä lähtee”, Tumppi vastasi hyväntuulisesti. Sillä ei nähtävästi ollut minkäänlaista jälkitautia.

”Joo, okei.”

”Tiiätkö sä sen pizzerian, Napolin, siinä torin kulmalla?”

”Joo.”

”Nähdään siinä puol neljä.”

Me sanottiin moikat ja puhelun loputtua mä nousin hitaasti ylös, laahustin vaatekaapille ja kiskoin ensimmäiset käteen osuvat vaatteet päälleni. Vilkaisin itseäni peilistä ja saatoin todeta, että olin mä paremmaltakin joskus näyttänyt. Hiuksiani haroen suuntasin ulos huoneestani ja huokaisin helpotuksesta, kun huomasin, ettei kotona ollut muuta kuin Iida. Pikkusisko käänsi katseensa muhun, kun mä raahauduin olohuoneeseen.

”Menikö myöhään eilen?” se kysyi.

”Vähän”, mutisin ja vilkaisin ympärilleni. ”Missä kaikki?”

”Mutsilla on joku työjuttu, Jarkko ja Aapo meni uimaan”, Iida vastasi kääntäen katseensa telkkariin. Mä nyökyttelin, kunnes hain lääkekaapista särkylääkkeen ja painelin sitten suihkuun. Veden alla seisoskelu helpotti oloa kummasti ja kun mä joitain hetkiä myöhemmin kuivailin itseäni kylppärissä, niin fiilis oli jopa ihan suhteellisen freesi. Kiskoin vaatteet päälleni rivakasti ja pörröttelin hetken pyyhkeellä hiuksiani, kunnes suuntasin ulos kylpyhuoneesta. Olohuoneeseen päästyäni lysähdin Iidan seuraksi tuijottelemaan telkkaria, ennen kuin vähän kolmen jälkeen lähdin laahustamaan Tumpin mainitsemaa pizzapaikkaa kohti.

Pojat odottelivat jo torin kulmalla kun mä saavuin paikalle. Aksu näytti aika heikkovointiselta, mutta Tumppi vaikutti olevan elämänsä kunnossa, ainakin kun sen tavanomaisen räväkkää elekieltä katsoi.

”Moi”, tervehdin haukotellen seisahtuessani jätkien viereen.

”Näytät vähän väsyneeltä”, Tumppi virnisti.

”No shít”, mä ähkäisin. ”Sulla ei näköjään oo krapulaa ollenkaan?”

Tumppi nauroi hyväntuulisesti.

”Ei oo.”

”Mä olin Tumpilla yötä ja se heräs jo joskus yheksältä metelöimään”, Aksu sanoi väliin irvistellen ja mun huulille nousi huvittunut hymy. Tumppi virnuili leveästi ja ilmoitti sitten kuolevansa nälkään, joten me paineltiin pizzerian ovista sisälle. Ruuan tuoksu oli vähintäänkin taivaallinen ja mä saatoin melkein kuulla vatsani huutavan nälkäänsä, kun hetkeä myöhemmin istuin poikien kanssa pizzerian nurkkapöytään.

”Sori Iivo siitä eilisestä, mä olin kyllä aika helvetín kännissä”, Aksu sanoi hetken päästä pöydän toiselta puolelta ja mä käänsin katseeni siihen.

”Eipä mitään, sitä sattuu”, vastasin tavoitellen huoletonta sävyä.

”Ihan hauskaahan sulla oli ennen kuin Joona ilmaantu paikalle”, Tumppi mietiskeli naputellen puista pöytää sormillaan.

”No oli joo, oispa vaan tajunnu lähtee kotiin siitä sitten”, Aksu huokasi.

”No mä sanoin sulle siinä pihalla, että nyt lähe kotiin!” Tumppi tönäisi Aksua kylkeen, saaden tuon irvistämään. ”Helvetín idiootti.”

Rokkitukka virnisti vähän ja Aksu pyöritti päätään.

”Ois voinu juua vaikka vettä johonkin väliin siellä baarissa”, se mutisi.

”Mä ehdotin sulle, että ota välillä vettä, mutta Niklaksen shotit maistu vissiin paremmalta”, mä sanoin huvittuneena ja Tumppi alkoi nauraa.

”Olipa yllättävää, että sä et kuuntele järkipuhetta!” se huudahti ja sai vuorostaan tönäisyn kylkeensä.

”Haista páska”, Aksu sanoi, mutta hymyili kuitenkin virnuilevalle Tumpille.

”No mutta ei onneks käyny mitään pahempaa”, mä sanoin ja Aksu nyökytteli.

”Olispa ollu mukava herätä silmä mustana”, se vastasi haukotellen ja hieroi väsyneennäköisiä kasvojaan. Mua ei oikeastaan huvittanut kauheasti puhua eilisestä, koska tiesin kyllä, että Aksun mielipide Joonasta oli selvin päin ihan samaa luokkaa kuin se oli eilen ollut baarin pihallakin. Asiasta ei onneksi ehditty alkaa jauhaa sen syvällisemmin, kun tummahipiäinen pizzeriatyöntekijä toi meidän tilauksemme. Tumppi alkoi mättää pizzaa suuhunsa varsin innokkaana, siinä missä Aksu söi paljon varovaisemmin, niin kuin olisi pelännyt, että oksennus yllättää jos alkaa ahmia. Mä valitsin kyllä Tumpin linjan, sillä hitto vie, mikä nälkä oikeasti oli.

*

Kuukausi vaihtui marraskuuksi maanantaina, mutta lunta ei täälläpäin Suomea näkynyt vielä ollenkaan. Oli myös toinen asia, jota ei näkynyt, ja se oli Joona, joka ei ollut tullut kouluun koko alkuviikkona. Mua harmitti, ettei se ollut koulussa, koska mä olisin aika hanakasti halunnut nähdä sitä. Keskiviikkoaamun äidinkielen tunneilla pyörittelin kännykkää käsissäni ja mietin, että laitan sille jotain viestiä. WhatsApp ilmoitti sen olleen paikalla viimeksi yli vuorokausi sitten ja mä tuijottelin vähän aikaa aukinaista keskustelua, kunnes laskin puhelimen pöydälle. Olinkohan mä ihan outo? Rypistin otsaa itselleni ja huomasin Sinnan katsovan mua omalta paikaltaan ihmeissään.

”Onks kaikki ihan hyvin?” se kuiskasi kurottautuen lähemmäs ja mä hymyilin nyökytellen. Sinna ei ollut onneksi loukkaantunut mun perjantaisesta katoamistempustani.

”Juu, ei tässä mitään”, vastasin tytölle, joka nyökkäsi hymyillen. Meidän astetta tiukkapipoisempi äidinkielenopettajamme katsoi mua ja Sinnaa merkitsevästi lasiensa takaa kuullessaan puhetta. Tämän seurauksena Sinna liikahti paremmin paikalleen ja mä käänsin katseeni eteenpäin. Äikänmaikka jauhoi kirjoituksista ja niihin valmistautumisesta, mutta mä en oikein jaksanut keskittyä. Haukotellen nojauduin kättäni vasten ja vilkaisin ympärilleni. Eelis piirteli vihkoonsa ja vilkuili välillä luokan edessä seisovaa opettajaa ja välillä vieressään istuvaa Sonjaa. Aksu näytti, kuten tavallista, kuuntelevan tarkasti, siinä missä Tumppi rönötti tuolinsa selkänojaa vasten ja tuijotti kattoon. Mun huulilla kävi huvittunut hymy – ainakaan en ollut ainoa, joka ei jaksanut äidinkieltä heti aamusta.

Ruokavälitunnilla seisoskelin Tumpin seurana tupakkapaikalla. Se oli lähdössä taas Jyväskylään viikonloppuna, ilmeisesti näkemään sitä samaa naista, jonka oli tavannut aikaisemmin. Mun mielestä Tumpin kiinnostus itseään vanhemmista naisista oli hassua, mutta jotenkin sopi sille. Sitä paitsi se näytti ja vaikutti muutenkin ikäistään vanhemmalta. Se oli juuri sellainen isovelityyppi, jollainen jokaisella pitäisi olla omassa kaveripiirissään. Tumpin saatua selityksensä päätökseen, mä vilkaisin ympärilleni ja keskitin sitten katseeni siihen.

”Ootko sä kuullu Joonasta mitään?” mun oli pakko kysyä. Tumppi pyöritti päätään.

”En oo”, se vastasi ja kallisti hieman päätään. ”Miten niin?”

”Kunhan mietin.”

Kohauttelin olkiani ja Tumppi hymyili hieman.

”Mites se sua noin paljon liikuttaa?”

”No ei mitenkään, kunhan vaan mietiskelin, että missä se on”, ähkäisin katsahtaen tupakkaansa imuttelevaa rokkitukkaa.

”Hei, Joona on Joona, ei se oo mikään kaikista ahkerin koulussa kävijä, jos et oo vielä huomannut”, Tumppi sanoi heilauttaen kättään huolettomasti ilmassa.

”Niin.”

”Mutta ainahan sä voit mennä koputtelemaan sen ovelle jos noin ikävä on”, se virnisti sitten ja mun poskia alkoi kuumottaa, vaikka tiesinkin Tumpin vaan heittävän läppää. ”Kyllä se sieltä – hei katos, tuollahan se on!”

Tumppi osoitti vieressä olevan parkkipaikan suunnalle ja mä käänsin katseeni samaan suuntaan. Joona käveli koulua kohti tupakkaa poltellen ja mun huulilla kävi nopea hymy.

”Moro!” Tumppi huikkasi kättään heilutellen ja sai Joonan nostamaan katseensa meihin. Se kohotti vähän leukaansa tervehdyksen merkiksi ja käveli siihen tupakkapaikalle meidän luokse. Mun mieleen nousi taas perjantaiyön jutustelu asemalla, niin kuin se nyt ei olisi muutenkin pyörinyt mielessä koko alkuviikon.

”Just puhuttiin susta, Iivolla ollu niin kova ikävä”, Tumppi sanoi lässyttäen ja virnisti sitten. Mun poskia alkoi taas kuumottaa ihan hitosti. Voi hiton Tumppi.

”Aijaa?” Joona vastasi huvittavan neutraaliin sävyyn.

”Älä liiottele”, mä sanoin Tumpille, joka kohautteli olkiaan.

”No mitä, äskenhän sä tossa itkit, että missä se Joona on”, rokkitukka vastasi tyypilliseen vekkulimaiseen tyyliinsä. ”Hyvä, ettei pitäny jäbää jonnekin kriisiterapiaan tässä lähtee viemään.”

”Mitä sä taas selität?” Joona kysyi ja Tumppi nauroi.

”No okei myönnetään, minä se oikeesti olin, joka täällä sua ikävöi”, Tumppi tuumasi. ”Eilenkin oli niin masentavaa matikan tunnilla, kun et ollu laskemassa mun laskuja ja ihan omilla aivoilla joutu miettimään.”

Joona kohotti kulmiaan samalla kun vei tupakan huulilleen.

”No onnistuko?”

”No ei onnistunut, mun aivot lakkaa aina toimimasta kun pitää laskee.”

Mun huulilla kävi hymy.

”Pakko kysyä, että miks sä oot sit ottanu pitkän matikan?” kysyin ja Tumppi levitti käsiään.

”Helvetín hyvä kysymys!”

Mä pyöritin päätäni huvittuneena ja vilkaisin sitten Joonaa, jonka suupielessä vilahti nopea hymy.

”No mutta, missäs oot ollut kun ei oo opinahjossa näkynyt?” Tumppi kysyi sitten ja katsoi Joonaa virnistäen leveästi. ”Oliko kenties parempaa tekemistä?”

”Olin kipee.”

”Tiiako sut paransi?” Tumppi virnuili ja mä katsoin sitä ihmeissäni.

”Täh?” Joona kohotti kulmiaan.

”Joku on syöny sua tosta, jännä jos et oo ite huomannu”, Tumppi nauroi ja osoitti Joonan kaulaa. Mä purin kieleeni ja vilkaisin vieressäni seisovaa Joonaa. Mahanpohjassa tuntui inhottava muljahdus, vaikka hittoako se mulle kuului mitä se teki ja kenen kanssa. Eikä mun pitäisi muutenkaan välittää koko asiasta. Huomasin kuitenkin harmistuvani, sillä olin olettanut, ettei Joonalla ja Tiialla ollut mitään juttua, ihan niin kuin Joona oli sanonut siellä rampeillakin.

”Sulta ei jää kyllä mikään huomaamatta”, Joona mutisi vieressään seisovalle rokkitukalle pyyhkäisten pipon alta pilkistäviä tummanruskeita hiuksiaan.

”Mulla on tarkat silmät”, Tumppi tuumasi tietäväisesti. ”Onks teillä kahdella sittenkin jotain jut –”

”Ei oo.”

”Okei, okei”, Tumppi sanoi letkeään sävyyn. ”Hei Iivo, mikä siinä seinässä on niin mielenkiintoista?”

Mä säpsähdin ja tajusin vaan tuijottelevani lukion valkotiilistä seinää, niin kuin olisi tosissaan nähnyt siinä jotain jännittävää. Siirsin katseeni Tumppiin, joka katsoi mua huvittuneisuutta ruskeissa silmissään.

”Ei kai mikään, mä oon vähän väsyny”, vastasin käheästi ja koitin hymyillä.

”Joo, kieltämättä päikkärit maistuis tähän väliin”, Tumppi sanoi haukotellen ja tiputti sitten tupakan sormistaan. ”Mennäänkö?”

Joona tiputti oman savukkeensa tupakkapaikan tuhkakuppiin ja me lähdettiin kävelemään kohti koulun ovia. Tumppi höpötteli tulevasta viikonlopusta, mutta mä en tainnut edes kuunnella. Tai jos kuuntelinkin, niin kaikki mitä se sanoi, meni ihan ohi. Luokkaan päästyämme mä lysähdin Sinnan viereen ja yritin hymyillä luontevasti, kun se totesi mun näyttävän vähän väsyneeltä. Aksu istuutui mun toiselle puolelleni ja mä huomasin sen vilkaisevan luokan toisella puolella olevaa Joonaa sivusilmällä. Mun mielestä niiden välinen tilanne oli jotenkin ihan absurdi. Perjantaina ne olivat suunnilleen tapelleet, mutta nyt istuivat eri puolilla luokkaa ihan niin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Mä en itse kyllä pystyisi tuollaiseen, mun olisi pakko yrittää päästä edes jonkinlaisiin väleihin kun kerta oltiin samalla luokallakin.

Viikko soljui hitaasti loppuun ja mä mietin perjantain ensimmäisillä kaksoistunneilla, että olisin spontaani ja lähtisin ihan extemporena käymään Kuopiossa. Kiuruharjun tyypit olivat ihan huippuja, mutta mulla oli kuitenkin ikävä Kasperia ja kumppaneita. Pitäisi vaan soittaa isälle, että olivatko nuo Tainan kanssa kotona, sillä kyseinen taitelijapariskunta tuppasi huitelevan milloin missäkin. Ja toisaalta, kyllä mä tarvitsin myös rahaa bussiin.

Mun mielestä Taina ja mun isä sopivat toisilleen ihan täydellisesti, vähän niin kuin Jarkko ja mun äiti. Oli ihan omituista, että äiti ja isä olivat koskaan edes päätyneet yhteen ja pyöräyttäneet vielä pari lasta, ne kaksi olivat nimittäin niin hiton erilaisia. Toisaalta mun mielestä oli oikeastaan ihan jees, että mulla oli vanhempina niin erilaiset tyypit. Eikä Tainassa tai Jarkossakaan ollut valittamista. Mun mielestä oli hauskaa, että Jarkko oli sellainen miehekäs mies, ihan eri tavalla kuin mun isä, ja sen kanssa pystyi tekemään kaikkia äijäjuttuja. Taina taas oli sellainen rento ja höpsö ja mä pystyin valehtelematta puhumaan sille tietyistä jutuista helpommin kuin mun selvästi kaavoihin kangistuneemmalle äidilleni. Mä olin varmaan aika onnekas, ainakin jos vertasi kaikkiin inhottaviin tarinoihin vanhempien erosta ja kusípäisistä äiti- ja isäpuolista.

”Epäreilua, mä haluun kans Kuopioon!” Iida älähti, kun mä höpöttelin puoliääneen olohuoneen sohvalla asiasta koulupäivän jälkeen.

”Senkus hyppäät bussiin”, vastasin pikkusiskolle selatessani linja-autoaikatauluja tabletiltani.

”Pitäsköhän?” Iida mietiskeli ja mä kohautin olkiani vilkaisten sitten olohuoneeseen astelevaa äitiäni.

”Ootteko te lähössä jonnekin?” se kysyi laskien käsissään olevan pyykkikorin sohvalle.

”Mietin jos Kuopioon lähtis”, mä vastasin.

”Ai tänään?”

”Joo, mulle tuli sellanen fiilis tossa aamulla.”

Äiti kallisti hieman päätään ja mä vilkaisin sitä tablettini takaa.

”Okei”, se totesi ihmeellisen rennosti. ”Me muuten otettiin Jarkon ja Aapon kanssa ihan spontaanisti lennot Madeiralle parin viikon päähän.”

Mä kohotin kulmiani yllättyneenä.

”Epäreilua!” Iida älähti jälleen ja laittoi kädet puuskaan. ”Miks mä en pääse mukaan?”

”Meillä on hääpäivä Jarkon kanssa”, äiti vastasi hymyillen vähän.

”Mitä se Aapo siihen liittyy?” Iida tivasi ja mä katsahdin temperamenttista pikkusiskoani huvittuneena.

”No Aapo lähtee mukaan, kun ei sitä voi tänne teidän harteille jättää”, äiti puolustautui. ”Tehdään Iida joku kiva pikkureissu sit maaliskuussa kun sulla on synttärit, jooko?”

”Parempi olis”, Iida vastasi tiukasti, mutta vahvasti meikatuille kasvoille nousi kuitenkin tyytyväinen hymy. Ai Aapo muka sai aina tahtonsa läpi? Mä olin kyllä päästänyt äidin aina ihan liian helpolla, kun en ollut juurikaan vaatinut mitään tai edes kiukutellut. Iida oli ihan toista maata, se pisti kyllä kunnon näytöksen pystyyn jos koki tulevansa väärin kohdelluksi. Ja pikkusisko kyllä koki sitä usein, eikä se edes johtunut tuosta iästä, Iida oli ollut jo pikkupentuna ihan samanlainen. Se oli aina manipuloinut muakin lapsena tekemään kaikkea hölmöä, vaikka mä olin meistä se vanhempi lapsi, jonka pitäisi kiusata pienempää, eikä toisinpäin. Hitto, mä olin selvästikin ollut aina ihan liian lapanen.

”No mitä, entäs mä?” kysyin vitsillä ja äiti huokasi.

”Eikö sulla nyt oo tulossa kaiken maailman penkkareita ja abiristeilyjä tuossa talvella?” se kysyi ja mä naurahdin.

”Niinpä, en kyllä haluaiskaan minnekään reissuun, kyllähän tollanen risteily aina Madeiran hiekkarannat voittaa”, vastasin ja äiti katsoi mua merkitsevästi kulmiensa alta, kunnes alkoi lajitella kuivia pyykkejä pinoiksi sohvalle. Mä virnistin itsekseni ja kaivoin sitten kännykän taskustani kuullessani sen ääntelehtivän viestin merkiksi. Ruudulle ilmestynyt nimi sai mut ensiksi yllättymään, mutta hyvin nopeasti mun huulille nousi hymy. Se oli Joona, siis ihan oikeasti se oli Joona.

’Skedeilee?’

Ei tarvittu kuin yksi kysymyksen sisältävä sana ja mä peruin jo mielessäni kaikki suunnitelmat Kuopioon lähtemisestä. Noin vaan. Yhtäkkiä Savo saisikin odottaa Aromaan pojan paluuta vielä vähän aikaa, sillä hitto vie, totta kai mä lähtisin skeittaamaan Joonan kanssa.

”Monenko bussilla sä oot lähössä?” Iida kysyi ja nostin katseeni puhelimestani edelleen vähän hymyillen.

”En mä lähekään tänään Kuopioon”, vastasin ja pikkusisko katsoi mua kummissaan.

”Mitä hittoa sä sekoilet?”

”Ei kun muistinkin, että mulla oli tänään muita suunnitelmia”, sanoin huolettomasti.

”Joku kiva tyttökö sulle laittoi viestiä kun noin äkkiä mieli muuttui?” äiti kysyi pyykinlaiton lomasta ja mä vilkaisin sitä kulmieni alta.

”Ei kun yks kaveri vaan.”

Äiti hymyili merkitsevästi, eikä ilmeisesti uskonut mun sanojani. Mä pyöritin vähän päätäni, kunnes vastasin Joonalle myöntävästi ja kysyin, että monenko aikaan mentäisiin.

”No anna tänne sit se tabletti, mä ainakin lähden tänään Kuopioon”, Iida sanoi päättäväisesti ja mä ojensin aikataulut sisältävän älylaitteen siskolleni katse puhelimen ruudussa. Joonan ehdottaessa, että nähtäisiin tunnin päästä, mä loikkasin ylös sohvalta ja suuntasin hymy suupielessäni huoneeseeni vaihtamaan vaatteet. Mun oli melkein vaikea käsittää, miten iloinen mä olin siitä, että Joona laittoi mulle viestiä, että se ihan tosissaan halusi nähdä mua. Kyllähän mä nyt sen tiesin, ettei se mitään muuta merkannut kuin sitä, että meistä oli tullut kavereita ja skeittaaminen oli hauskempaa, kun oli seuraa, ja sitä rataa, mutta kuitenkin. Jos nyt Tiian ja Joonan väliset jutut olivat vähän harmittaneet aikaisempina päivinä, niin ei enää. Mä olin ehkä vähän hölmö ja tyhmä, mutta enpä mä nyt ihastumisesta lopulta niin paljon mitään ymmärtänyt. Perhoset vatsanpohjassa tuntuivat kuitenkin hassulla tavalla kutkuttavilta.

Ulkona oli kylmä ja marraskuisen kolea sää kun potkin vauhtia lautaani tuntia myöhemmin. Kiskoin lapasia paremmin käteeni ja pipoa paremmin päähäni mietiskellen, että lunta varmaan tulisi ihan lähipäivinä jos sää jatkuisi näin viileänä. Joona oli taas asemalla ennen mua ja rullailin rennosti lähemmäs seinään nojailevaa poikaa.

”Moi”, tervehdin ja Joona nosti katseensa muhun.

”Moro.”

Sen poskessa oli haalea, sinisenvioletti mustelma, joka varasti kaiken mun huomioni hetkeksi. Mä en ollut jutellut tänään Joonalle koulussa mitään, joten en tiennyt oliko sillä ollut jälkeä naamassa jo aikaisemmin vai oliko se tullut tänään. Mun teki mieli kysyä asiasta, mutta en saanut suutani auki. Enkä mä ehkä oikeasti uskaltanutkaan kysyä. Ei ollut edes ensimmäinen kerta kun Joonan kasvoissa oli mustelmia, joten musta tuntui väkisin vähän inhottavalta. Mä mietin taas, että löikö sitä joku kotona.

”Mennäänkö?” Joona kysyi ja mä tajusin lopettaa tuijottamiseni.

”Joo”, nyökyttelin nopeasti ja me lähdettiin rullailemaan pois asemalta. Joona ei puhunut mitään, katseli vaan eteenpäin mietteliäänä, mutta mua ei oikeastaan edes vaivannut sen hiljaisuus. Monen muun kanssa hiljaisuus voisi olla kiusallista, mutta Joonan kanssa se ei ollut. Sitä small talkin puuttuminen ei selvästikään haitannut yhtään ja vaikka mä olin oikeasti ihan sellainen turhanpäiväisen paskanjauhannan mestari, niin ei muakaan haitannut. Me rullailtiin rampeille, joilla temppuilivat niin ikään ne samat tenavat, jotka olivat olleet siellä viimeksikin. Tosin tällä kertaa niillä oli skeittilaudat potkulautojen sijasta. Pojat katselivat meitä uteliaina ja mua vähän hymyilytti.

”Snoukkaatko sä muuten talvisin?” kysyin Joonalta pysäyttäessäni lautani asvalttialueelle.

”Pari kertaa tulee käytyä talvella, ei mulla oo omaa lautaa tai mitään”, se vastasi kääntäen katseensa muhun. ”Laajiksessa on ihan jees rinteet.”

”Laajiksessa?”

”Laajavuoressa, Jyväskylässä.”

Mä nyökyttelin hymyillen. Mä en ihan tarkalleen tiennyt, miten pitkä matka Kiuruharjulta oli Jyväskylään, mutta mitä olin ymmärtänyt, niin tuskin paljon viittäkymmentä kilometriä enempää.

”Vois käydä testaamassa, kunhan lumet tulee”, tuumasin ja Joona nyökytteli vetäen harmaata pipoa paremmin korvilleen. Se oli kyllä ihan hitsin hyvännäköinen. Mä mietin, että tajusiko se sitä itse. Ei se sillä tavalla ollut hyvännäköinen kuin vaikka Aksu, joka olisi sopinut ihan heittämällä joksikin malliksi ulkonäkönsä puolesta. Joona oli eri tavalla hyvännäköinen. Mä taas olin aina ollut enemmän söpö kuin komea, mikä oli periaatteessa tosi vittumaista. Toisaalta mä kyllä tiesin, että jotkut tytöt tykkäsivät kiltinnäköisistä, iloisesti hymyilevistä pojista enkelikiharoilla, kuten meikäläinen, mutta silti. En mä ainakaan joskus kolmekymppisenä halunnut olla söpö vaan mieluummin komea. Siihen nyt tosin oli onneksi vielä aikaa.

”Ootko käyny valokuvaamassa viimeaikoina?” mä kysyin jutustelevaan sävyyn kun me oltiin hetken aikaa temppuiltu rampilla. Joona vilkaisi mua ja näytti hetken jopa hämmentyneeltä. Mä mietin, että oliko se hämmentynyt siitä, että mä kysyin, vai mistä.

”Jotain pientä”, se hymähti lopulta ja mä nyökyttelin.

”Mun isä kans valokuvaa, silleen harrastemielessä”, selostin rennosti. ”Se on vähän sellanen outo taiteilija.”

”Ai?”

”Ei siis sillä, että sä oisit joku outo”, korjasin naurahtaen ja Joonan huulilla kävi huvittunut hymy kun se katsoi mua. ”Valokuvaus on oikeesti tosi siistiä, mä en vaan ite ymmärrä kameroista mitään, hyvä kun osaan kännykällä jonkun selfien ottaa”, selostin vähän kärjistäen ja virnistin.

”Ootko sä kokeillu ees?” Joona kysyi ja musta tuntui, että viileän yksisävelinen ääni oli ihan hitusen pehmeämpi ja vivahteikkaampi kuin kertaakaan aikaisemmin.

”Ai jotain järkkäriä? Mä hajotin seiskaluokalla yhen isän Canonin kun meillä oli joku kuvausprojekti koulussa ja totesin sillon, että sellaset laitteet ei oo mua varten”, vastasin naurahtaen ja Joonan silmissä näkyi huvittunutta pilkettä kun se katsoi mua.

”Ai sulla on sellanen trauma.”

”No niin on”, sanoin virnistäen ja annoin katseeni pysytellä Joonassa. ”Tiiätkö, ehkä sun pitäs opettaa mua.”

Mä tajusin, että mun sanat kuulostivat melkein flirtiltä, vaikka ne olivatkin tarkoitettu ihan viattomaksi läpäksi. Musta tuntui, että mä puhuin vähän liikaa. Mulle tuppasi käymään niin aina silloin kun innostuin.

”Ehkäpä”, Joona sanoi katsellen mua ja sen huulille nousi hymy, joka sai aikaan pari naurunryppyä sen silmäkulmiin. Mä en ollut nähnyt sellaista hymyä sen kasvoilla kertaakaan aikaisemmin, enkä voinut mitään, että se hymy sai mun vatsanpohjan heittämään kuperkeikkaa.

”Se on sit sovittu.”

Mä virnistin hyväntuulisesti, kunnes hyppäsin takaisin laudalleni ja rullailin kaiteille. Sää ulkona tuntui kokoajan vaan kylmemmältä, mutta mä tuskin huomasin koko asiaa. Mulla oli ehkä liian hyvä fiilis välittääkseni sellaisesta, mikä oli toisaalta vähän hassua, koska mä olin varsinainen vilukissa välillä. Toisaalta, outoa kyllä, mä kuitenkin tykkäsin talvesta ja lumesta ja niistä paukkupakkasistakin, kunhan aurinko vaan paistoi. Tietenkään mikään ei voittanut kesää, mutta mun mielestä Suomen vuodenajat olivat kaikki omalla tavallaan jees.

Lopulta sää sitten kuitenkin sai mussa aikaan harmistusta, sillä ehkä puolta tuntia myöhemmin taivas alkoi tiputtaa maahan jotain lumen ja rännän sekoitusta. Mä päätin kuitenkin pelleillä kaiteella vielä vähän, vaikka ei sitten varmaan olisi kannattanut. Hypättyäni kaiteelle grindatakseni sen toiseen päähän, päätti mun parhaat päivänsä nähnyt dekki ilmeisesti pettää, sillä kuului epämääräinen rusahdus ja mun tasapaino horjui. Ennen kuin ehdin edes tajuta, mä lensin päin asvalttia ja kierähdin aika tyylikkäästi takaperinkuperkeikan kautta istumaan.

”Ai sáatana”, kirosin selvittyäni säikähdyksestä ja katsoin kauemmas lipunutta, keskeltä osittain hajonnutta lautaani. Asvaltti oli repinyt housujen toiseen polveen reiän, mutta muuten mä olin ihan yhtenä kappaleena, mitä nyt vähän kirveli ja jomotti. Polvissa olisi varmaan nätit mustelmat huomenna. Joona liukui laudallaan mun luokse ja mä vilkaisin sitä.

”Sattuks?”

”Ei tässä mitään”, vakuuttelin. ”Toi dekki vissiin hajos.”

”Niin, mä huomasin”, Joona vastasi ja ojensi sitten kättään. Mä tartuin sen lapasen peittämään käteen ja se kiskoi mut pystyyn siitä maasta. Irvistin vähän, sillä polveen kyllä sattui, vaikka se olikin ihan paikallaan. Joona katsoi mua hetken, kunnes haki mun kauemmas luiskahtaneen lautani.

”No joo, ihmeen kauan tää romu kestikin ehjänä”, sanoin kun Joona ojensi rikkoontuneen laudan mulle. ”Tän voi varmaan heittää suoraan roskiin.”

”Kannattaa ottaa ne trukit ja laakerit kuitenki talteen”, Joona sanoi ja mä nyökyttelin. Räntäsade näytti yltyvän ja yhdessä tuumin me istuttiin skeittiparkin seinustalla olevan katoksen alle. Ne uteliaat pikkutenavat olivat lähteneet ilmeisesti sadetta pakoon ja joka puolella oli tosi hiljaista. Mä pyörittelin rikkoutunutta lautaa käsissäni ja katsahdin sitten vieressäni istuvaa Joonaa. Se kaivoi tupakka-askin mustan takkinsa taskusta, laski lapaset toiselle puolelleen penkille ja sytytti itselleen röökin. Mun katse tipahti sen vasempaan käteen, jonka keskisormi ja nimetön oli paketoitu sideharsolla ja lastalla yhteen.

”Mitä sulle on sattunu?” kysyin suoraan, ennen kuin edes ajattelin pidemmälle. Joona vilkaisi mua kohottaen kulmiaan ja tajusi ilmeisesti vasta hetken päästä, että mä tarkoitin sen kättä. Tai oikeastaan mä tarkoitin sen kättä ja mustelmaista poskea.

”Sormi murtu eilen”, se hymähti kohauttaen olkiaan ja katsoi hetken aikaa paketoituja sormiaan.

”Auts. Miten se silleen?”

”Kaaduin portaissa.”

Mä nyökyttelin katse Joonan kädessä.

”Siitäkö toi mustelmakin tuli?” kysyin vähän varuillaan, sillä vaikka mua ihan vilpittömästi kiinnosti, niin en kuitenkaan halunnut, että Joona suuttuisi mulle. Viime viikonloppuisesta kohtaamisesta asemalla jäi sellainen fiilis, ettei se tykännyt kun joku kyseli liikaa.

”Tavallaan”, Joona mutisi ja vei tupakan huulilleen katsellen sadetta.

”Tavallaan?” mä toistin. ”Löikö sua joku? Tai siis sun isä tai jotain?”

”Äiti.”

Mä nielaisin katsoessani Joonan eteenpäin suunnattuihin kasvoihin.

”Miks?”

”Ei se sitä tarkottanu, sillä ei vaan oo kaikki hyvin.”

Joonan ääni oli muuttunut tavanomaisen viileäksi ja mä koitin turhaan saada sen välttelevää katsetta kiinni.

”Onks sun isä kuvioissa?” kysyin kuitenkin, vaikka tiesin, että liikuin ehkä vaarallisilla vesillä kysellessäni näin paljon.

”Mä asun sen kanssa.”

”Miten se sun äiti sit –”

”Mä en haluu puhuu tästä”, Joona keskeytti levottomasti ja käänsin katseeni maahan. Rinnan alle nousi inhottava möykky. Musta tuntui pahalta Joonan puolesta.

”Sori”, sanoin huultani purren. Mun äsken vallalla ollut iloinen fiilis koki pienen kolahduksen, vaikka itsepähän menin kysymään. Mä tiesin Joonasta taas vähän enemmän, mutta silti tuntui, etten mä todellisuudessa tiennyt siitä mitään. Eikä se selvästikään halunnut kertoa, enkä mä toisaalta ihmetellyt. Eihän me lopulta edes tunnettu kovin hyvin. Kun vertasi siihen Joonaan, jonka mä olin muutama viikko sitten tavannut, niin oli kai ihme, että se kertoi edes tämän verran.

”Katos, moi!” kauempaa kuuluva ääni sai mut nostamaan katseeni maasta. ”Mitä skeittariveljekset?”

Tumpin kasvoilla keikkui iloinen virnistys kun se käveli meitä päin räntäsateessa, toisessa kädessään kauppakassi ja toisessa tupakka.

”Mitäs tässä”, vastasin rentoa sävyä tavoitellen kun Tumppi sujahti katoksen alle suojaan räntää.

”Te ootte sitten hyvän sään valinnu skedeilylle”, se tuumasi vitsaillen ja mä hymyilin hieman.

”Ei täällä äsken satanu”, vastasin ja heilautin kädessäni olevaa lautaa. ”Mulla hajos dekki aika sopivasti heti kun alko sataa.”

”Eikä, voi @!#$”, Tumppi sanoi katsellen mun hajonnutta menopeliäni. Mä kohautin olkiani.

”Eikö sun pitäs olla Jyväskylässä?” kysyin sitten saaden jäbän virnistämään. Räntäsade oli saanut sen pikimustat hiukset liimautumaan hassusti otsalle.

”Kasilta vasta lähtee bussi”, se vastasi hilpeästi ja katsoi sitten Joonaan. ”Mikä sulla on sattunu käteen?”

Mä purin hammasta ja vilkaisin varovasti Joonaa.

”Jotain kompuroin rappusissa.”

”Ai hitto, sormiko murtu?”

”Mm, joo.”

”Se tekee kyllä yllättävän kipeetä, mulla murtu viime kesänä yhellä keikalla pari sormee”, Tumppi selosti imaisten tupakkaansa. ”Ei kyllä mitään muistikuvia, että miten.”

”Ei jotenkin yllätä”, Joona sanoi ja Tumppi virnisti sille.

”Älä aina kiusaa”, se sanoi ja mä hymyilin huvittuneena. ”Asiasta toiseen, eikö sun pitäs olla Kuopiossa?” se kysyi sitten multa ja kohotti kulmiaan.

”Öh, en mä sit jaksanutkaan lähtee”, vastasin nopeasti ja Tumppi katseli mua kulmiensa alta niin kuin odottaen parempaa selitystä. ”Mitä?” ähkäisin ja rokkari virnisti.

”No ei mitään”, se vastasi rennosti. ”Se on tää Kiuruharju sellanen paikka, että kohta sä huomaat, että et sä täältä enää edes pois halua.”

Mä katsoin sitä huvittuneena.

”No ei täältä mitään muuta halua kun pois”, Joona sanoi tiputtaen tupakan sormistaan ja Tumppi naurahti.

”Toi oli ihan niin kuin siitä suomalaisesta huumeleffasta, Reindeerspotting vai mikä se on?” rokkari mietiskeli purren lävistettyä alahuultaan ja katsoi sitten meitä. ”Mutta joo, mun pitää lähtee viemään näitä ruokia kotiin, mutsilla ja Tuulalla on joku ihme aasialainen ilta tiedossa kun mä lähen pois jaloista”, se jatkoi pyöräyttäen silmiään ja mä virnistin. Me sanottiin heipat ja sitten Tumppi liikahti irvistellen pois katoksen alta lähtien tarpomaan räntäsateessa kotiin päin. Ulkoilma alkoi tuntua aika kylmältä ja mä liikuttelin viileitä sormia lapasissani.

”Hiton kylmä tuli”, sanoin ja Joona katsahti mua.

”Lähetäänkö?”

Mä nyökyttelin ja nappasin rikkinäisen lautani toiseen käteeni samalla kun nousin ylös. Polvi oli edelleen kipeä, mutta ei sentään haitannut kävelemistä. Vilkaisin Joonaa, joka vetäisi hupun päähänsä meidän kävellessä sateeseen.

”Vähän kyllä ärsyttää kun tää hajos”, sanoin vilkaisten lautaani. ”Paljonkohan uus dekki maksaa?”

Joona katsahti mua sytytellessään uutta tupakkaa.

”Riippuu miltä merkiltä ostat, ei välttämättä kannata mitään halvinta kolmenkympin dekkiä ostaa”, se sanoi kääntäen katseensa takaisin eteenpäin. Mä nyökyttelin pyyhkäisten kastuneita kasvojani. Räntäsade näytti vaan yltyvän kokoajan. Mulla ei ollut hajuakaan paljonko kello oli, mutta alkoi olla jo aika hämärää, niin kuin tosin tuntui olevan aina tähän aikaa vuodesta. Me käveltiin kylänraittia pitkin kohti bussiasemaa ja vaikka sää oli ihan kamala, niin mä toivoin mielessäni, ettei Joonan kotitien risteys tulisi liian nopeasti. Mä olin ihan niin kuin joku ihastunut teinityttö ajatusteni kanssa ja olin kyllä hiton iloinen, ettei Joona tiennyt mitä mä siitä ajattelin.

Kun Kielokuja lopulta sitten kuitenkin osui kohdalle vähän bussiaseman jälkeen, niin mä pysähdyin ja katsahdin Joonaan. Se vei tupakan huulilleen ja katseli mua hetken, niin kuin miettien mitä olisi sanonut.

”Öö, ne jutut mitä mä sanoin aiemmin, niin käykö ettet kauheesti huutelis niistä?” se lopulta kysyi vilkaisten maata. Mä katsoin sitä ihmeissäni. Millaisena tyyppinä se mua piti?

”En tietenkään, mitä sä oikein kuvittelet?”

Joona kohautti olkiaan.

”No täällä sun ei tarvii kun hakee apteekista Buranaa ja joku väittää seuraavalla viikolla, että sä vedät jotain psykoosilääkkeitä”, se sanoi hymähtäen ja mä mietin puhuiko se nyt omasta kokemuksesta, vai heittikö se koko jutun hatusta. En mä todellisuudessa uskonut, että Kiuruharju oli oikeasti noin paha juorukylä, mutta Tumpin viime viikkoiset jutut kuultuani, mä kyllä ymmärsin Joonaa ja sen asennetta tätä paikkaa kohtaan.

”No mä en oo sellanen.”

”En mä ajatellutkaan, kunhan sanoin.”

Mä nyökyttelin ja katselin hetken aikaa Joonaa.

”Tosi hauska kyllä rullailla pitkästä aikaa kun on seuraa”, tuumasin sitten vaihtaen aihetta.

”Niin.”

”Onks täällä mitään hyvää sisäpaikkaa missä vois skedeillä tälleen talven tullen?” kysyin katsahtaen lautaani. ”Jos kävis ostaa uuden dekin tässä lähiaikoina.”

”On täällä pari parkkihallia, mutta niihin ilmestyy yleensä joku aina valittamaan”, Joona hymähti. ”Mun mummilla on sellanen autotalli, minkä se on antanu periaatteessa mun käyttöön, niin mä rullailen siellä yleensä.”

”Sun mummo kuulostaa hyvältä tyypiltä”, mä hymyilin ja Joona nyökytteli.

”Se on parasta”, Joona sanoi vetäen vielä savut tupakastaan, kunnes tiputti natsan sormistaan. ”Sä voit tulla sinne temppuilemaan sit kun saat uuden dekin.”

Mun kasvoille levisi hymy ja musta tuntui, että mun sydän hakkasi taas vähän kovempaa.

”Oikeesti? Siistiä, kiitti.”

Joona kohautti olkiaan ja hymyili vähän. Mä mietin oliko se sen tapa sanoa, että ole hyvä, tai jotain. Vilkaisin ympärilleni hiljaisella, hämärtyneellä tiellä ja siirsin sitten katseeni Joonaan. Se tarkasteli mua tavanomaisen mietteliäänä ja mun mahanpohjaa kutitteli. Räntäsade sai pari hassua pisaraa valumaan sen poskea pitkin ja mun teki mieli pyyhkäistä ne pois. En sitten kuitenkaan tehnyt niin. Oikeastaan mä tein jotain vielä sata kertaa hullumpaa. Ilmeisesti mun järki sumeni lopullisesti tai sitten mä en vaan voinut vastustaa kiusausta. En mä tiennyt, mutta hetken mielijohteesta mä otin askeleen lähemmäs sitä ja kurottauduin painamaan huuleni sen huulille. En mä ollut tällainen, ei Iivo Aromaalla ollut oikeasti munaa pussata ketään tällä tavalla. Ei ainakaan selvin päin. Tai sitten nähtävästi oli.

Joonan huulet maistuivat tupakalta. Paljon enempää mä en ehtinyt asiaa miettiä, sillä hyvin nopeasti mä tajusin mitä tein ja lähes säpsähtäen irrottauduin Joonasta. Mun poskia ei ollut valehtelematta ikinä kuumottanut näin paljon.

Mitä hittoa Iivo?

Mä peruutin äkkiä taaksepäin, kauemmas Joonasta ja olin kompuroida jalkoihini siinä samalla. Joona katsoi mua, enkä mä ollut ikinä nähnyt sen kasvoilla tuollaista, noin hämmentynyttä ilmettä. Oikeastaan mä en ollut ehkä ikinä nähnyt kenenkään kasvoilla noin hämmentynyttä ilmettä. Mä katsoin sitä säikähtäneenä ja nostin käden suuni eteen.

”Mitä –”

”Sori, oikeesti, víttu sori”, takeltelin epämääräisesti ja olisin voinut vajota maan alle, sillä hitto vie, että mua nolotti. ”Mun pitää mennä.”

Joona ei sanonut mitään, se vaan katsoi mua hämillään ja ihmekös tuo. Mä tiesin kyllä, että tällä tavalla paikalta häipyminen oli ihan @!#$ lapsellista ja naurettavaa, mutta mua hävetti niin paljon, etten mä uskaltanut jäädä siihen. Niinpä mä käännyin äkkiä ja lähdin tarpomaan räntäsateessa kohti kotia. Ei mikään viaton pussausyritys ollut edes paha juttu, mutta kun kyse oli kuitenkin Joonasta, niin se oli. Jollain hemmetin tavalla se vaan oli. Ja vaikka mä olinkin ihan rennon letkeä jannu, niin en mä silti tällaisia juttuja ikinä tehnyt.

Mä kävelin kotitien päähän hammasta purren ja loskaa tennarieni kärjillä potkien, enkä tiennyt miten mä ikinä kehtaisin kohdata Joonan koulussa maanantaina.

  Re: Ole hiljaa ja pidä mua kädestä (poikarakkaus)

Lähettäjä: miu 
Päivämäärä:   1.3.17 20:44:41

AAah, ei saa jättää tuollaiseen kohtaan, ei saa! Pliis sano että tää jatkuu pian!!

Joona on niin <3

  Re: Ole hiljaa ja pidä mua kädestä (poikarakkaus)

Lähettäjä: Kaysa 
Päivämäärä:   1.3.17 21:31:05

Apua, mä haluun äkkiä lisää! :D

  Re: Ole hiljaa ja pidä mua kädestä (poikarakkaus)

Lähettäjä: Jenn 
Päivämäärä:   1.3.17 21:38:37

Noniin! Tätä oonkin odotellut :D
Jatkoa vaan heti, tää on ihana tarina!

  Re: Ole hiljaa ja pidä mua kädestä (poikarakkaus)

Lähettäjä: Redeia 
Päivämäärä:   1.3.17 21:52:35

Hyihyi sua ei tommoseen kohtaan saa jättää! D: Tän on pakko jatkua joko heti tai nyt!! Ihana Iivo <3 niin sitä pitää :* Iivo ja Joona on rakkautta <3

Jatkoa heti nyt kiltti! :3

Ps. Sun kirjotustyyli on aevan ihana <3

  Re: Ole hiljaa ja pidä mua kädestä (poikarakkaus)

Lähettäjä: Redeia 
Päivämäärä:   2.3.17 00:50:31

Voiko kiltti jatkua tänään? D:

  Re: Ole hiljaa ja pidä mua kädestä (poikarakkaus)

Lähettäjä: wop 
Päivämäärä:   4.3.17 02:05:02

Oh, way to go Iivo!! Tää on niin <3

Tumppi on ihan huippu, mulla on just sellanen mielikuva et se vaan yksinkertasesti rokkaa kaikkee mitä se tekee ja sanoo. :D

  Re: Ole hiljaa ja pidä mua kädestä (poikarakkaus)

Lähettäjä: Cledca 
Päivämäärä:   4.3.17 02:31:54

Ihan samaa mieltä kuin wop, olikos se just Iivo joka sano et kaikilla pitäs olla sellane kaveri ku Tumppi on niin JOO MÄ HALUUN KANS :D

  Re: Ole hiljaa ja pidä mua kädestä (poikarakkaus)

Lähettäjä: Redeia 
Päivämäärä:   5.3.17 17:56:19

Jatkoa? :d

  Re: Ole hiljaa ja pidä mua kädestä (poikarakkaus)

Lähettäjä: hyeena 
Päivämäärä:   7.3.17 15:41:58

miu, joo tollaset lopetukset on ehkä vähän julmia :D kiitos kommentista <3
Kaysa & Jenn, kiiiitos kommenteista <3 tässäpäs vihdoin jatkoa (:
Redeia, jaiks anteeks :D mutta hei kiitos paljon <3 c:
wop, kiiitos! <3 joo tumppi on omaa luokkaansa :D
Cledca, NO NIIN PITÄIS! 8)

A/N: Piti saada jatkoa tänne jo viikonloppuna, mutta tuli pari muuttujaa. Nyt on kyllä pitkä luku (jossa on kyllä aika paljon vaan dialogia mutta kuitenkin), en tiiä oisko tää ollu parempi jakaa kahdeks luvuks, mutta menköön!

---------------------

Luku 8 – Mitä ihmettä?

”Sillä Neealla on muuten lapsi, sellanen parivuotias, vai sanoinko mä siitä jo?”

Tumpin innostunut höpötys Jyväskylän mysteerinaisesta oli lähes hellyttävää. Mä yritin hymyillä sille, vaikka ajatukset meinasivatkin pyöriä jossain ihan muualla kuin Tumpin naisseikkailuissa.

”Huh huh, eikö yhtään pelota tollanen mahdollinen isäpuolen rooli tässä iässä?” kysyin saaden toisella puolella pöytää istuvan lävärihuulen hymyilemään.

”Näh, tenavat on huippuja”, Tumppi sanoi huolettomasti ja vei olutlasin huulilleen. Musta itsestäni ei kyllä ikimaailmassa olisi miksikään isähahmoksi yhtään kenellekään tämän ikäisenä, mutta Tumppi nyt olikin paljon kypsempi, hölmöistä jutuistaan huolimatta. Se oli kysynyt mua iltakaljalle saavuttuaan hetki sitten Jyväskylästä ja vaikka ryypiskely sunnuntaina ei ollut ihan mun juttu, niin en ollut paljon väittänyt vastaan tässä. Musta tuntui, että mä tarvitsin tätä. Koko hiton viikonlopun mä olin miettinyt Joonaa ja miettinyt sitä miten tajuttoman typerä mä olin, kun menin pussaamaan sitä perjantaina. Hävetti ihan kiitettävästi, eikä huominen koulupäivä paljoa houkutellut. Mitä ihmettä mä sille sanoisin? Purin huultani tuskastuneena ja kirosin mielessäni ehkä sadannen kerran itseäni ja touhujani.

”Mikä on?”

Mä nostin katseeni Tumppiin, joka kohotti kysyvästi kulmiaan.

”Ei mikään.”

”Älä valehtele, näkeehän sen, että joku vaivaa”, Tumppi sanoi ja siemaisi oluttaan. ”Ja turha väittää, että yhyy, koulustressiä, koska ei mene mulle läpi.”

Mä huokaisin raskaasti ja otin kulauksen kaljastani katsellen hetken aikaa ulos baarin ikkunasta.

”Mä oon ihastunu”, myönsin lopulta, koska ihan sama. Sitä paitsi Tumppi taisi olla vähän liian hyvä ihmistuntija ja mä vähän liian huono valehtelija. Rokkari virnisti leveästi ja nojautui sohvan selkänojaa vasten laskien suurieleisesti käsivartensa molemmille puolilleen selkänojan päälle.

”Miten mä arvasin”, se mietiskeli ja mä naurahdin kuivasti. ”Onneks sulla kävi tuuri, sillä Tino Uusikylä on tunnetustikin haka hoitamaan sydämen asioita”, se jatkoi vieden käden sydämensä päälle. Mä katsoin sitä huvittuneesti hymyillen.

”No sitä mä en epäile.”

”Hyvä! Kerrohan nyt vähän lisää”, se sanoi katsellen mua hymy suupielessään. ”Onks se Sinna?”

Mä ähkäisin, sillä suoraan sanottuna en ehkä olisi halunnut puhua tästä. Tumppi katsoi mua odottavasti ja lopulta mä pyöritin päätäni. Totta kai se oletti, että mä tarkoitin Sinnaa.

”Ei tässä oo Sinnasta kyse”, mä mutisin naputellen sormilla olutlasiani.

”Aijaa, kenestä sitten?”

”No en todellakaan kerro.”

”Eli se on joku jonka mä tunnen”, Tumppi sanoi tietävästi ja hieroi leukaansa, niin kuin olisi miettinyt hyvinkin tosissaan.

”No eiks Kiuruharjulla kaikki tunne toisensa?” hymähdin ironisesti ja Tumppi naurahti.

”Sä alat oppia”, se vastasi. ”Kerro nyt.”

”Unohda koko juttu”, mä totesin välttelevästi ja otin ison kulauksen oluestani. Tumppi katseli mua vekkulimaisesti hymyillen ja mä kohotin toista kulmaani.

”En varmasti ennen kun kerrot”, se vaati ja mä pyörittelin päätäni. ”Come on, ei voi olla noin paha! Mieti nyt, mä oon ihastunut itseeni useamman vuoden vanhempaa naiseen, jolla on lapsi, joten voitko pistää paremmaks?”

Mä naurahdin Tumpin sanoille.

”Voin”, totesin sitten vakavammin ja vilkaisin ympärilleni hiljaisessa baarissa.

”No nyt rupes kiinnostamaan ihan tosissaan.”

”Sehän kiva, mutta puhutaan jostain muusta”, tuumasin ja katsoin Tumppiin, joka virnisti. ”Ihan oikeesti.”

”Mä tiiän, se on salettiin joku poika, et sä muuten ois noin vaikeena”, rokkitukka sanoi ja mä katsoin sitä epäuskoisena. Miten ihmeessä se tajusi? Mä aloin vahvasti epäillä, että Tumpilla oli jotain meedionkykyjä tai muuta vastaavaa.

”Miten sä tajusit?” mutisin haroen hiuksiani ja katsahdin vastapäätä istuvaa poikaa, joka kallisti vähän päätään. Hetken aikaa se oli ihmeellisen hiljaa ja vaan tarkasteli mua mietteliäänä, kunnes sen ilme yhtäkkiä muuttui.

”Oh my @!#$íng god Iivo!” se älähti kovaan ääneen ja kuulosti ihan joltain amerikkalaisen hömppäleffan teinitytöltä. Mä katsoin sitä ihmeissäni.

”Mitä?”

Tumppi virnisteli pöydän toiselta puolelta ja risti sitten kädet rintansa päälle.

”Joona”, se paukautti ja mulla meinasi mennä oluet väärään kurkkuun. Mun sydän jätti pari lyöntiä välistä ja hetken aikaa mä vaan tuijotin Tumppia ihan äimänä. Siis hemmetti, sillä salettiin oli jotain meedionkykyjä, ei se muuten voinut tajuta.

”Mitä hittoa?” mä ähkäisin vaikeana ja vilkaisin ympärilleni, ettei lähistöllä vaan ollut ketään kuulemassa.

”No onko?”

”Víttu.”

”Onko?”

”No on.”

Tumpin virne leveni ja mä hieroin otsaani tajuamatta, miten se hoksasi. En mä kyllä todellakaan olisi halunnut kenenkään tietävän, edes Tumpin, vaikka se miten rento ja huippu tyyppi olikin. Tilanne oli ihan tarpeeksi nolo ilman Tumpin virnuilujakin.

”Sua on niin helppo lukee Iivo”, Tumppi sanoi selvästi ylpeänä päättelytaidoistaan.

”No näköjään”, mä mumisin otsaani rypistäen. ”Miten sä tajusit?”

”Niin kuin sanoin, mä oon ihan ässä näissä jutuissa”, se sanoi ja mä pyöritin vähän päätäni. ”Ihmekään kun punastelit siellä röökipaikalla sillon viime viikolla, kun vähän kiusasin sun ikävästä Joonaa kohtaan.”

”En mä mitään punastellut”, sanoin kaljaani tuijotellen ja tunsin miten poskia alkoi taas kuumottaa.

”No punastelithan”, Tumppi virnuili ja katsahdin sitä.

”Hitto lopeta.”

”Tais olla muuten Joona se syy miks et lähteny Savoon perjantaina”, rokkitukka jatkoi härnäämistään.

”No eihän, mä en vaan jaksanu lähtee”, vastasin huultani purren, mutta Tumppi vaan hymyili tietäväisesti.

”Niinpä niin”, se sanoi hörpäten kaljaansa ja laski sitten kätensä pöydälle. ”Mites sä nyt siihen menit ihastumaan?”

”Meninpä nyt vaan”, mutisin vaivautuneena ja otin kulauksen kaljastani.

”Siis onhan se nyt hyvännäköinen ja osaahan se olla mukavakin, en mä sillä”, Tumppi sanoi mietiskellen. ”Niin, että kyllä mä sua tavallaan ymmärrän, jos mä tykkäisin pojista, niin voisin kyllä mennä sen kanssa sänkyyn.”

Hyvä etten mä vetänyt kaljaa väärään kurkkuun uudemman kerran Tumpin puheiden myötä.

”Helvettí Tumppi, rajota nyt vähän”, mä ähkäisin.

”Mitä? Sinähän siihen kuumana käyt”, Tumppi huomautti virnistäen ja mä purin kieleeni.

”Ei puhutan tästä enää”, sanoin vaikeana, mutta Tumppi ei nähtävästi välittänyt mun sanoistani.

”Varmasti puhutaan”, se vastasi ponnekkaasti. ”Mitäs meinasit?”

”No en meinannu mitään.”

”Älä nyt!” Tumppi huudahti. ”No okei joo, ei käy kyllä kateeks sua, en ehkä ensimmäisenä lähtis sille jätkälle mitään rakkautta tunnustamaan”, se mietiskeli ja mä huokasin.

”Kiitti, auttaa ihan helvetísti”, sanoin hörpäten sitten kaljaani.

”Sori”, Tumppi hymyili. ”Kysytäänkö Joona tänne?”

”Ei todellakaan kysytä!” mä älähdin nopeasti ja rokkitukka kohotti kulmiaan.

”Ihan rauhassa, ei tää nyt niin paha juttu oo”, se sanoi huvittuneena.

”No onhan.”

Tumppi katseli mua hetkisen ja siristi mietteliäänä silmiään.

”Onks tässä nyt jotain muutakin?”

”Ei oo”, mä mutisin tuijotellen lasissani olevaa kaljaa.

”Sä oot oikeesti huono valehtelija”, Tumppi sanoi ja mä vilkaisin sitä. ”Sano nyt.”

Mä huokaisin ja kirosin koko aihetta mielessäni.

”Mä pussasin sitä perjantaina”, myönsin lopulta ja Tumpin suu loksahti auki. Nähtävästi mä sitten kerroin sille yhtäkkiä kaiken, vaikka olin vannonut itselleni, etten sanoisi tästä kyllä kenellekään mitään.

”Oikeesti? Ai ihan selvin päin vielä?”

Mä painoin pään käsiini nyökytellen. Ääneen asian sanominen ei kyllä ainakaan auttanut yhtään, joten páskapuhetta oli sekin, että puhuminen muka aina auttoi. Mun olo oli kyllä ihan yhtä nolo nyt, kuin se oli ollut koko helkkarin viikonlopun. Ei paljon auttanut.

”Arvaa hävettääkö”, valitin tuijottaen baaripöydän kulunutta pintaa.

”Iivo helvettí, sulla on munaa!” Tumppi kehui, niin kuin mä olisin tehnyt jotain täysin uhkarohkeaa ja uhmannut kuolemaa tai muuta vastaavaa.

”Sä et nyt auta yhtään”, mä sanoin surkeana ja lopulta nostin pään käsistäni. ”Hitto, että kuumottaa mennä kouluun huomenna, tiiä vaikka Joona lyö mua naamaan tosta hyvästä.”

Tumppi naurahti ja pyöritti päätään.

”No eikä lyö, älä liioittele”, se sanoi rauhallisesti ja nojautui sitten kättään vasten katsoen mua. ”Voi Iivo, mitä mä oon tehny ennen sua? Sä oot niin ihana tyyppi”, se totesi ja mä katsoin sitä epäuskoisena.

”Ihana? Siis mä olen aivan hiton tyhmä”, vastasin ja Tumppi hymyili veikeästi.

”Etkä oo”, rokkitukka sanoi. ”Mitä se Joona sano?”

”No ei se sanonu mitään, mä lähin muutenki vaan raukkamaisesti karkuun siitä sit”, huokasin sulkien hetkeksi silmäni. Olisinpa mä edes pussannut sitä vaikka ihan tuhannen päissäni, niin voisi syyttää humalaa tästä kaikesta. Mutta kun ei, hitto vie.

”Eli ethän sä edes tiedä mitä se ajattelee”, Tumppi järkeili.

”No mitäpä veikkaat?”

Tumppi kohautti olkiaan.

”Ei Joonasta ikinä tiiä”, se tuumasi ja katsoi sitten mua. ”Älä huoli, sä oot niin söötti, että sulatat kuule kovimmankin sydämen”, se jatkoi virnistäen ja mä kohotin kulmiani.

”Hitto mä lyön sua kohta”, sanoin saaden Tumpin nauramaan.

”Älä lyö.”

Mä pyörittelin vähän päätäni ja katselin hetken aikaa tuoppiani.

”En mä uskalla mennä kouluun huomenna”, pukahdin lopulta ja Tumppi kurottautui taputtamaan mua olalle.

”Totta kai uskallat, älä oo noin dramaattinen”, se sanoi reippaasti. ”Ei toi oo yhtään paha juttu, oikeestaan toi on just huikeeta”, se jatkoi hymyillen.

”Eikä ole”, mä sanoin huokaisten ja join tuoppini yhdellä kulauksella tyhjäksi. ”Mä haen vielä toisen kaljan, otatko sä?”

Tumppi hörppäsi lasinsa pohjalla olevat kaljat kitusiinsa ja katsahti mua samalla kun nousi ylös.

”No joo, ei täältä malta lähtee kun on näin mehukkaita juttuja”, se tuumasi hymyillen ja mä läimäisin sitä kevyesti kylkeen, kunnes laahustin hiljaiselle tiskille. Nyt mä tiesin miltä se tuntui kun halusi vaan vetää pään täyteen. Nimittäin mulla oli just sellainen fiilis. En mä tietenkään oikeasti tekisi niin, mutta ajatus tuntui silti kovin houkuttelevalta juuri nyt.

*

Maanantaiaamuna mun olisi ihan oikeasti tehnyt mieli jäädä sängynpohjalle makaamaan, mutta lopulta pakotin itseni kuitenkin kouluun. Vatsanpohjaa nipisteli jo pelkkä ajatuksin Joonan näkemisestä. Huokaisten suuntasin lukion pihan poikki ovelle ja sisälle päästyäni törmäsin Sinnaan, joka tervehti iloisesti.

”Miten meni viikonloppu?” se kysyi hymyillen ja mä pyyhkäisin pipon alta tulevia hiuksiani.

”Siinähän se, aika tavallisesti.”

”Olitko sä Kuopiossa?”

”En mä sit jaksanutkaan lähteä”, vastasin rentoa sävyä tavoitellen. ”Mites sun viikonloppu?”

”Koulujuttuja tehdessä”, se huokasi, mutta hymyili sitten. ”Tehdäänkö joku päivä sitä hissan parityötä?”

”Joo, tehdään vaan”, mä sanoin. ”Vois tällä viikolla joku päivä koulun jälkeen.”

Sinna nyökytteli sipaisten vehnänruskeita hiuksiaan korvan taakse. Mä vilkaisin sitä hymyillen hieman, kunnes suuntasin tytön perässä äidinkielen luokkaan. Tumpin iloinen höpötys kantautui ensimmäisenä korvaan ja mä nostin katseeni huomaten luokan perimmäisessä nurkassa rokkitukan sekä Joonan, joka kuunteli sen juttuja käteensä nojaillen. Mun vatsanpohjaa nipisteli.

”Huomenta Iivo, huomenta Sinna!” Tumppi tervehti nostaen kättään.

”Huomenta”, mä vastasin käheästi lysähtäen Sinnan viereen toiselle puolelle luokkaa ja pidin kyllä katseeni visusti poissa Joonasta.

”Kuinka meni Sinnan viikonloppu? Olitko juhlimassa?” Tumppi kyseli istuen sivuttaen tuolillaan katse meissä ja heilutteli pitkiä jalkojaan ilmassa.

”Ihan koulujuttuja vaan väkersin koko viikonlopun”, tyttö tuumasi samalla kun etsi äidinkielen käsikirjan kangaskassistaan.

”Onpas tylsää.”

”Sulla ilmeisesti oli jännä viikonloppu sit?” Sinna kysyi.

”No joo, sanotaan nyt vaikka niin, että olihan tuo viikonloppu yllätyksiä täynnä”, Tumppi tuumasi ja mä vilkaisin sitä kulmieni alta saaden sen virnistämään. Pitikin mennä hölöttämään sille Joonasta, mä veikkasin, ettei se varmaan lopettaisi virnuiluaan mulle ikinä.

”No en tiiä haluanko tietää enempää”, Sinna naurahti.

”Et välttämättä”, Tumppi vastasi rempseästi ja Sinna pyöritti päätään samalla kun avasi kirjan eteensä pöydälle.

”Voi sua.”

”Iivo kyllä näyttää vähän väsyneeltä, etkö oo saanu nukuttua?” Tumppi kysyi sitten ja mä katsahdin sitä.

”Maanantait on tämmösiä”, mutisin ja Rancidin bändipaitaan pukeutunut rokkitukka virnisti.

”Ai millasia?”

Mä kohotin kulmiani.

”No tämmösiä, että väsyttää.”

”Juu juu.”

Mä etsin oman äidinkielenkirjani repusta ja vilkaisin sitten ovelle kun porukkaa alkoi valua luokkaan. Mun ajatukset olivat jossain ihan muualla kuin suomen kielen kieliopissa, mutta pidin silti huolen, ettei mun katse vaan alkaisi vahingossakaan harhailla toiselle puolen luokkaa. Suoraan sanottuna mä toivoin vaan, että koulupäivä lipuisi äkkiä loppuun, eikä mun tarvitsisi kuumotella enää Joonaa. Mitähän hittoa sekin ajatteli tästä tai musta? Vähän kyllä oikeasti vítutti, sillä kun mä nyt olin vihdoin saanut Joonasta jotain oikeasti irti ja meistä oli tullut kavereita, niin sitten mä menin hölmöilemään. Pitäisi varmaan harjoitella jotain itsehillintää.

Äidinkielen tunnit soljuivat tuskastuttavan hitaasti loppuun ja musta tuntui, ettei mun päähän jäänyt mitään. Ruokatunnilla istuin Aksun ja Tumpin kanssa nurkkapöydässä syömässä kuunnellen puolella korvalla noiden jutustelua jostain viime kesän kommelluksesta. Pojat nauroivat muisteloilleen, mutta mulla meni sekin ihan ohi.

”Sä oot omituisen hiljanen tänään”, Aksu sanoi mulle ja mä katsahdin sitä.

”Kauheesti vaan väsyttää.”

”No höh, mutta tänään illalla sit taas säbää?” se kysyi ja hotki lautasellaan olevan kinkkukiusauksen loppuun.

”Joo, tietty”, mä hymyilin ja Aksu näytti peukkua, kunnes nousi.

”Pakko lähtee, mulla on hammaslääkäri”, se irvisti.

”Tsemppiä”, mä sanoin saaden pojan hymyilemään. Se moikkasi meille, kunnes lähti kävelemään kohti ruokalan ovia. Mä pyörittelin kinkkukiusausta haarukallani ja vilkaisin sitten Tumppia, joka selasi puhelintaan pöydän toisella puolella.

”Oispa jo kesä”, se huokasi haaveilevasti.

”Nyt on marraskuu”, mä totesin ja Tumppi hymyili vinosti. ”Aika monta kuukautta saat odotella vielä.”

”Kauhee pessimisti”, rokkitukka sanoi ja nosti katseensa puhelimestaan.

”No enhän.”

”Siinä toinen”, Tumppi sanoi sitten ja mä nostin katseeni huomaten Joonan istuvan Tumpin viereen tarjottimensa kanssa. Mun ajatukset menivät solmuun ja sydämen lyöntitiheys kiihtyi taas ihan hulluna. Yritin näyttää neutraalilta itseltäni, mutta varsin tiiviisti mun katse liimautui ruokaan heti Joonan istuttua vastapäätä.

”Mikä?” se kysyi ja Tumppi naurahti.

”Pessimisti.”

”Ai minä?”

”No todellakin sinä!” rokkitukka hihkaisi hilpeään sävyyn ja kiskaisi harmaan hupparin hupun Joonan päästä. ”No ei vaan, oothan sä aika ihana”, se tuumasi ja mä vilkaisin noita. Joona pyöräytti silmiään Tumpin puheille.

”Jaahas.”

”Jaahas? Miten ois vaikka kiitos Tino?” Tumppi kysyi virnistellen ja hörppäsi maitonsa yhdellä kulauksella loppuun. ”Mutta nyt mun pitää lähtee tonne – öö, kirjastoon”, se sanoi sitten laskien ruokailuvälineet lautaselleen. Mä nostin epäuskoisen katseeni siihen. Voi helvetín Tumppi. Se teki tämän ihan tahallaan, jätti mut tänne Joonan kanssa.

”Kirjastoon?” mä kysyin ja Tumppi hymyili mulle liioitellun herttaisesti.

”Joo, aattelin alkaa sivistämään itseeni tälleen viimeisenä lukiovuotena vihdoin”, se sanoi rempseästi, pyyhkäisi pikimustia hiuksiaan ja nousi. Mä katsoin sitä ilmeellä, joka kertoi varmasti kaiken oleellisen. Tumppi vaan hymyili veikeästi, kunnes sanoi heipat ja lähti harppomaan pitkin askelin kohti ruokalan palautuslinjastoa. Mä katsoin sen perään ja mietin ihan vakavissani, että lähtisin itsekin, mutta en sitten kuitenkaan kehdannut, kun ruokakin oli syömättä. Mä en uskaltanut katsoa Joonaa, enkä mä keksinyt mitään puhuttavaa, joten olin sitten hiljaa ja tuijotin ruokaani ja näytin typerältä. Hemmetti vieköön. Huultani järsien tartuin lopulta haarukkaani ja pakotin itseni syömään, vaikka ruokahalua ei oikein ollutkaan.

”Mikä se perjantain juttu oli?”

Ihme, etten mä tukehtunut ruokaani Joonan suoran kysymyksen myötä. Poskia alkoi kuumottaa ja vaikka kuinka olisi tehnyt mieli tuijotella lautasella olevaa ruokaa, niin pakotin katseeni Joonan silmiin, etten olisi näyttänyt ihan idiootilta.

”Öö, en tiiä”, sain sanottua ja yritin turhaan tavoitella rentoa sävyä. Kiusaantuneisuuden näki musta varmaan kilometrien päähän.

”Okei?”

”Mitä lie sekoilin”, mutisin ja Joona kohotti kulmiaan. ”Jos voidaan vaan unohtaa se juttu?”

”Juu, ihan miten vaan”, Joona vastasi kohauttaen olkiaan. Ja mitähän tuo tarkoitti?

”Hyvä, koska mua hävettää se ihan hiton paljon”, sanoin sitten tökkien ruokaani haarukalla.

”Okei.”

Joonan lyhytsanainen tyyli ei kyllä helpottanut tilannetta yhtään. Tosin ainakaan se ollut vihainen tai ilkeä, mikä sai mun olon muuttumaan astetta paremmaksi. Mä raavin niskaani ja tuijottelin hetken ruokaani, kunnes nostin katseeni vastapäätä istuvaan poikaan.

”Onneks sä et oo vihanen mulle tai mitään”, sanoin pakottaen ääneni reippaammaksi.

”Miks olisin?”

Mä kohautin olkiani vuorostani. Tilanne oli vähän outo, en mä nyt ikinä olisi uskonut keskustelevani tällaisesta asiasta Joonan kanssa koulun ruokalassa. Poskien kuumotus kuitenkin laantui ja olokin muuttui vähän vähemmän nolostuneeksi, kun mä huomasin, että Joona tosiaan otti koko perjantain jutun ihan lunkisti ja vaikutti ihan normaalilta itseltään. Nähtävästi mä olin vaan itse kehitellyt jotain draamaa pääni sisällä. Ihan tyypillistä. Mua kuitenkin vähän hermostutti ajatus siitä, että Joona todellisuudessa tajusi mistä oli kyse. Mä en halunnut sotkea meidän kivasti edennyttä kaveruutta.

”Mites meni viikonloppu?” vaihdoin aihetta rentoutuen hitusen.

”Siinä kai se, tavallisesti”, Joona vastasi ympäripyöreästi ja katsahti mua. ”Sulla?”

No mietin sua koko vitun viikonlopun.

”Ihan jees, koulujuttuja tein”, vastasin, vaikkei se ihan totta ollutkaan. ”Mä mietin muuten, että onks Jyväskylässä mitään hyviä skedeliikkeitä? Vois käydä sen dekin ostamassa”, jatkoin jutustelua. Tässä tilanteessa puhuminen tuntui huomattavasti paremmalta vaihtoehdolta kuin hiljaisuus.

”On siellä.”

”Okei”, mä sanoin ja katsoin sitten Joonaa. ”Haluutko lähtee mukaan jos kävis ens viikolla siellä?”

Mua pelotti kysyä viime perjantain takia. Joona nosti katseensa lautasestaan ja mä yritin hymyillä.

”Mennään vaan”, se sanoi varsin neutraalisti.

”Mä voin ottaa äidin auton lainaan”, selittelin katse Joonassa. Se tarkasteli mua hetkisen, kunnes nyökytteli ja keskittyi ruokaansa. Sen vasemman käden sormet olivat edelleen paketissa ja mulle tuli mieleen viime perjantainen keskustelu rampeilla. Hetken aikaa mä vilkuilin Joonaa, kunnes totesin mielessäni, että olin viettänyt ruokalassa nyt jo sen verran kauan aikaa, että pitäisi varmaan alkaa pikkuhiljaa keskittyä ihan vaan syömiseen.

Tumppi oli luonnollisesti hyvin tyytyväinen katoamistempustaan ja sen kasvoilla keikkui hilpeä hymy kun mä astelin ruokailun jälkeen ruotsin luokkaan Joonan lähdettyä käytävällä vastaan tulleen Oliverin kanssa tupakalle.

”No mitä löytyi kirjastosta?” kysyin lysähtäessäni Tumpin taakse istumaan. Sonja ja Sinna istuivat edessä jutellen jotain omiaan, mutta muuten paikalla ei ollut vielä ketään.

”Mistä kirjastosta?” poika vitsaili ja mä katsoin sitä merkitsevästi kulmieni alta. ”Ai niin, kirjastosta! En mä sit jaksanutkaan mennä sinne.”

”Ylläri”, mä vastasin ja käänsin sitten katseeni Niklakseen sekä Eelikseen noiden ilmaantuessa istumaan mun viereeni. Mulla oli huomattavasti parempi olo nyt kuin vielä aamulla. Ehkä mä sitten olin tuolle kovaääniselle rokkitukalle kiitoksen velkaa äskeisestä.

*

Illemmalla kävin pelailemassa säbää poikien kanssa ja sain kuulla, että meillä olisi joku pelikin tulossa parin viikon päästä. Hassua miten Kiuruharju vaikutti muhun – Kuopiossa mun salibandyharrastus oli jäänyt hetkellisesti unholaan, mutta täällä mä olin aloittanut sen uudelleen. Sama koski skeittausta. Kiuruharjulla oli selkeästi ihmeellisen hyvä vaikutus muhun, vaikka olin tänne muuttaessani odottanut ihan muuta. Treenien jälkeen mä menin vielä Aksulle pelaamaan pleikkaria pariksi tunniksi. Sen äiti tarjosi meille omenapiirakkaa vaniljakastikkeella ja mua hymyilytti kun Aksu pyöritteli päätään äitinsä hyysäykselle. Aksun äiti vaikutti kivalta, se oli sporttinen ja ikäisekseen tosi kaunis, ystävällisesti hymyilevä nainen, josta kuitenkin huomasi, että se oli vähän keskiluokan yläpuolella. Toisaalta, ihan niin kuin Aksukaan, se ei ollut mitenkään ylimielinen.

”Sulla on mukava äiti”, mä tuumasin pleikkarin ohjainta kädessäni pyöritellen ja Aksu vilkaisi mua. Me löhöiltiin Aksun huoneen leveällä sohvalla ja yllättäen hakattiin Änäriä.

”Juu, me ollaan aina oltu tosi läheisiä”, se sanoi selaten ruudussa pyöriviä NHL-joukkueita. ”Yläasteella jotkut mun kaverit oli ihan pihkassa siihen, mikä oli kyllä aika jäätävää oikeesti”, se naurahti ja mä tyrskähdin.

”No joo, mutta toisaalta, ei ihan jokaisella oo noin timmissä kunnossa olevaa mutsia”, sanoin ja Aksu läimäisi mua.

”Hyi helvettí, Iivo!”

Mä nauroin huvittuneena ja Aksu pyöritti päätään.

”Sori”, virnistin keskittäen katseeni television ruutuun. ”Onks sun isäkin joku normaalia keski-ikäistä miestä kuumempi tapaus?” kysyin vitsaillen ja Aksu alkoi nauraa.

”Et sä voi oikeesti kysyä multa tollasta”, se sanoi huvittuneena. ”Mutta joo, on sekin kyllä aika tikissä kunnossa, meidän perhe on tämmösiä urheiluhulluja täynnä.”

”Sun isosiskokin?” mä kysyin ja Aksu nyökytteli.

”Se hyppää pituutta SM-tasolla.”

”Siistiä”, mä tuumasin. ”Teidän perhe on varmaan aika läheinen?”

”No joo, mutta kyllä Ilonan kuolema muutti asioita aika paljon”, Aksu sanoi vilkaisten mua. ”Tai enimmäkseen isää, Ilona oli sellanen iskän tyttö.”

”Ei tollasesta varmaan helpolla selviä”, sanoin vakavana ja Aksu pyöritti päätään.

”Isä ei varmaan selviä ikinä, ei se oo ollu samanlainen enää pikkusiskon kuoleman jälkeen”, Aksu sanoi huokaisten ja katsahti sitten mua. ”Anteeks, mä aloin vaan angstata.”

”Ei tarvii pyytää anteeks”, mä sanoin taputtaen vieressäni istuvaa poikaa olalle saaden sen hymyilemään.

”No hyvä.”

Aksu valitsi pelattavakseen Chicago Blackhawksin ja mä keskityin myös selaamaan joukkueita. Hetken aikaa me oltiin hiljaa, kunnes mä sain valittua joukkueen ja käänsin katseeni Aksuun kun peli alkoi ladata.

”Ootko sä ikinä miettiny sopivas Joonan kanssa?” mun oli pakko kysyä, vaikka Tumppi olikin sanonut aiemmin, että Aksu saattoi hermostua jos sille yritti sanoa asiasta. Vieressä istuva poika katsahti mua silmäkulmastaan ja keskitti sitten katseensa ruutuun.

”En mä halua”, se sanoi vakavana ja mä nyökyttelin pienesti.

”Okei.”

”Toivottavasti sä et ajattele, että mä oon ilkee tyyppi sen takia”, Aksu sanoi.

”En ajattele.”

”Kyllä mä nyt sen tiedän, että ei se Joonan vika oo mitä sen veli teki, mutta silti, jos mä saisin valita, niin mä en haluais ees nähdä sitä”, Aksu selitti hieraisten lyhyitä hiuksiaan. ”Mä vihaan sen veljeä niin paljon.”

”En mä sua tuomitse, älä sitä luule”, sanoin ja Aksu vilkaisi mua.

”En luule”, se vastasi. ”Mun isä vihaa niiden koko perhettä ihan helvetísti, ehkä vähän kohtuuttomastikin, siihen nähden, että ei Ilonan kuolema oo kenenkään muun kun Joonan veljen vika.”

Mä yllätyin, että Aksu sanoi noin. Mä olin olettanut, että Aksu vihaisi Joonaa jotenkin ehdoitta, eikä ainakaan puhuisi yhtään puolustelevasti sen perheestä. Varsinkin kun mielessä oli aika elävästi viikon takainen kahakka baarin pihalla.

”Tällasella pienellä kylällä tollanen vihanpito saa varmaan aika helposti isot mittasuhteet”, mä sanoin ja mietin sitä mitä Tumppi oli sanonut mulle Aksun illanistujaisissa.

”Niinpä”, Aksu vastasi ja keskitti sitten katseensa peliin. ”Mutta pelataanko nyt?” se kysyi ja hymyili vähän.

”Joo, jos sä haluut selkääs”, mä virnistin ja Aksu tyrkkäsi mua kevyesti kylkeen.

”Sä saat selkääs”, se uhkasi ja mä naurahdin, kunnes keskityin katsomaan ruudulle luistelevia pelaajia. Aksun puheet kummittelivat pääkopassa, vähän niin kuin Tumpin puheet olivat kummitelleet aikaisemmin. Jotenkin musta tuntui, että mä en tiennyt puoliakaan tästä kuviosta.

*

Meille ilmoitettiin tiistain viimeisillä tunneilla, että keskiviikon tunnit olisi peruttu ja ylimääräinen vapaapäivä sai aikaan hilpeitä huudahduksia. Eikä sillä, kyllä mullekin kelpasi vapaapäivä näin keskellä viikkoa.

”Tehdäänkö tänään jotain?” mä kysyin kävellessäni Tumpin ja Eeliksen kanssa neljän aikaan koulun ovista ulos. Pihalla satoi lunta ja ilma tuntui muutenkin aika kylmältä, joten nähtävästi talvi päätti viimein saapua tännekin puolelle Suomea.

”Sori bro, lupasin olla tän illan Sonjan kanssa”, Eelis sanoi taputtaen mua olalle ja vilkaisin honteloa, pörröpäistä kaveriani hymyillen hieman.

”Ai teillä on joku romanttinen ilta tiedossa?” kysyin ja Eelis naurahti.

”Jotain sellasta.”

”Pitääks vähän hyvitellä Sonjalle, kun olit niin jäätävässä kännissä sillon Aksun luona?” Tumppi virnuili ja Eelis lätkäisi sitä käteen.

”En mä ees ollu niin kauheessa kunnossa!”

”Joopa joo”, Tumppi sanoi heittäen repun selkäänsä. ”Sori Iivo, mä lähen Jyväskylään ens yöks”, se jatkoi sitten katsoen mua.

”Sulla ihan oikeesti siis on siellä joku nainen?” Eelis kysyi ja Tumppi levitti käsiään.

”No on! Onks jotenkin vaikee uskoo?”

”Sun romanssit ei yleensä kestä yhtä yötä pidempään, ihme renttu”, Eelis sanoi härnäävästi ja mun huulilla kävi huvittunut hymy.

”Tää onkin spessujuttu”, Tumppi vastasi hyväntuulisesti ja katsoi sitten mua. ”Hei, mä tiiän yhen tyypin, jonka sä voit kutsuu sun seuraks tänään”, se virnuili ja mä vilkaisin sitä varoittavasti.

”Ai kenet?” Eelis kysyi ennen kuin mä ehdin kommentoida mitään.

”No Aksun tietysti, hölmö”, Tumppi naurahti ja mä kohotin sille merkitsevästi kulmiani. Se kohotti kulmiaan takaisin ja käänsi sitten hymyilevän katseensa eteenpäin.

”Niin joo tietysti”, Eelis mutisi keskittyen selaamaan kädessään olevaa puhelinta. Risteyksen kohdalla mä huikkasin pojille heipat ja kaksikko lähti tarpomaan kohti kylän keskustaa mun suunnatessa kotiin päin. Jostain syystä mun mielessä pyöri Aksun eiliset sanat. Mä mietin, että olinko mä ihan huono kaveri, kun en kertonut Aksulle siitä, että mä olin käynyt Joonan kanssa skeittaamassa. Enhän mä sille tilivelvollinen ollut, mutta tuntui silti jotenkin inhottavalta. Mietteliäänä kävelin kotiin ja syötyäni välipalaa ja tehtyäni englannin läksyt, suuntasin huoneeseeni, lysähdin haukotellen sängylleni ja etsin puhelimen käteeni. Mun teki ihan kohtuuttoman paljon mieli kysyä Joonaa tänään jonnekin, vaikka kaljalle, mutta en tiennyt uskaltaisinko. Vähiten mä nyt halusin perjantain pusun jälkeen vaikuttaa mitenkään liian läpinäkyvältä.

Mä mietin myös sitä, että kysyisin Aksua vaikka lenkkiseuraksi, mutta lopulta sitten kuitenkin avasin WhatsApp-keskustelun Joonan nimen kohdalta. Tuijottelin älyluuria hetken aikaa hammasta purren, ennen kuin kirjoitin.

’Moi, haluisitko lähtee käymään kaljalla?’

Mä ehdin makoilla sängylläni jonkin aikaa, ennen kuin Joona vastasi.

’Muuten joo mut oon mummilla koiravahtina täällä korvessa tämän illan’

Huomasin harmistuvani Joonan viestistä aika paljon. Vastasin sille, että ehkä joku toinen kerta, kunnes aloin huokaisten selailla jotain täysin turhanpäiväistä netistä. Iida huudatti taas musiikkia ihan hullun kovalla ja mä mietin, että miten se pystyi tekemään mitään noin kovassa metelissä. Pikkusisko oli ehkä vähän piristynyt tässä viikkojen aikana jos vertasi siihen miten angstinen se oli ollut vielä muuttopäivänä. Se oli nähtävästi saanut kavereita ja mä olin asiasta tajuttoman onnellinen. Vähiten mä halusin, että Iidan anoreksia puhkeaisi uudelleen kun se oli vihdoinkin alkanut syömään kunnolla ja päässyt pohjalta takaisin pinnalle. Mietteliäänä laskin puhelimen lopulta kädestäni ja suljin hetkeksi silmäni. Meni ehkä kymmenen minuuttia ja mä ehdin vajota johonkin epämääräiseen horrostilaan, kun puhelin sitten piippasi ihan korvan juuressa. Säpsähtäen nappasin luurin käteeni ja ruudussa näkyi Joonan nimi. Jos nyt äskeinen viesti oli saanut mut tosissaan vähän harmistumaan, niin seuraava sai valehtelematta hymyn leviämään ihan korviin asti.

’Vai haluutko tulla tsekkaa sen autotallin mistä sanoin? On mulla kyl muutama kaljakin täällä’

Mä ihan tosissaan yllätyin, sillä en mä olisi odottanut Joonalta mitään tuollaista, en todellakaan. Ei kuitenkaan pahemmin tarvinnut miettiä, että suostuako vai ei. Mä kirjoitin myöntävän vastauksen nopeasti, enkä edes ajatellut, että miten mä pääsisin parinkymmenen kilometrin päähän sen mummille ilman autoa. Kampesin itseni istumaan ihmeellisen reippaasti ja hetken päästä Joona ilmoitti, niin kuin mun ajatukseni lukien, että voisi tulla hakemaan. Mun oli vaikea peittää hilpeyttäni noustessani ylös sängyltä ja itsekseni hymyillen heitin kuluneen Adidaksen hupparin päältäni ja etsin kaapista löysän, ruudullisen flanellipaidan, jonka vedin ylleni. Vaihdoin tummansiniset farkut mustiin ja seisoskelin ehkä nolottavankin kauan peilin edessä itseäni tarkastellen, ennen kuin kirjoitin Joonalle, että se voisi tulla hakemaan mut vaikka bussiasemalta.

Joitain toveja myöhemmin mä sitten kiskoin eteisessä maastonvihreän takin päälleni, etsin hattuhyllyltä pipon sekä lapaset ja vilkaisin olohuoneen puolelle.

”Mä meen näkee kaveria!” huikkasin hyväntuulisesti äidille, kunnes suuntasin ulko-ovelle ja sitä kautta ulos. Lumisade näytti hellittäneen ihan vähän, mutta ilma tuntui silti viilenevän koko ajan. Mä kävelin reippain askelin bussiasemalle, jossa Joona, kuten joka kerta aikaisemminkin, odotteli etuajassa. Se nojaili punaiseen, vanhanmalliseen Honda Civiciin ja poltteli tupakkaa toinen käsi rennon mallisten farkkujen taskussa. Mua jännitti vähän ja mun mahanpohjaa kutitteli hassusti, mutta pyrin näyttämään ihan normaalilta seisahtuessani Joonan viereen. Se siirsi katseensa muhun, otti mustan takkinsa hupun päästä ja tervehti.

”Moi”, hymyilin ja vilkaisin autoa. ”Onks tää sun?”

”Mummin, mutta mä tällä yleensä ajelen”, Joona vastasi ja tiputti tupakan sitten sormistaan. ”Aika romuhan tää on.”

”Mun mielestä tällaset kasarin helmet on just siistejä”, vastasin ja Joonan kasvoilla häivähti hymy.

”Siistejä?”

”Niin”, vastasin naurahtaen. ”En mä tosiaankaan kyllä autoista oikeen mitään tiedä, vaikka oma auto oiskin tosi jees”, sanoin sitten samalla kun kiersin pelkääjän paikalle Hondan toiselle puolelle.

”No en mäkään”, Joona vastasi ja mä katsahdin sitä hymyillen, kunnes istuin alas ja kiskoin turvavyön kiinni. Joona istui ratin taakse ja käynnisti auton, kaartaen sen sitten pois bussiaseman pihasta. Mä katselin hetken aikaa ulos ikkunasta, kunnes vilkaisin vieressäni istuvaa poikaa.

”Missäs se sun mummi on?”

”Se on jonkun kaverin luona kyläilemässä huomiseen asti”, Joona vastasi vilkaisten mua ajamisen lomasta. ”Mä kyllä veikkaan, että se on tavannu jonkun miehen, mutta ei vaan kehtaa myöntää, sen verran paljon se nykyisin ravaa jossain.”

Mun huulille nousi hymy. Hitsi mä tykkäsin siitä kun Joona puhui mulle tuolla tavalla, paljon enemmän ja paljon pehmeämpään sävyyn kuin vielä jokin aika sitten. Mä olin tosi iloinen siitä, etteivät meidän välit menneet mitenkään kiusallisiksi mun perjantaisen pussausyrityksen jälkeen. Oikeastaan mua ei enää edes hävettänyt tai hermostuttanut koko juttu, vaan mä pystyin olemaan ihan rento oma itseni, vaikkeivat perhoset vatsanpohjasta olleetkaan kadonneet mihinkään.

”Sä taidat viettää aika paljon aikaa sun mummin luona?” kysyin katsellen ikkunaan Joonan kääntyessä pienemmälle tielle.

”Joo, mieluummin siellä kun kotona”, se vastasi. ”Millanen sun perhe on?”

Mä katsoin Joonaa ja koitin nähdä sen ilmeestä, että kiinnostiko sitä oikeasti vai kysyikö se vaan kohteliaisuudesta tai vaihtaakseen aihetta. Poika katsahti mua pikaisesti ja kohotti kulmiaan.

”Ihan kiva, mun vanhemmat on siis eronnu, isä asuu Kuopiossa sen uuden naisystävän kanssa ja äiti sit täällä mun isäpuolen ja meidän kanssa”, kerroin rentoon sävyyn. ”Mulla on pikkusisko ja pikkuvelipuoli, jos muistat ne.”

”Muistan”, Joona vastasi nyökytellen ja mä hymyilin sille, kunnes siirsin katseeni takaisin ikkunaan. Joona käänsi auton vielä yhdelle pienemmälle tielle ja ajoi sitä jokusen kilometrin, ennen kuin me oltiin perillä. Joonan mummin talo oli sympaattinen, vaaleansävyinen rintamamiestalo, jonka ympärillä oli paljon pihaa ja takana metsää. Tien varressa oli muitakin yksittäisiä taloja, mutta melkoisen kaukana toisistaan, siinä missä Niittytiellä kaikki omakotitalot oli ahdettu ihan vieri viereen. Täällä sai selkeästi olla paljon enemmän rauhassa. Mä nousin autosta ja katselin ympärilleni hiljaisessa lumisateessa, kunnes seurasin Joonaa talon ovelle sekä siitä sisälle. Mä huomasin jännittäväni. Oli ihan eri juttu hengailla Joonan kanssa rampeilla kuin täällä.

Talon eteisessä meitä vastaan tuli häntäänsä heiluttava labradorinnoutaja, jonka mä olin nähnyt Joonan kameran kuvassa silloin Tähtitorninmäellä. Koira pyöri hetken innoissaan Joonan ympärillä, kunnes tuli tervehtimään myös mua.

”No hei, kukas sä oot?” kyselin uteliaalta koiralta samalla kun vein käteni sen niskaan ja rapsutin. Mä tykkäsin koirista ja olisin aina halunnut koiran, mutta äiti ei voinut sietää eläimiä, mikä oli kyllä mun mielestä ihan hiton outoa. Onneksi isä ja Taina olivat koiraihmisinä pelastaneet Romaniasta useamman karvakuonon, joten niiden luona oli saanut tukahdutettua pahinta koirakuumetta.

”Se on Sulo”, Joona kertoi riisuttuaan takkinsa ja kävellessään peremmälle taloon. Mustakarvainen labradori käännähti Joonaa päin nimensä kuultuaan ja seurasi poikaa olohuoneeseen. Mä jätin kengät eteiseen ja takin naulakkoon kävellen sitten peremmälle. Talo oli tosi kodikas ja tietyllä tavalla mukavan retro sekä mökkimäinen, vaikka paikkoja olikin selvästi rempattu ihan viime vuosina ja osa pinnoista näytti uudemmilta.

”Mä aattelin keittää kahvia, juotko sä?” Joona kysyi ja mä katsahdin sitä.

”Joo, voin ottaa.”

Joona suuntasi keittiöön Sulo vanavedessään ja mä seisahduin katselemaan olohuoneen kirjahyllyssä olevia valokuvia. Musta tuntui, että mä olin aika henkilökohtaisella alueella tultuani tänne, mutta toisaalta, musta tuntui ihan hiton hyvältä, että Joona oli pyytänyt mua seurakseen. En mä olisi ehkä odottanut tällaista, sen verran vahvasti Joona kuitenkin tuntui pysyttelevän jonkin näkymättömän muurin takana päästämättä ketään liian lähelle. Tosin oli se kuitenkin paljon avoimemman oloinen vapaa-ajalla kuin koulussa. Joona ilmaantui kohta keittiöstä takaisin olohuoneeseen ja mä katsahdin sitä.

”Sä oot aika erinäkönen siilitukalla”, tuumasin virnistäen ja osoitin hyllyssä olevaa yläasteen koulukuvaa.

”Ihan vítun hirvee kuva”, Joona vastasi istuessaan nojatuoliin ja pyyhkäisi sotkuisia, tummanruskeita hiuksiaan.

”No eihän ees oo, näytät vaan vähän vihaiselta”, sanoin katsoen neljä vuotta vanhaa kuvaa, josta ei pahemmin hymyä löytynyt, vaan kuvassa olevan pojan ilme oli lähimpänä ärtynyttä. ”Mun kasiluokan koulukuva on sata kertaa kauheempi”, jatkoin hymyillen hieman.

”Mä epäilen”, Joona vastasi ja mä käännähdin katsomaan sitä. Se tarkasteli mua hetken aikaa sinisillä silmillään, kunnes käänsi katseensa luokseen tulleeseen Suloon. Mä kävelin sohvalle ja istuin alas katsoen äskeisestä innokkuudestaan vähän rauhoittunutta labradoria, jota Joona liikahti rapsuttelemaan korvan takaa.

Me juotiin kahvit, jonka jälkeen vedettiin takit niskaan ja suunnattiin pihan kautta autotallille, josta Joona oli mulle kertonut. Jos mä olinkin aikaisemmin ajatellut, että oma skeittipaikka vanhassa autotallissa oli siisti juttu, niin nähdessäni Joonan mummin autotallin, saatoin todeta, että oma skeittipaikka vanhassa autotallissa oli oikeasti ehkä siistein juttu ikinä. Talon vieressä oleva talli, tai ehkä ennemminkin halli, oli todella iso ja siellä oli pieni ramppi sekä jokunen koroke maassa kiinni. Seinustalla oli iso mustanvihreä graffiti ja nurkassa pieni jääkaappi sekä tuoleja.

”Vau, ootko sä ite tehny tänne kaiken?” mä kysyin Joonalta, joka sääti irrallisesta patterista lämpöjä vähän kovemmalle.

”Yhden kaverin kanssa tehtiin suurin osa, jotain oon yksin tehny”, se vastasi vilkaisten mua ja kohottautui patterin luota.

”Käyks se sun kaveri sit paljon täällä?”

”En mä oo kuullu Miirosta mitään pitkään aikaan”, Joona sanoi vaisummin ja sen ilme muuttui hieman. Mä katsoin sitä ja se tuijotteli ympärilleen huultaan purren.

”Ai, tosi harmi”, totesin ja mun teki mieli kysyä asiasta enemmän, mutta pidin suuni kiinni, sillä epäilin Joonan haluavan kertoa aiheesta sen tarkemmin.

”Niin, mutta kiva saada tänne pitkästä aikaa seuraa”, se totesi sitten ja nappasi seinustalta kaksi skeittilautaa ojentaen toisen mulle. Sen suupielessä häivähti nopea hymy, joka tarttui mun kasvoilleni. En olisi tosiaankaan arvannut joitain viikkoja sitten, että Joona oikeasti olisi näin mukava tyyppi tutustuttaessa. Mun oli hiton vaikea yrittää estää itseäni ihastumasta siihen enempää, sillä mitä enemmän mä vietin aikaa sen kanssa, niin sitä enemmän mä vaan kiinnostuin siitä.

*

Mä en tiedä kuinka kauan me lopulta rullailtiin, sillä ajantaju katosi ihan kokonaan, mutta kun Joona jonkin ajan päästä avasi autotallin ovet polttaakseen tupakan, niin ulkona oli jo todella pimeää. Täällä pimeyden vielä huomasi paljon herkemmin, kun valoja ei juuri ollut ja ympärillä oli niin paljon metsää.

”Haluutko kaljan?” Joona kysyi ja ennen kuin mä ehdin vastata, se nappasi oven vieressä olevasta jääkaapista pari tölkkiä Karhua ojentaen toisen mulle.

”Kiitti”, mä sanoin ja seurasin sitten Joonaa ulos aukinaisesta autotallin ovesta. Maassa oli pieni lumikerros ja lunta satoi edelleen suurina hiutaleina.

”Sano sit kun haluat, niin mä voin viedä sut kotiin”, Joona totesi sytytettyään tupakkansa. Se oli jättänyt takkinsa sisälle ja hytisi vähän harmaassa hupparissaan.

”Ei mulla oo mikään kiire”, vastasin katsellen pimentynyttä pihaa ja avasin kädessäni olevan tölkin. Ilma oli tosissaan kylmentynyt iltaa kohden huomattavasti ja sen kyllä tunsi. Mä vedin takkia paremmin päälleni ja siemaisin sitten kaljaani.

”Voit sä jäädä yökskin jos haluut”, Joona sanoi hetken päästä ja mä siirsin katseeni pihaa tuijottelevaan poikaan puhtaasti yllättyneenä. Hetken aikaa mä mietin, että kuulinko ihan oikein ja sen jälkeen mä mietin, että kysyikö se ihan tosissaan. Mun sydän taisi taas kerran jättää pari lyöntiä välistä.

”Oikeesti?”

”Juu, kyllä tuolla on nukkumapaikkoja”, Joona sanoi katsellen talolle ja vei tupakan huulilleen. ”Mä voin heittää sut aamulla kotiin.”

Mun suupielet nykivät vähän ylöspäin.

”Okei, kiva.”

”Siis jos haluat jäädä.”

”Haluan, haluan”, mä sanoin ehkä vähän liiankin innokkaana ja tunsin miten poskia alkoi kuumottaa kylmästä ilmasta huolimatta. Tuijotin hetken kenkiäni, kunnes nostin katseeni Joonaan, joka katseli takaisin.

”Okei”, se sanoi nyökytellen. ”Varaudu sit siihen, että Sulo tulee herättämään joskus kuudelta.”

Mä naurahdin ja Joonan huulille nousi hymy. Hitto se näytti hyvältä. Mä olisin halunnut toistaa viime perjantaisen temppuni, mutta pidin itseni sekä mielihaluni kurissa ja käänsin katseeni pimeään pihapiiriin. Joona poltteli tupakkansa loppuun ja me päätettiin suunnata takaisin talolle, sillä autotallin patterin teho ei enää riittänyt lämmittämään kunnolla, kun lämpötila yötä kohden kokoajan viileni. Kello näytti vähän yli kahdeksaa kun mä sisälle päästyäni etsin puhelimen taskustani ja ilmoitin äidille viestillä, etten tulisi yöksi kotiin. Se vastasi kiertoilmaisuin jotain superkiusallista ehkäisyn tärkeydestä ja ilmeisesti oletti mun olevan jonkun tytön luona. Hiton mutsi, ihan oikeasti. Mä pyöritin päätäni huvittuneena ja vastasin, etten mä ollut missään heilastelemassa, niin kuin se tapasi sanoa, vaan ihan kaverin luona.

”Mitä?” Joona kysyi ja mä nostin katseeni puhelimeni ruudusta.

”Ei kun äiti on vaan ihan helvetín kiusallinen”, naurahdin istuutuessani sohvalle ja nojatuolissa läppärin kanssa istuva Joona kohotti kulmiaan kysyvästi. ”Se luulee, että mä oon jonkun tytön luona ja muistuttelee jostain kortsun käytöstä, hitto mä oon kahdeksantoista”, jatkoin ja sain Joonan naurahtamaan pienesti. Se oli ehkä toinen kerta kun mä kuulin sen nauravan, mutta sentään se hymyili mulle enemmän kuin vielä jokin aika sitten.

”No se ei ehkä halua vielä isoäidiks”, Joona sanoi kääntäen katseensa koneeseensa ja mä hymyilin huvittuneena.

”Ei oo pelkoo”, mietiskelin vieden oluttölkin huulilleni. Joona selaili läppäriään ja kyseli mitä musiikkia laittaisi soimaan. Koska mä totesin kaiken käyvän, niin se laittoi Stepaa, eikä mua jotenkin edes yllättänyt, vaikkei mulla ollutkaan entuudestaan mitään tietoa millaista musiikkia se kuunteli. Joona tyrkkäsi läppärin sohvapöydälle ja kurottautui sitten rapsuttamaan Suloa, joka oli ilmaantunut meidän luokse.

”Onks se minkä ikänen?” mä kysyin katsellen labradoria.

”On se jo jotain viis”, Joona vastasi. ”Se on vähän tällanen mun koira, mummi osti sen sillon kun mä asuin täällä vähän aikaa yläasteella.”

Mä nyökyttelin ja katsahdin Joonaa, jonka katse oli suunnattu Suloon.

”Miks sä täällä asuit?” kysyin ja Joona vilkaisi mua nopeasti.

”Kaikkee páskaa vaan, laitosjuttuja ja sit kotona ei oo aina pystyny olee, niin sit oon onneks voinu asua täällä”, Joona kertoi ja nojautui tuolin selkänojaa vasten, minkä seurauksena Sulo laski toisen tassunsa sen polvelle kerjäten lisää rapsutuksia. ”Mä en tiiä missä mä olisin jos mulla ei ois mummia”, Joona hymähti ja vei kätensä takaisin Sulon niskaan. Musta tuntui pahalta sen puolesta. Jotenkin siitä näki, että se oli hajalla, vaikka se ehkä yrittikin näyttää ulospäin muuta.

”Kuulostaa aika rankalta”, mä sanoin ja Joona kohautti olkiaan vilkaisten ympärilleen.

”Víttu mä oon kyllä masentava”, se sanoi sitten hörpäten kaljaansa.

”Etkä oo, sitä paitsi mä tykkään kuunnella sua”, lipsautin ja sain Joonan kääntämään katseensa muhun.

”Aijaa?”

Mä hymyilin varovasti ja tunsin miten sydämen lyöntitiheys kiihtyi taas hieman. Jos mulla olisi pokkaa, niin mä voisin oikeasti tehdä jotain asioiden eteen, mutta ei mulla ollut. Sitä paitsi, mä veikkasin vahvasti, että Joona oli aika pitkälti kuitenkin hetero. Hitto, niin mä olin luullut itsestänikin, mutta tässä sitä kuitenkin oltiin. En mä ihan näin ollut suunnitellut, mutta eipä sitä voinut päättää, että kenestä kiinnostui. Mä hörpin kaljani loppuun ja Joona haki meille toiset, joiden jälkeen Sulo alkoi pyöriä ympäriinsä siihen malliin, että halusi nähtävästi ulos. Niinpä me kiskottiin Joonan kanssa takit päällemme sekä kengät jalkaan ja suunnattiin viileään marraskuun iltaan. Pihavalo valaisi ympäristöä jonkin verran, mutta kun me lähdettiin kävelemään talolta lähtevää pikkutietä pitkin kohti metsää, niin tuli aivan hemmetin pimeää. Joonalla oli toisessa kädessään taskulamppu, mutta mun mielestä pimeä metsä ympärillä oli silti aika karmiva.

”Eiks ikinä kuumottele kävellä täällä yksin näin pimeellä?” kysyin vieressäni kävelevältä Joonalta kun me oltiin kuljettu vähän matkaa.

”Tähän on tottunu”, se vastasi ja katsahti mua. ”Ei kai pelota?” Se kysyi ja sen äänestä kuulsi pieni huvittuneisuus.

”Mä oon kaupunkilainen, mä oon tottunu katuvaloihin”, puolustauduin vilkaisten ympärilleni pimeässä. ”En mä ainakaan yksin täällä ehkä uskaltais hiippailla, on jotenkin vähän karmivaa.”

”Täytyy kyllä sanoa, että jos tuolta metsästä joku meidän kimppuun hyökkää, niin Sulosta ei oo kauheesti apua”, Joona sanoi samanlainen huvittunut vire äänessään. ”Se varmasti pinkoo karkuun.”

”Kiitos tiedosta, helpotti ihan vítun paljon”, sanoin ja katsahdin pimeässä Joonaa, jonka huulille nousi hymy. ”Kai sulla on ees joku ase mukana kaiken varalta?” kysyin vitsillä.

”On mulla linkkari”, Joona vastasi. ”Enköhän mä sillä pysty sua suojelemaan.”

Mun huulille kapusi hymy sen sanojen myötä.

”Parempi olis”, tuumasin naurahtaen ja vilkaisin Joonaa. Pimeä pikkutie kiersi lopulta takaisin talolle ja valaistulle kuistille päästyämme Joona sytytti tupakan ja istui seinustalla olevalle pitkälle penkille. Mä istuin sen viereen katsellen ympärilleni. Joona oli päästänyt Sulon irti ja koira kuljeskeli lumisella pihalla pysytellen kuitenkin tarpeeksi lähellä taloa ja pihavaloa.

”Mitä meinasit lukion jälkeen?” mä kysyin hetken hiljaisuuden jälkeen ja katsahdin Joonaa.

”En mä tiiä, lähen ainakin víttuun täältä”, se vastasi pyöritellen tupakkaa sormissaan. ”Entä sä?”

”En oikeestaan tiedä, ei oo sellasta selkeetä suunnitelmaa vielä”, sanoin ja Joona nyökytteli. ”Mutta enköhän mä täältä ainakin pois muuta.”

”Kukapa tänne haluis jäädä.”

”Sä et taida kauheesti tykätä tästä kylästä?” mä katsahdin Joonaa, joka vei tupakan huulilleen pyörittäen päätään.

”Mä oon halunnu pois täältä vaikka kuinka kauan.”

”Johtuuks se siitä – siitä Aksun pikkusiskon kuolemasta?” mä kysyin varovasti ja Joona vilkaisi mua.

”Siitäkin”, se hymähti katsellen kauempana olevaa Suloa. ”Mikset sä jääny sinne Kuopioon?” se kysyi sitten vilkaisten mua.

”Mun pikkusiskolla on ollu vähän vaikeeta ja sille tää muutto oli tosi paha paikka, niin oikeestaan ihan siks”, kerroin kääntyen katsomaan Joonaa, joka nyökytteli pienesti. ”Eikä tää muutto nyt oo ees ollu niin paha, mä aloitin hei skeittaamaankin uudelleen täällä”, jatkoin sitten hymyillen hieman ja vedin lapasia paremmin käteeni.

”Se on kyllä jees.”

”Kiitos vaan sulle”, mä hymyilin ja Joona tumppasi tupakkansa kääntäen sitten katseensa muhun.

”Kiitti itelles.”

”Mistä?”

”No vaikka siitä, että oot halunnu olla mun kanssa, vaikka mä oon sanonu sulle páskasti”, se vastasi ja musta oli hassua kun se sanoi noin suoraan. Joonasta sai kyllä niin hiton paljon enemmän irti, kun oli vähän tutustunut.

”En mä kovin helposta säikähdä”, virnistin ja Joona kohotti kulmiaan katsoen mua.

”Tuolla metsässä kuitenkin säikyit”, se sanoi ja sen huulilla häivähti nopea hymy. Mä naurahdin.

”Se on eri asia”, vastasin katse Joonan sinisissä silmissä. Se oli tosi lähellä ja näytti tosi hyvältä ja mun mahanpohjaa nipisteli ja hemmetti mä olisin halunnut liikahtaa vieläkin lähemmäs. Se oli ihan liian kiinnostava ja mä tykkäsin siitä ihan hitosti liikaa. Me katseltiin toisiamme hiljaisuudessa pieni ikuisuus, enkä mä tiennyt kuvittelinko, mutta mä tunsin jotain hassua sähköä siinä katseessa. En kuitenkaan ehtinyt analysoida asiaa sen enempään, kun Joona sitten täysin yllättäen nosti kätensä mun niskaan. Mun sydän löi taas vähän kovempaa ja tahti vaan kiihtyi Joonan kohta vetäessä mun huulet hellästi omilleen.

Mitä ihmettä, mitä ihmettä, mitä ihmettä?

Hetken aikaa mun aivot huusi erroria, sillä mä häkellyin ihan täysin. En mä todellakaan osannut odottaa mitään tällaista ja olisin varmaan luullut näkeväni unta, elleivät Joonan huulet mun huulillani olisi saaneet selkää pitkin kulkemaan niin vahvoja väristyksiä. Kylmä ilma unohtui ihan saman tien ja lämpö levisi varpaisiin saakka, kun mä suljin silmäni ja liikautin huuliani vasten Joonan pehmeitä, ulkoilmasta vähän viilentyneitä huulia. Sydän hakkasi rinnan alla niin kovasti, että mä pystyin melkein kuulemaan sen. Joonan toinen käsi etsiytyi mun kyljelleni ja mä kiersin sormeni sen niskaan. Hitto vie, en mä nyt mikään hirveän kokenut pussailija ollut, mutta saatoin silti todeta, etteivät kenenkään huulet olleet ikinä tuntuneet näin tajuttoman hyviltä.

Mä en tiedä kauanko se kesti, sillä mä en kyennyt hetkeen rekisteröimään mitään muuta kuin Joonan. Jossain vaiheessa vieressä istuvan pojan huulet kuitenkin irrottautuivat mun huuliltani ja mä tunsin miten poskia alkoi saman tien kuumottaa aivan hemmetin paljon. Saatoin kiittää pimeyttä siitä, ettei mun typerä punasteluni erottunut mitenkään, ainakaan toivottavasti. Me irtaannuttiin toisistamme ja mä tuijottelin hetken maata, ennen kuin uskaltauduin katsomaan Joonan sinisiin silmiin. Vatsanpohjassa perhoset törmäilivät toisiinsa ja sydän hakkasi rinnan alla, niin kuin olisi yrittänyt päästä ulos.

”Mennäänkö sisälle?” Joona kysyi hetken päästä ja mä nyökyttelin, enkä nähtävästi osannut enää edes puhua. Joona nousi ja vihelsi Sulolle, saaden labradorin lopettamaan käyskentelynsä ja juoksemaan kuistille. Mä katselin hetken aikaa ovelle kävellyttä Joonaa sekä poikaa uskollisesti seuraavaa koiraa, kunnes tajusin vihdoin nousta. Jalat sentään kantoivat. Seurasin kaksikkoa sisälle ja varovainen hymy kävi mun huulillani kun jätin takin sekä kengät eteiseen ja kävelin peremmälle taloon.

”Vois syödä jotain iltapalaa” Joona sanoi heittäessään harmaan hupparin olohuoneen tuolille ja mä nostin katseeni siihen. Sen oikean käden sisäpinnalla, vähän ranteen yläpuolella oli pieni tatuoitu kompassi, jota mä en ollut aikaisemmin tajunnut. Tai oikeastaan vaan nähnyt, sillä Joona ei pahemmin kuljeskellut t-paidassa koulussa.

”Joo”, sain sanottua lopulta. Joona suuntasi keittiöön ja mun päässä humisi hassusti, eikä se tosiaankaan johtunut niistä parista kaljasta jotka mä olin juonut. Seurasin Joonaa keittiöön ja istuin vanhanmallisen pirttipöydän ääreen katsellen vaivihkaa jääkapilla seisovaa poikaa. Mun ajatukset pyörivät äskeisessä, enkä mä osannut sanoa yhtään mitään, kun Joona hetken päästä toi pöytään voileipätarpeita ja istuutui mua vastapäätä. Me tehtiin hiljaisuudessa itsellemme pari leipää ja Sulo ilmaantui myös keittiön pöydän viereen siinä toivossa, että jotain tipahtaisi lattialle. Mä vilkaisin koiraa hymyillen.

”Mummi syöttää sitä aina pöydästä, niin se on oppinu kerjäämään”, Joona totesi ja mä naurahdin hiljaa.

”No onhan tota ilmettä aika vaikee vastustaa”, sanoin ja vilkaisin vastapäätä istuvaa poikaa. Se pyöritti vähän päätään, kunnes otti paketista yhden kinkkuviipaleen ja heitti nappisilmäiselle labradorille. Sulo nappasi kinkun ilmasta ja heilutteli häntäänsä ilmeisen tyytyväisenä. Mä katselin hetken aikaa koiraa, kunnes siirsin katseeni ikkunasta näkyvään pimeään pihamaahan edelleen jotenkin jännittyneenä. Me syötiin leipämme hiljaisuudessa, jonka jälkeen noustiin ja Joona laittoi tavarat takaisin jääkaappiin. Mua väsytti vähän, joskaan en tiennyt, että pystyisinkö edes nukkumaan äskeisen jälkeen. Ajatukset ainakin olivat aika hiton sekaisin. Haukotellen suuntasin olohuoneeseen ja mietin mitä olisin sanonut Joonalle.

”Väsyttääkö?”

Säpsähdin vähän ja katsahdin olohuoneeseen tullutta poikaa.

”Vähän”, vastasin sille. ”Mä oon tällanen iltatorkku, meen aina hirmu aikasin nukkuu.”

Joona katseli mua hetken ja mua jännitti ihan hitosti katsoa takaisin sen silmiin. Mä mietin, ettei puhuminen mun kaltaiselle supliikille jätkälle ollut varmaan ikinä ollut näin hankalaa.

”Mä etin sulle petivaatteet”, Joona sanoi hetken hiljaisuuden jälkeen ja mä nyökyttelin. Se hävisi yhteen talon makuuhuoneista ja palasi kohta takaisin tyynyn, täkin ja lakanoiden kanssa. Läppärin soittolistan musiikki oli vaihtunut suomiräpistä Arctic Monkeysiin. Joona laski petivaatteet sohvalle ja mä liikahdin lähemmäs.

”Haluutko nukkua tässä vai?” se kysyi ja mä siirsin katseeni siihen. Vai?

”Öö, siis vaikka”, sanoin ja Joona nyökytteli alkaen sitten laittaa täkkiä pussilakanaan. Mä otin tyynyn ja työnsin sen tyynyliinan sisään huultani purren. Ilmassa olevan sähköisyyden pystyi melkein tuntemaan iholla ja mun mahanpohjaa kutitteli hassusti. Mitä hittoa oikeasti tapahtui?

Joona laski hetken päästä peiton sohvalle ja käännähti katsomaan mua. Me katseltiin vähän aikaa toisiamme, enkä mä lopulta varmaan voinut estää itseäni. En enää äskeisen jälkeen. Rohkaistuneena astuin lähemmäs Joonaa ja kurottauduin sitten painamaan huuleni itseäni pidemmän pojan huulille uudestaan. Joonan kädet laskeutuivat mun kyljilleni ja se liikautti huuliaan mun huuliani vasten äskeistä uskaliaammin. Mä en tiennyt, että mitä ihmettä meidän välillä tapahtui, mutta voi víttu, että tuntui hyvältä. Mä liikautin toisen käteni sen tummanruskeisiin hiuksiin ja toisen t-paidan peittämälle kyljelle painautuen vieläkin lähemmäs sen vartaloa.

Lopulta se oli Sulo, joka ilmaantui pyörimään jalkoihin ja sai meidät irrottautumaan toisistamme. Mua punastutti ja hengästytti ja jännitti ja hitto huimasi, kun kohtasin edessäni seisovan pojan sinisten silmien katseen. Joonan kroppa mun omaani vasten oli saanut väkisinkin olotilan housuissa vähän ahtaaksi, mutta mä en osannut edes hävetä. Mä olin ehkä liian endorfiiniryöpyissä sellaiseen.

”Haluutko nukkuu mun vieressä?”

Joonan kysymys oli hiljainen ja sai mun huulille nousemaan varovaisen hymyn.

”Joo”, mä vastasin melkein yhtä hiljaa.

Joona katsoi mua hetken, kunnes liikahti nappaamaan sohvalla olevan peiton käteensä. Mä seurasin sitä perimmäisestä ovesta sisälle tyyny toisessa kädessäni ja katselin ympärilleni kun Joona laittoi huoneeseen valot. Sisustus erosi aika paljon talon yleisestä ilmeestä. Kirjoituspöydällä oli levyjä, valokuvia ja skeittilaudan osia, ja ympäri huonetta oli muutenkin sellaista rompetta, jota ei ehkä muualta talosta löytynyt. Mä seisahduin paikalleni pyöritellen tyynyä käsissäni ja katsahdin sitten vähän matkan päässä olevaa Joonaa. Mä olisin tosissani voinut maksaa, että olisin saanut tietää mitä sen päässä pyöri tällä hetkellä. Tai mitä se ajatteli tästä. Tai mitä se ajatteli musta.

Sulo tassutteli myös huoneeseen ja mä rapsutin koiraa sen pysähtyessä mun viereeni. Joona heitti peiton leveälle jenkkisängylle ja istui sitten sängyn reunalle katsellen vasemman käden paketoituja sormiaan. Mä kävelin myös sängylle ja istuin Joonan viereen tyyny sylissäni. Me oltiin vähän aikaa hiljaa.

”Mitä mietit?” kysyin lopulta ja vieressäni istuva poika nosti katseen käsistään. Se kohautti olkiaan.

”Vähän kaikkee”, se vastasi astetta vaisummin ja mä nyökyttelin. Olisin ehkä halunnut kuulla vähän tarkemman vastauksen, mutta epäilin, että Joonasta saisi enempää irti. Se meni jotenkin tosi mietteliääksi ja mä ehdin jo pohtia, että kaduttiko sitä äskeinen.

”Kaikki hyvin?” kysyin ottaen tummanharmaan pipon päästäni ja Joona vilkaisi mua nyökytellen.

”Juu”, se vastasi. ”Onks sulla?”

”Mikäs mulla”, sanoin ja hymyilin vähän. Oikeastaan mulla oli vähän outo olo äskeisten juttujen takia, mutta en osannut kysyä Joonalta mitään. Mä en olisi ikimaailmassa uskonut vielä joitain viikkoja sitten olevani tässä tai tällaisessa tilanteessa nyt. En mä olisi uskonut sitä tänäänkään tullessani tänne. Mä mietin, että tykkäsikö Joona musta sillä tavalla. Mä itse ainakin ihastuin siihen koko ajan vaan enemmän.

”Ruvetaanko nukkuu?” Joona kysyi hetken hiljaisuuden jälkeen hieraisten silmiään ja mä nyökyttelin. Joona nousi ylös, kiskoi tummanvihreän t-paidan päältään ja kävi sitten sammuttamassa olohuoneessa soivan musiikin, kunnes palasi takaisin. Se näytti hiton hyvältä ilman paitaa, pelkissä rennoissa farkuissa. Mä katsoin kun se kyykistyi säätämään huoneen seinustalla olevaa patteria, kunnes heitin itsekin paidan päältäni sekä farkut jalastani ja liikahdin lämpimän peiton alle.

”Onks täällä kylmä?” Joona kysyi katsahtaen mua.

”Vähän viilee.”

”Vítun páskat patterit”, se totesi ja mun huulilla kävi hymy sen kiroamisesta.

”Ei se haittaa”, vakuuttelin nyökytellen. Joona nousi seisomaan hymähtäen ja kävi sammuttamassa valot, kunnes otti farkut jalastaan ja kiersi toiselle puolelle sänkyä. Mä tunsin miten mun koko kroppa jännittyi sen liikahtaessa oman peittonsa alle mun viereeni. Ulkona palava valo toi himmeää valoa huoneeseen, mutta muuten oli varsin hämärää. Mä käännyin peiton alla Joonaa päin ja katsoin sitä hiljaa. Se tuijotteli kattoa jonkin aikaa melkein lasittuneesti, kunnes käänsi kasvonsa mua kohti. Musta tuntui, että sillä oli jotain mielenpäällä, mutta se ei vaan halunnut tai osannut kertoa.

”Onks kaikki varmasti hyvin?” mä kysyin hiljaa ja Joona kääntyi myös kyljelleen mua päin. Se katseli mua vähän aikaa hämärässä, kunnes kohotti toisen kätensä ja pyyhkäisi sormenpäillään mun hiuksiani. Sitten se kääntyi selälleen ja keskitti katseensa takaisin kattoon.

”Tuu tänne.”

Joonan ääni oli hiljainen. Mä katsoin sitä hetken hämilläni, kunnes liikahdin lähemmäs ja se kiersi kätensä mun ympärille vetäen kevyesti itseensä kiinni. Se ei vastannut mun kysymykseeni, enkä mä alkanut kysellä enempää, sillä jotenkin mulle tuli sellainen fiilis, että nyt oli vaan parempi olla hiljaa. Painoin pääni Joonan rintakehälle, kiersin käteni peiton alla sen paljaalle yläkropalle ja lopulta suljin silmäni.

Eikä mua enää edes jännittänyt. Siinä oli ihan tajuttoman hyvä olla.

  Re: Ole hiljaa ja pidä mua kädestä (poikarakkaus)

Lähettäjä: miu 
Päivämäärä:   7.3.17 15:48:25

Äääää täällä on uus!! Sä et tajuukaan miten koukuttava tää tarina on, päivittelen tätä sivua varmaan päivittäin kun odotan jatkoa. JA NYT SITÄ SAATIIN. <3 mä aion nyt keittää teetä, napata suklaalevyn kainaloon ja käpertyä peiton alle lukemaan uusinta pätkää. Parasta.

  Re: Ole hiljaa ja pidä mua kädestä (poikarakkaus)

Lähettäjä: Cledca 
Päivämäärä:   7.3.17 16:56:12

SOoos, siis ei saakeli, ensin kun näin, että on tullut jatkoa, meinas sydän pysähtyä. Ihan raivolla kelasin tän ketjun alas, siis tyyliin sormi meinas katketa, ja koko lukemisen ajan en melkei saanu hengitettyä ja oksetti ku jännitti niin paljon! :DDd Oikeesti apua, rakastan Tumppia (ois just ihanin kaveri), Iivo on sulonen ja Joona on ihana ja ne on yhes ihanat ja aaargh en tajua miten oon näin sekasin, vaikka ekasta osastaki pystyy melkei päätteleen, että ne päätyy yhteen xD

  Re: Ole hiljaa ja pidä mua kädestä (poikarakkaus)

Lähettäjä: riot 
Päivämäärä:   7.3.17 17:06:21

Oi että, olipa taas hyvä pätkä.

Mä niin tykkään tosta Joonan salaperäisyydestä. Se ei selittele itteään ollenkaan, on vaan, ja saa sillä Iivon pään ihan sekasin. Joonassa sekottuu samalla rentous ja ahdistuneisuus, ja se tekee siitä kyllä ihan helvetín kiinnostavan tyypin! Vielä kun sais tietää vieläkin paremmin, mitä sen päässä liikkuu.. ja kuka tää Miiro oikein on!

Iivo nyt vaan on.. Iivo. :D mulla tulee siitä hirveesti mieleen Skamin Isak, ei välttämättä täysin ulkonäöllisesti mut kuvittelen sen eleet ja ilmeet samanlaisiksi. Iivo on kyllä niin symppis, sellaisen kaverin haluis itselleenkin. Etenkin nää sen teinipoikaihastuksen kutkuttavat tunteet on kuvailtu tosi hyvin ja aidosti.

Plussaa myös siitä, että tää on Iivon näkökulmasta kirjoitettu, eikä väliin ole sotkettu Joonan näkökulmaa. Tän tarinan yhtenä suurimpana koukuttajana on nimenomaan toi Joonan salaperäisyys, enkä kyllä tiedä oisko tää yhtään niin hyvä, mikäli Joonankin pään sisälle pääsis tosta vain.

Ihan parasta, että jaksat kirjoitella tänne meidän iloksi. Ja ylläripylläri, odotan taas jatkoa kieli pitkällä.

  Re: Ole hiljaa ja pidä mua kädestä (poikarakkaus)

Lähettäjä: Kaysa 
Päivämäärä:   7.3.17 19:11:06

Jes, ihanaa et oli tullut jatkoa! Tää tarina on ihan älyttömän koukuttava, ja vaikka nää pätkät suhteellisen pitkiä onkin, ei ne millään riitä. Tätä haluaisi koko ajan vaan lisää ja lisää.. :D järkevämpään kommenttiin musta ei taaskaan ole, jatkoa odotellessa!

  Re: Ole hiljaa ja pidä mua kädestä (poikarakkaus)

Lähettäjä: wop 
Päivämäärä:   7.3.17 19:32:26

Iihihiii, mun poskiin sattuu kun oon hymyillyt korvasta korvaan siitä asti, kun huomasin että täällä on jatkoa ja vieläpä mikä pätkä!! Suunnilleen tärisen innosta yhä! :D

Joona on kyllä ollut alusta asti tosi mielenkiintonen hahmo just sen takia, kun se ei selittele itteään ja vaan on, niinkun joku sitä kommentoi. Ja voi luoja miten söpö se ton suojamuurin takana on! Mä luulen, että tosiasiassa kaiken ton viileyden ja vihan alta se on lämminhenkinen ja sellanen välittävä luonne.. Tykkään tosta, kun se on tollanen lyhytsananen eikä päästä helpolla ketään sisälle, se vaan toimii.

Miirosta tuli vähä jokseenkin pahat aavistukset, että ei kai se olis ollu Joonalle enemmänki ku kaveri? Mun mieli on pohtinu jo pidempään, että Joona vois tykätä pojista, se jotenkin sopii sille (tähän sellanen kovasti pohtiva emoji). En kyllä tiedä, miks mulle tuli tosta Miirosta pahat fiilikset, mutta musta tuntuu että se aihe ei oo loppuunkäsitelty ja tulee olee kompastuskivenä näiden kahden sankarin polulla...

Tiiäthän, että näiden tapahtumien jälkeen ei oo muuta vaihtoehtoa, kun kiirehtiä jatkon kanssa?! ;) Ei vaan, hyvää jaksaa odottaa. Hetken. Tai no siis sellasen lyhyen hetken.

  Re: Ole hiljaa ja pidä mua kädestä (poikarakkaus)

Lähettäjä: Redeia 
Päivämäärä:   8.3.17 16:38:39

Öäöööö.... Mä oon ihan sanaton D: aivan ihana pätkä <3 Rakastan Joonaa ja Iivoa nyt vaan entistä enemmän <3 Ne on niiiin sulosia :"3

Mäkin tykkään jotenkin Joonan salaperäisyydestä, mutta mua kyllä myös pelottaa vähän :d Onko Miiro ollut vaan kaveri vaivai...? Ettei Iivo toteuta mitään laastarin virkaa :c toivon ettei...

Iivo ja Joona sopii niiin hyvin yhteen että huhhuh <3 Ne on vaan parhaita ja ihania ja hellusia ja rakkaita ja luodut toisilleen jajaja... :3

Jatkoa kiitos <3

  Re: Ole hiljaa ja pidä mua kädestä (poikarakkaus)

Lähettäjä: Redeia 
Päivämäärä:   8.3.17 16:41:36

Niin ja ihanaa, että Joona teki alotteen tällä kertaa <3 Tunteet on siis molemminpuoliset :3 <3 (toivon ainakin D: )

  Re: Ole hiljaa ja pidä mua kädestä (poikarakkaus)

Lähettäjä: Mie vaan 
Päivämäärä:   10.3.17 21:39:25

Lisäääää!

  Re: Ole hiljaa ja pidä mua kädestä (poikarakkaus)

Lähettäjä: Arliina 
Päivämäärä:   10.3.17 21:44:42

Sitä vain, että seuraan edelleen ja olen tosi iloinen tarinasta ja sen sisällöstä :)

Kirjotat noi hahmot todella todella uskottavasti, esimerkkinä vaikka toi kohta jossa Tumppi kaivaa totuuden esiin. Puhuin aiemminkin siitä kuvailut versus puhekuplat- tasapainosta, ja sen sä kyllä osaat aivan täydellisesti.

Varsinkin tää kohta nauratti kauan, kun se on niin aito ja ilmaisee niin vähillä sanoilla kaiken oleellisen:

”Mitä hittoa?” mä ähkäisin vaikeana ja vilkaisin ympärilleni, ettei lähistöllä vaan ollut ketään kuulemassa.

”No onko?”

”Víttu.”

”Onko?”

”No on.”

Lisää lisää lisää kiitos :)

  Re: Ole hiljaa ja pidä mua kädestä (poikarakkaus)

Lähettäjä: Noo 
Päivämäärä:   13.3.17 19:21:20

Milloin jatkoa?

  Re: Ole hiljaa ja pidä mua kädestä (poikarakkau

Lähettäjä: . 
Päivämäärä:   16.3.17 18:28:20

hyeenaaa, älä jätä meitä nyt D:

  Re: Ole hiljaa ja pidä mua kädestä (poikarakkaus)

Lähettäjä: hyeena 
Päivämäärä:   17.3.17 05:40:50

Tähän väliin heitän nopeesti vaan, että en oo mihinkään kadonnu, on vaan ollu aivan superkiireinen viikko kun oon juossu töissä ja yrittäny hoitaa koulun siinä samalla, eli ei oo oikeen aikaa ollu tälle tai millekään, vaikka miten oisin halunnu! Mutta uskallan luvata, että lauantaina elikkäs huomenna saan uuden luvun tänne :)

  Re: Ole hiljaa ja pidä mua kädestä (poikarakkaus)

Lähettäjä: E 
Päivämäärä:   18.3.17 12:42:47

Jeeeeee en malta odottaa! :))

  Re: Ole hiljaa ja pidä mua kädestä (poikarakkaus)

Lähettäjä: :) 
Päivämäärä:   18.3.17 13:45:56

En minäkään! :)

  Re: Ole hiljaa ja pidä mua kädestä (poikarakkaus)

Lähettäjä: Kaysa 
Päivämäärä:   18.3.17 20:49:46

Oon odottanut ihan superpaljon että saataisiin jatkoa, toivottavasti ehdit vielä tänää laittamaan!

  Re: Ole hiljaa ja pidä mua kädestä (poikarakkaus)

Lähettäjä: Cledca 
Päivämäärä:   19.3.17 01:02:03

*yrittää hiljaa niellä pettymyksensä*

Siis joo ymmärrän, että on kiireitä ja muu elämä ja aina ei ees oo motia ja ei pidäkään, take your time, mut silti PLIIIS päästä meidät pian tästä tuskasta! :Dd

  Re: Ole hiljaa ja pidä mua kädestä (poikarakkaus)

Lähettäjä: hyeena 
Päivämäärä:   19.3.17 18:50:44

miu, aws ihana miten innoissas oot <3 :D
Cledca, oijoi sun kommentti sai mut nauramaan! :D kiitos tositosi paljon <3 ja pahoittelut pettymyksen aiheuttamisesta, tiiän että lupasin eiliselle tän 8(
riot, oi kiva kuulla, että Joonan salaperäisyys nappaa ja se on mielenkiintonen tyyppi, siihen pyrinkin! Mä en oo Skamia kattonu, mutta monet on sitä kehunu joten pitäs varmaan tsekata :D ihana kuulla, että ihastuksen tunteiden kuvailu on aitoo, kiitos superrrpaljon pitkästä kommentista <3
Kaysa, aws huippua kuulla 8) <3
wop, ihihii olipas ihana kommentti ja ihana kun mietit ja spekuloit! :D Kiva kuulla, että Joona on pysyny mielenkiintosena ja joo, ossaa se olla muutakin kun tyly 8) Kiitos tosi paljon <3
Redeia, oijjoi ihana kuulla ja ihana kommentti, kiitos tosi paljon <3 ja joo, onhan ne aika sööttejä 8D
Arliina, hyvä kuulla että puhe ja kuvailu on tasapainossa, välillä mietin, että tuleeko mulla liikaa tota höpötystä ja jääkö kuvailu liian vähälle :D mutta hyvä jos näin ei ole! Kiitos paljon <3

A/N: Huhhuu, ihan kreisi ja kiireinen viikko ollu, niin siks kesti vähän jatkon tuleminen, pahoittelut! Ja mä aattelin ihan oikeesti, että saan lauantaille jatkon tänne niin passkat, mutta nyt on! Ens viikko näyttää taas rennommalta, joten seuraavaa lukua tuskin tarvii näin kauaa odotella. Ja niin, aivan huikeeta miten paljon tällä on lukijoita, en ois arvannutkaan, vautsi kiitos oikeesti ihan mahdottoman paljon, ootte ihania <3

-------------

Luku 9 – Kielokuja

Sulo ihan oikeasti tuli herättämään aikaisin aamulla, niin kuin Joona oli varoittanut. Mä säpsähdin unestani siihen kun koiran kylmä nenänpää nuuhki mun kasvojani ja innokkaat tassut kaapivat peittoa mun päältäni.

”Víttu Sulo.”

Joonan ääni oli uninen. Mä avasin silmäni ja huomasin labradorin seisovan meidän välissä häntäänsä heilutellen. Huone oli hämärä, eikä aurinko nähtävästi ollut vielä edes noussut. Hieroin silmiäni haukotellen ja katsoin miten koira kävi makuulleen sängylle, puolittain Joonan päälle ja nuoli sen peiton ulkopuolella olevaa kättä. Mun huulille nousi väkisin pieni hymy. Mieleen nousi eilinen ja selkää pitkin kulki hassuja, kutkuttavia väristyksiä. Joona vei kätensä otsalleen ja makasi silmät kiinni, minkä seurauksena huomiotta jäänyt Sulo liikahti sen verran, että pääsi nuolemaan Joonan kasvoja.

”Joo joo”, poika mutisi työntäen koiraa kauemmas, kurottautui painamaan vieressään olevan pöytälampun päälle ja nousi sitten unisena istumaan. Mä käännyin kyljelleni sitä päin ja katsoin kun se haroi silmät puoliummessa sotkuisia hiuksiaan. Se näytti ihan tajuttoman hellyttävältä, vaikkei hellyttävä ehkä ollutkaan sana, jolla Joonaa ensimmäisenä alkaisi kuvailla. Toisaalta, enpä mä koskaan ollutkaan aikaisemmin nähnyt sitä heti aamusta, enkä varsinkaan herännyt sen vierestä samasta sängystä, hitsi vie. Sulo pyörähti ympäri sängyllä ja loikkasi sitten alas jääden odottamaan Joonaa sängyn viereen häntä edelleen heiluen.

”Mä päästän Sulon pihalle”, Joona mumisi unisena ja liikahti sitten istumaan sängyn reunalle.

”Juu”, mä sanoin hiljaa. Joona painoi hetkeksi pään käsiinsä ja mä katselin sen paljasta selkää. Musta oli niin outoa olla siinä. Ja samalla ihan hiton kutkuttavaa. Mun olisi tehnyt mieli vetää Joona mun viereen ja pussata sitä, mutta pysyttelin sen sijaan peiton alla ja tyydyin vaan katselemaan. Lopulta Joona nousi ylös, nappasi kirjoituspöydän edessä olevalta tuolilta löysät, mustat collegehousut ja kiskoi jalkaansa. Se otti pöydällä olevasta tupakka-askista röökin, jonka nakkasi laiskasti huulilleen ja laahusti sitten makuuhuoneen ovelle. Sulo seurasi sitä puoliksi hypellen ja kohta kaksikko paineli olohuoneen puolelle.

Mä purin alahuultani mietteliäänä ja liikahdin sitten etsimään kännykän lattialla olevien farkkujeni taskusta. Kello näytti seitsemää aamulla. Meidän Kuopion porukan WhatsApp –ryhmään oli tullut muutama viesti, jossa kyseltiin milloin mä tulisin käymään kaupungissa. Vastasin pojille, että ehkä viikonloppuna, johon Kasper vastasi brofistillä. Aksu oli laittanut mulle tunti sitten snäpin, jossa se seisoi Tähtitorninmäen valaistujen portaiden päässä ja näytti peukkua. Tekstinä oli jotain ensikesän maratonista ja mä hymähdin huvittuneena. Musta ei kyllä olisi porrastreenin tekijäksi näin aikaisin aamusta, mutta Aksu nyt olikin Aksu. Mä en voinut olla miettimättä, että mitä se ajattelisi jos se tietäisi mun olevan täällä. Tai jos se tietäisi, että mä olin nukkunut Joonan vieressä. Tai jos se tietäisi, että me oltiin pussailtu eilen. Tai mitä kuka tahansa ajattelisi. En mä oikein tiennyt itsekään mitä olisin ajatellut. Mun poskia alkoi saman tien kuumottaa kun mietin Joonan huulia ja eilistä iltaa. Laskin puhelimen takaisin lattialle ja käännyin kyljelleni hymyillen vähän itsekseni.

Joona palasi takaisin hetken päästä ja mä katselin vaivihkaa sen aukinaisen takin alta näkyvää paljasta yläkroppaa. Se heitti takin tuolille ja selasi hetken kännykkäänsä paikallaan seisten, kunnes käveli sängylle ja istui alas collegehousuissaan. Mä liikahdin nojaamaan käsivarteeni ja katsoin sitä, kun se nosti jalat sängylle koukkuun ja nojautui päädyssä olevaa seinää vasten.

”Mä luulin, että se oli vitsi kun sä sanoit, että Sulo tulee herättämään aikasin”, totesin kohta huvittuneena ja Joona käänsi katseensa muhun. Se ei näyttänyt enää niin uniselta kuin hetki sitten.

”Yleensä se tulee kuudelta, mutta ilmeisesti se tajus olla vieraanvarainen ja tulikin vasta seiskalta”, Joona vastasi ja mun huulille nousi hymy. ”Joskus se alkaa hyppiä päällä jos ei heti jaksa nousta.”

Mä nauroin.

”Tollasen herätyksen tarviis kouluaamuina, ei pysty ainakaan torkuttamaan”, mietiskelin ja Joonan huulilla häivähti hymy sen vilkaistessa mua.

”Joo, se on ihan kätevä”, poika totesi keskittäen katseensa huoneen lattialla makoilevaan koiraan, joka oli selvästi rauhoittunut äskeisestä touhotuksestaan. Mä hieraisin silmiäni ja näpräsin hetken peiton reunaa sormillani, kunnes nostin katseeni toisella puolella sänkyä istuvaan Joonaan. Se näytti mietteliäältä, vähän samalla tavalla kuin se oli näyttänyt eilen illalla ennen nukkumaan menoa. Mä olisin halunnut tietää mitä sen päässä pyöri, mutta mä melkein tiesin, ettei se kuitenkaan kertoisi. Niinpä mä sitten katselin sitä ja koitin turhaan lukea sen kasvoilta jotain.

”Laitanko ton valon pois? Haluutko nukkua vielä?” Joona kysyi hetken päästä ja käänsi katseensa Sulosta muhun.

”En mä usko, että mä saan enää unta”, vastasin hiuksiani haroen ja hymyilin vähän. ”Ihan hyvää vaihtelua herätä vapaapäivänä aikasin.”

”Niin”, Joona lausahti. ”Mä keitin kahvia, se on varmaan jo tippunu.”

”Joo”, mä nyökyttelin haukotellen ja lopulta kampesin itseni istumaan. Vähän aikaa mä vaan istuin siinä peitto sylissäni ja tuijottelin eteeni, kunnes heitin peiton sivuun ja nousin ylös. Etsin lattialta housuni ja kiskoin ne boksereideni päälle vilkaisten Joonaa. Se katsoi mua ja vaikken mä mikään ujo ollutkaan, niin tunsin silti ujostuvani ollessani siinä vähissä vaatteissa. Joona käänsi katseensa polviensa päällä lepääviin käsiinsä ja mä purin huultani kun nappasin flanellipaitani alla olleen t-paidan ja vedin päälleni. Joona nousi myös sängyltä ja mun katse lipui vuorostaan sen paljaaseen, hoikkaan yläkroppaan. Mä mietin miltä sen paljas iho oli tuntunut mun omaani vasten kun se oli viime yönä pitänyt musta kiinni ja mun mahanpohjassa kouraisi kutkuttavasti.

Joona etsi itselleen t-paidan päälle ja sitten me suunnattiin olohuoneen kautta talon keittiöön. Se kysyi halusinko mä aamupalaa ja saatuaan myöntävän vastauksen se kasasi pöydälle jugurttia, muroja ja leipää ja mua hymyilytti väkisin. Se osasi olla todella kiva, ihan erilainen kun mä olin ajatellut aluksi. Silmiäni hieraisten kaadoin muroja kulhoon ja katselin vastapäästä istuvaa Joonaa, joka pyöritteli mietteliäänä lusikkaa kahvikupissa.

”Sulla on hieno tatska”, sanoin kohta ja Joona nosti katseensa muhun. Sitten se vilkaisi ranteensa yläpuolelle tatuoitua kompassia ja nyökytteli vähän.

”Miiro, se mun kaveri, teki tän”, Joona vastasi ja hieraisi sormenpäillään kompassia. Mä nyökyttelin ja mietin, että kuulinko mä väärin, vai muuttuiko sen äänensävy taas kun se mainitsi Miiroon.

”Ai sillä oli tatuointikone?”

”Juu.”

”Siistiä”, mä mietiskelin ja lusikoin muroja suuhuni. ”Se Miiro on selkeesti taitava.”

”Niin.”

”Lähtiks se jonnekin?” mä kyselin taas aika innokkaasti, vaikka tiesinkin, ettei Joona välttämättä halunnut kertoa. ”Tai siis kun sanoit eilen, että et oo kuullu siitä mitään pitkään aikaan”, selittelin ja Joona katsahti mua.

”Varmaan Helsinkiin, en mä tiedä”, se hymähti ja alkoi voidella itselleen leipiä melko rivakkaan tahtiin. Mä katselin sitä hetken silmäkulmastani, kunnes päätin antaa aiheen olla, sillä jokin Joonan olemuksessa muuttui, ihan niin kuin oli muuttunut eilenkin. Sen verran mäkin sentään älysin, että osasin pitää suuni kiinni silloin kun se oli suositeltavaa. Ainakin yleensä.

Me juotiin kahvit ja syötiin, minkä jälkeen Joona päätti käydä tupakalla. Mä kiskoin takin niskaani ja tulin sen seuraksi ulos.

”Oho, onpa tullu lunta yöllä”, kommentoin yllättyneenä astellessani kylmään aamuun. Pihalla seisova Honda oli peittynyt lumeen ja maisema näytti muutenkin huomattavasti valkoisemmalta kuin eilen.

”Niin on”, Joona totesi sytyttäen tupakan kuistille päästyään. Aurinko oli alkanut hiljalleen nousta ja taivas oli värjäytynyt osittain punaiseksi ja keltaisesti. Mä rakastin aikaisia aamuja, luonto oli aina ihan eritavalla kaunis silloin. Joona nosti katseensa ja tarkasteli vähän aikaa maisemaa, kunnes ojensi tupakkaansa yllättäen mulle.

”Pidätkö tuota hetken?” se kysyi ja mä katsoin sitä ihmeissäni. Otin tupakan Joonan sormista ja se suuntasi takaisin sisälle. Mä kohotin kulmiani itsekseni ja kun huppupäinen poika palasi ihan hetken päästä järjestelmäkameransa kanssa, niin mun huulilla kävi hymy. Ojensin sormissani käryävän tupakan Joonalle takaisin ja se suuntasi kuistilta lumiselle pihamaalle. Mä istuin kuistin kylmille portaille katsellen sitä. Se otti muutaman askeleen ja pysähtyi sitten kuvaamaan värjäytynyttä taivasta. Joonan valokuvausharrastus sopi sille jollain hassulla tavalla tosi hyvin, vaikka mä olin aluksi ollut lähinnä yllättynyt kun se oli kertonut asiasta. Mä en millään voinut estää hymyä, joka pyrki väkisin huulille kun mä katsoin sitä.

”Toi taivas on kyllä hiton siisti”, tuumasin hetken päästä ja pihalla seisova Joona käännähti mua päin kamera kädessään. Se otti savut tupakastaan ja katsoi mua hetken.

”Pysy siinä”, se sanoi sitten ja mä kohotin kulmiani. Joona käveli kauemmas talosta, kunnes käännähti ja nosti kameransa. Mua hymyilytti ja mun mahanpohjaa kutitteli kun mä katsoin sitä. Hitto mä tykkäsin siitä. Hitto mä tykkäsin siitä oikeastaan ihan hemmetin paljon ja tykkäsin kokoajan vaan hemmetin paljon enemmän. Joona kyykistyi maahan, pyysi mua katsomaan ohi kameran ja saatuaan räpsittyä useamman kuvan se nousi ja käveli lähemmäs kameransa ruutua katsellen. Se hymyili itsekseen ja mun sydän jätti lyönnin jos toisenkin välistä kun mä katsoin sitä.

”Tästä tuli ihan vitun hyvä”, se totesi sitten ja sen yksisävelisessä äänessä oli erikoinen, jopa innostunut vire, mitä mä en ollut kuullut aikaisemmin. Siitä kyllä näki, että se todellakin tykkäsi valokuvata.

”Ai tuli?”

Joona käveli kuistille, tumppasi tupakkansa ja istui mun viereen portaille näyttäen kameransa ruudussa näkyvää kuvaa. Mä liikahdin vähän lähemmäs ja mun huulille nousi hymy. Joona oli kyllä oikeassa, se kuva oli ihan vitun hyvä. Joonalla todellakin oli silmää kuvaamiseen.

”Oikeesti tosi siisti”, mä sanoin ja Joona nyökytteli. ”Ootko miettiny lähteväs jonnekin valokuvausalalle lukion jälkeen?”

Joona katseli kameraansa ja vilkaisi sitten mua.

”En oikeestaan.”

”Kannattais!” mä tuumasin ponnekkaasti ja hymyilin kun Joona käänsi katseensa muhun. Se tarkasteli mua sinisillä silmillään, sillä tavalla mietiskellen niin kuin se tuntui usein tarkastelevan, eikä sanonut mitään. Lopulta sen huulille nousi pieni hymy ja se käänsi katseensa eteenpäin.

”Mitä mietit?” mä kysyin.

”Sua.”

Mun vatsanpohjaa kouraisi taas.

”Mitä musta?”

Joona katseli käsissään olevaa kameraa hetken, kunnes nosti katseensa pihaan.

”Sä oot”, se lausahti mietteliäänä, ”erikoinen.”

”Ai?” naurahdin hämilläni.

”Se oli kehu”, Joona selvensi ja otti hupun päästään pyyhkäisten hiuksiaan. Mun huulille nousi hymy kun mä katsoin sitä. Joonalla tuskin oli hajuakaan miten kovasti sen sanat saivat mun sydämen hakkaamaan.

”Okei, kiitos.”

Joona vilkaisi mua ja me istuttiin hetken aikaa portailla, kunnes noustiin ja paineltiin takaisin lämpimään. Kello näytti vasta puolta yhdeksää ja vaikkeivat aikaiset aamut sinänsä olleet mulle ihan täysi mahdottomuus, niin harvoin vapaapäivänä tuli silti herättyä näin aikaisin. Ei mua tosin edes väsynyt. Mä veikkasin, että pelkkä Joonan läsnäolo piti mut tietyllä tavalla vireänä.

”Sano sit kun haluut kotiin”, Joona sanoi istuutuessaan hetken päästä sohvalle. Mä istuin sen viereen ja vilkaisin sitä.

”Eipä tässä kiirettä”, vastasin rentoon sävyyn. ”Monelta sun mummi tulee kotiin?”

”En mä tiiä, varmaan joskus aamupäivällä”, se sanoi kohauttaen olkiaan. ”Haluutko pelata jotain?”

Mä katsahdin televisiossa kiinni olevaa Xboxia ja sitten Joonaa ja hymyilin vähän.

”Käy mulle.”

Joona nyökytteli ja nousi ylös sohvalta. Mä katselin sitä kun se kyseli mistä peleistä mä tykkäsin ja kun mä sanoin, että Änäri oli ihan kova, niin se tyrkkäsi lätkäpelin sisään laitteeseen. Sitten se palasi takaisin sohvalle mun viereeni kahden ohjaimen kanssa ja mä vilkaisin sitä silmäkulmastani. Mun oli edelleen vaikea käsittää eilisiltaa ja mä melkein pelkäsin nähneenikin vaan unta. Mun olisi tehnyt mieli pussata Joonaa, olisi tehnyt oikeastaan mieli aivan hullun paljon, mutta en kuitenkaan uskaltanut. Siitä ei nähnyt millään tavalla mitä se ajatteli eilisestä tai musta tai ylipäätänsä mistään.

”Mä oon sit aika páska tässä”, Joona sanoi kun peli alkoi ladata ja mä palasin mietteistäni takaisin maan pinnalle.

”Onpa hyvä, sit mulla on kerrankin mahiksia voittaa”, tuumasin virnistäen. Esimerkiksi Aksun kanssa Änärin hakkaaminen oli sitä, että se voitti melkein koko ajan, valehtelematta ainakin neljä peliä viidestä. Joona katsahti mua ja kohotti hieman kulmiaan.

”No en mä nyt niin páska oo, että en pärjäis sulle”, se sanoi ja sen huulilla häivähti kiusoitteleva hymy.

”Mitä hittoa? Kiitos vaan!” mä huudahdin naurahtaen. Joona käänsi katseensa televisioon pieni hymy suupielessään ja mä purin huultani hymyillen itsekseni.

Me pelattiin useampi varsin tasaväkinen peli ja musta oli melkein huvittavaa miten vähäeleinen Joona oli pelatessaankin. Aksu ja Eelis esimerkiksi huusivat ja heiluivat ja kirosivat ja hurrasivat suunnilleen koko ajan, enkä mäkään osannut pelata tällaista peliä ilman minkäänlaista ulospäin näkyvää tunnetta. Joona kuitenkin nojaili sohvan selkänojaan ohjain kädessään hyvin viileänrauhallisesti. Välillä se kirosi hiljaa jos mä lauoin maaliin tai vaihtoehtoisesti hymyili pienesti jos sai maaleillaan mut älähtelemään. Mä en tajunnut miten joku pystyi olemaan noin viilipytty, koska mä en ainakaan pystynyt. Mä olin aina ollut kauhean ilmeikäs tyyppi ja ehkä mua oli siksi välillä melkein raivostuttavan helppo lukea. Tai ainakin Tumpille se oli ollut viime sunnuntaina vähän liiankin helppoa.

”Siellä on! Ai mä en muka pärjää sulle?” ilakoin kun neljännen pelin viimeisessä erässä sain vihdoin tehtyä ylivoimalla johtomaalin. Käänsin katseeni vieressäni istuvaan Joonaan, joka katsoi mua huvittuneisuutta sinisissä silmissään.

”Mä aliarvioin sun taidot”, se myönsi ja mä tönäisin sitä hellästi kylkeen.

”Kiitos ihan helvetísti vaan”, tuumasin virnistäen nojautuessani itsekin sohvan selkänojaa vasten ja Joona katsoi mua hymyillen. Hitsi se näytti niin hyvältä. Mä katselin hetken aikaa sen jäänsinisiin silmiin, kunnes kurottauduin lähemmäs ja uskaltauduin koskettamaan varovasti huulillani sen huulia. Ei ollut yhtään mun tapaistani toimia tällaisissa asioissa näin rohkeasti, mutta Joona veti mua puoleensa ihan vaarallisen paljon, enkä mä yksinkertaisesti voinut estää itseäni. Enkä halunnutkaan. Joonan käsi liikahti mun niskaani ja se painoi kevyesti huulensa mun huulilleni, enkä mä voinut kieltää, etteikö se olisi tuntunut taas ihan saakelin hyvältä. Ohjain tipahti mun kädestäni ja taustalla pyörivä lätkämatsi unohtui ihan kokonaan kun mä annoin huulteni tapailla ujon varovasti Joonan huulia. Mitä ihmettä tapahtui? Tämä oli todellakin jotain mitä mä en olisi ikimaailmassa osannut odottaa vielä joitain viikkoja sitten.

Mun vatsanpohja heitti kuperkeikkaa kun Joona kohta työnsi mut sohvalle selälleen ja liikahti mun ylleni. Mua ujostutti ja jännitti ja musta tuntui, että mä olin toivottoman kömpelö, siinä missä Joona toimi jotenkin ihmeellisen luontevasti. Sen huulet liikahtivat mun kaulalleni ja mä henkäisin äänekkäästi. Kylmät väreet vilistivät pitkin mun selkääni ja mä suljin silmäni voimatta estää hengitykseni kiihtymistä Joonan painaessa suudelmia mun kaulalleni. Mä liikautin käteni sen selälle ja puristin t-paidan kangasta nyrkkiini koittaen olla ääntelemättä liikaa. Se oli ihan hiton vaikeaa, sillä musta tuntui, että mä varmaan sekoaisin kohta tai jotain. Mä halusin Joonaa. En mä ollut ikinä tällä tavalla halunnut ketään poikaa, mutta Joonaa mä halusin. Oikeastaan aika hiton paljon. Sen huulet mun kaulallani ja kroppa vasten mun omaani saivat mut väkisinkin käymään tosi kuumana.

Hetken päästä Joona nosti päätään ja katsoi mua pienen hetken silmiin, kunnes mä vetäisin rivakasti sen huulet omilleni. Musta tuli yhtäkkiä tosi rohkea. Hitto mä halusin sitä, mä halusin sen ja mä halusin nyt ja paljon ja pitkään. Ulkoa kuuluva auton ääni kuitenkin keskeytti lopulta tilanteen täysin. Joona irrottautui mun huuliltani ja nosti katseensa ikkunaan.

”Víttu”, se mumahti hiljaa ja liikahti sitten pois mun päältäni. ”Näköjään mummi tuli jo kotiin.”

Mä nousin istumaan vähän hämilläni ja tilanteen yllättävä katkeaminen sai mun rohkeuden katoamaan. Poskia alkoi kuumottaa ja jännitti jotenkin hassusti. Joona pyyhkäisi hiuksiaan ja istui hetken aloillaan, kunnes nousi. Mä vilkaisin sitä ja olisin halunnut kiskoa sen takaisin sohvalle ja pussailla ja koskettaa. Mä olisin halunnut tietää miten pitkälle äskeinen tilanne olisi mennyt. Mun sydän hakkasi hemmetin kovasti ja haroin vähän hiuksiani koittaen näyttää normaalilta, vaikka se tuntui tosi vaikealta äskeisen jälkeen. Joona käveli lopulta olohuoneesta eteiseen ja mä vein kädet kuumille poskilleni puhaltaen ilmaa ulos keuhkoistani. Joonan mummin tapaaminen äskeisen tilanteen jälkeen ei ehkä ollut ihan optimaalisin, mutta yritin kuitenkin skarpata.

”Olisit sanonu, että tuut, mä olisin voinu hakee sut asemalta”, Joonan ääni kuului eteisestä kun ovi kävi. Sulo oli rynnännyt keittiön puolelta eteiseen tervehtimään tulijaa.

”Eikä mitään, mä pääsin hyvin taksilla”, hyväntuulinen naisen ääni vastasi. ”Onks sulla vieraita?”

”Joo.”

Mä laskin kädet poskiltani ja kun hymyilevä, ehkä kuudenkymmenenviiden ikävuoden hujakoilla oleva pienikokoinen, vaalea nainen ilmaantui olohuoneeseen, niin nousin ylös. Joonan mummi oli aika nuori ja nuorekkaan oloinen, siinä missä mun kaikki isovanhemmat ihan huomattavasti paljon vanhempia.

”Terve!” nainen huikkasi mulle hymyillen ja ojensi kättään kävellen lähemmäs. ”Aino, oon tuon Joonan mummi.”

Tartuin sen käteen ja hymyilin toivoen, etten näyttänyt ihan idiootilta äskeisen takia. Mä nimittäin olin edelleen aika häkeltynyt.

”Iivo.”

”Sua en olekaan ennen nähnyt, ootko sä ihan täältäpäin?” se kysyi ja istuutui nojatuoliin. Sulo pyöri Ainon jaloissa innoissaan ja nainen hymyili koiralle rapsuttaen sitä niskasta.

”Mä oon Kuopiosta, muutettiin lokakuussa tänne”, kerroin rentoutuen vähän ja istuin itsekin alas sohvalle. Joona nojaili olohuoneen oven karmiin ja mä uskaltauduin vilkaisemaan sitä varovasti. Äskeinen oli vähän liiankin selvästi muistissa mun verkkokalvoillani ja tunteena iholla, mutta pyrin näyttämään normaalilta.

”Sulla onkin ollut kulttuurishokkia kerrakseen muuttaa tällaiseen pikkukylään”, Aino tuumasi naurahtaen heleästi ja mä hymyilin.

”Vähän joo, mutta ei se Kuopiokaan niin iso paikka oo”, vastasin ja nainen hymyili mulle.

”Kyllä se aika isolta tuntuu kun täältä katsoo”, se tuumasi ja vilkaisi sitten Joonaa, kunnes käänsi katseensa takaisin muhun. ”Kai Joona on edes tajunnu tarjota sulle ruokaa?”

Mä naurahdin vähän ja vilkaisin ovenkarmiin nojailevaa poikaa, joka kohotti kulmiaan isoäidilleen. Aino vaikutti tosi rennolta ja hauskalta, ei ehkä ihan tyypilliseltä isoäidiltä, vaikka sillä olikin lämmin hymy ja ystävällinen äänensävy.

”Joo, on se”, vakuuttelin nyökytellen.

”No hyvä, siitä kun ei aina tiiä”, Aino naurahti ja pyyhkäisi kiharaa tukkaansa. Mun suupielet nykivät vähän ylöspäin.

”Mitäs toi tarkotti?” Joona kysyi ja nojatuolissa istuva nainen katsahti sitä hymyillen.

”Ei mitään”, se vastasi rempseästi.

”Miten sä muuten tulit näin aikasin?” Joona kysyi ja Aino nojautui tuolin selkänojaa vasten kohottaen vuorostaan hieman kulmiaan vieressään seisoskelevalle pojalle.

”Mitä? Tulinko jotenkin huonoon aikaan?” se kysyi hymyillen ja mä purin vahingossa kieleeni, koska se osui pelottavan lähelle kysymyksellään. Vilkaisin Joonaa, joka vaan nojaili karmiin ihan tavanomaisen rauhallisena.

”Et, kunhan kysyin.”

”Muistin tuossa, että mulla lääkäriaika ihan puolentoista tunnin päästä”, Aino kertoi haukotellen vähän ja rapsutteli Suloa. ”Pitäiskö kahvit keittää?”

”Juu, mä meen keittää”, Joona sanoi lopettaen nojailunsa ja liikahti sitten olohuoneen poikki keittiöön. Mä vilkaisin sen perään, kunnes käänsin katseeni takaisin Ainoon, kun se alkoi kysellä mistä mä tunsin Joonan ja kun mä kerroin, että koulusta, niin se kysyi vilpittömän kiinnostuneena mun tulevaisuuden suunnitelmistani. Se oli tosi puhelias ja hymyileväinen sekä avoin, eli ihan eri maata kuin Joona. Mä huomasin pitäväni siitä, enkä ihmetellyt yhtään, että Joona oli kehunut sitä aikaisemmin. Mun mielestä oli tosi hassua tavata Joonan mummi, vielä pari viikkoa sitten mä tuskin olin tuntenut koko jätkää ja nyt mä sitten yhtäkkiä olinkin täällä.

Joitain hetkiä myöhemmin me istuttiin pöydän ääressä kahvilla. Aino oli sulattanut pakastimesta ottamaansa mustikkapiirakkaa ja kertoili jostain parin vuoden takaisesta reissustaan Kuopiossa.

”Mun entinen heilakin oli alkujaan Kuopiosta”, Aino tuumasi sitten ja Joona kohotti kulmiaan käteensä nojaillen.

”Oliks Rami Kuopiosta?” se kysyi pyöritellen lusikkaa kahvikupissaan.

”No oli! Olisit joskus kuunnellu sitä”, Aino naurahti ja mun huulilla nousi hymy.

”Se oli hiton ärsyttävä”, Joona totesi kohauttaen olkiaan.

”Joona! Ihan mukavahan se oli, sulla oli vaan huono asenne”, Aino tuumasi hymyillen ja Joonan kasvoilla kävi hymy sen katsoessa mummiaan.

”Sillä oli huono asenne”, Joona sanoi sitten kohauttaen olkiaan ja hörpäten kahviaan. Aino pyöritteli vähän päätään hymyillen ja kurottautui sitten ottamaan lisää mustikkapiirakkaa. Se ojensi kakkulapiota sen jälkeen mulle ja kehotti mua ottamaan toisenkin palan. Mä hymyilin vähän ja otin lisää, vaikka olinkin jo aika täynnä.

Tunnin päästä Joona lähti heittämään mummiaan lääkäriin ja mua kotiin, vaikka mä olisin todellisuudessa voinut viettää Joonan kanssa vaikka koko päivän. Ja halunnutkin, hitsi vie. Mä olisin halunnut tietää mitä meidän välillä tapahtui tai mitä mieltä Joona ylipäänsä oli musta tai tästä kaikesta. Vaikka mä en tahtonutkaan ajatella asioita liian pitkälle, niin halusin kuitenkin toivoa, että Joonalla oli tunteita mua kohtaan, eikä tämän päiväinen ja eilinen ollut vaan merkityksetöntä pelleilyä. Mä en tiennyt yhtään harrastiko Joona sellaista. Jotenkin se ei ehkä vaikuttanut sellaiselta. Tai hemmetistäkö mä tiesin, ei Joonasta ottanut selvää.

”Menetkö sä ens yöks kotiin vai tuutko Haapamäkeen?” takapenkillä istuva Aino kysyi kun Joona pysäytti auton terveyskeskuksen pihaan.

”En mä tiedä vielä.”

”Tule vaan Haapamäkeen jos haluat”, nainen tuumasi ja avasi sitten oven. ”Mä soittelen sitten kun voi tulla hakemaan.”

”Joo.”

”Hei Iivo, oli mukava tavata, tule toki uudelleenkin kylään”, Aino sanoi sitten ja mä käännähdin katsomaan sitä hymyillen.

”Joo”, nyökyttelin. ”Oli kiva tavata.”

Ainon mentyä Joona käänsi Hondan nokan pois terveyskeskuksen pihalta ja mä vilkaisin vieressäni istuvaa poikaa silmäkulmastani.

”Tosi rento mummi sulla”, sanoin ja Joona nyökytteli.

”Niin se on.”

Mä olisin halunnut kysyä Joonalta yhtä sun toista, mutta en sitten saanutkaan suutani auki. Eikä Joonakaan puhunut mitään, joten mä tyydyin tuijottelemaan ikkunasta näkyvää maisemaa mietteliäänä. Joona ajoi Niittytielle ja perimmäisen omakotitalon kohdalle päästyään pysäytti auton kääntäen katseensa muhun.

”Kiva kun kutsuit mut tuonne eilen”, sanoin ja kuulostin omaan korvaani ihan typerältä, mutta en osannut oikein sanoa muutakaan.

”Kiva kun tulit”, Joona vastasi ja mä hymyilin varovasti.

”Nähdään huomenna koulussa”, tuumasin avaten pelkääjän paikan oven.

”Joo.”

Me moikattiin ja mun mahanpohjaa kutitteli kun nousin autosta. Itsekseni hymyillen suuntasin pihan poikki kotiovelleni ja vilkaisin vielä Niittytieltä poispäin huristavan auton perään, kunnes kävelin sisälle taloon.

*

Musta tuntui, ettei hymyä voinut pyyhkiä mun kasvoiltani mikään, kun mä torstaina istuin ruokalassa Aksun, Tumpin ja Eeliksen kanssa ja vilkuilin vähän väliä toisella puolella ruokalaa istuvien Joonan ja Oliverin suuntaan. Mä olin valehtelematta miettinyt koko eilisillan Joonaa ja mun olisi tehnyt mieli koko illan ajan laittaa sille jotain viestiä, mutta en ollut kuitenkaan uskaltanut. Ei me oltu puhuttu mitään tänään koulussa, johtuen lähinnä siitä, että mä olin viettänyt koko päivän Aksun ja Eeliksen kanssa.

”Koita nyt olla vielä vähän läpinäkyvämpi.”

Mä säpsähdin kuullessani Tumpin äänen vastapäätä. Käänsin katseeni Joonasta rokkitukkaan ja havaitsin Eeliksen sekä Aksun lähteneen hakemaan lisää ruokaa.

”Ai mitä?” kysyin ja Tumppi nauroi.

”Sulla on nähtävästi niin paljon silmäruokaa, ettei oikee ruoka ees maistu”, Tumppi virnuili ja mun poskia alkoi kuumottaa.

”Maistuuhan”, mutisin tarttuen haarukkaani.

”Niinpä niin”, rokkari tuumasi huvittuneena, mutta ei ehtinyt härnätä mua enempää kun Aksu ja Eelis palasivat takaisin pöytään. Mä aloin lappaa lihapullia sekä perunamuusia kitusiini ja koitin pitää katseeni pois Joonasta jos mä nyt muka oikeasti olin niin läpinäkyvä. Me syötiin Tumpin kanssa muita nopeammin, joten jätettiin lisää ruokaa hakenut kaksikko pöytään ja suunnattiin pois ruokalasta. Mä lähdin rokkitukan seuraksi tupakalle, vaikka viileä ulkoilma ei sinänsä houkutellutkaan. Taivas tiputti lunta ja pakkanen oli tosissaan kiristynyt. Mä katsahdin mietteliäänä ympärilleni seisahtuessani Tumpin viereen tupakkapaikalle. Jostain syystä mun mieleen nousi Joonan mainitsema Miiro ja mä olin kahden vaiheilla kehtaisinko kysyä siitä Tumpilta, joka tuntui tuntevan kaikki täällä asuvat ihmiset. Tai asuneet, tässä tapauksessa.

”Mitäpä mietit?” Tumppi kysyi ja mä nostin katseeni siihen. Vedin pipoa peremmin korvilleni ja purin vähän huultani, kunnes työnsin lapasin vuoratut käteni takin taskuihin.

”Tunnetko sä Miiron?” mä lopulta kysyin, vaikka mietinkin, että oliko mun sopivaa udella tästä. Tumppi kohotti mulle kulmiaan.

”Ai Valtosen Miiron?”

”En mä tiiä sen sukunimeä”, sanoin ähkäisten. ”Joku Joonan kaveri.”

Tumppi katseli mua hetken kummissaan.

”No siis kyllä, ketä mä nyt en tuntis”, se naurahti sitten. ”Mitä sä sitä mietit?”

”Kunhan vaan mietin kun Joona siitä jotain mainitsi tiistaina kun –”

”Ai sä olit sen kanssa tiistaina!” Tumppi huudahti ja mä vilkaisin ympärilleni, ettei kukaan vaan ollut kuulemassa.

”Se nyt ei ollu tän jutun pointti”, ähkäisin ja rokkari virnisti.

”Pitäis olla”, se nauroi ja mä vilkaisin sitä pyörittäen vähän päätäni.

”Ne oli vissiin aika hyviä kavereita?” kysyin sitten ja Tumppi nyökytteli vieden tupakan huulilleen.

”No Miiro oli Joonan paras kaveri, joten joo, olihan ne.”

”Okei.”

Tumppi avasi suunsa, mutta ei ehtinyt sanoa enää mitään kun me saatiin seuraa. Joona ja Oliver ilmaantuivat meidän viereen ja mun sydän taisi taas lyödä ihan vähän kovempaa eilispäivän tapahtumien pyrkiessä mieleen. Enpä todellakaan olisi uskonut viimeksi tässä näin seisoskellessani, että mitä mun ja Joonan välillä tulisi tapahtumaan.

”Mitäs jäbät?” Tumppi kysyi kaksikolta rentoon sävyyn.

”Helvetín kylmä ainakin on”, Oliver totesi hytisten nahkatakissaan.

”Pitäskö vaihtaa nahkatakki talvitakkiin?” myöskin nahkatakkiin pukeutunut, mutta vähemmän hytisevä Tumppi kysyi ja Oliver naurahti.

”Mikäs sulla on päällä?”

”Niin, mutta mulla ei oo kylmä”, rokkitukka sanoi hymyillen veikeästi ja Oliver irvisti sille. Mä katsoin Joonaa ja se katsoi takaisin ja mun huulille nousi varovainen hymy. Oliver ja Tumppi väittelivät säästä, joka oli ensimmäisen mielestä pérseestä ja jälkimmäisen mielestä vain asennekysymys, mutta mä tuskin edes kuuntelin. Joona käänsi lopulta katseensa eteenpäin ja mä siirryin tuijottelemaan kenkiäni yrittäen peittää hymyn, joka meinasi jumiutua väkisin mun kasvoilleni.

Koulupäivän viimeisten tuntien jälkeen mä kävelin ulos lukion ovista ja Sinna hölkkäsi mut kiinni parkkipaikan kohdalla. Mä käänsin katseeni tyttöön ja se moikkasi hymyillen.

”Onko sulla tänään myöhemmin mitään?” se kysyi vetäen pipoa korvilleen.

”Ei kai mulla oo.”

”Pitäskö tehdä se hissan parityö?”

Mä nyökyttelin ja hymyilin vähän.

”Käy, missäs tehdään?”

”Sä voit tulla vaikka meille”, se tuumasi.

”Joo, missäs sä asuitkaan?”

”Mä voin tulla sua K-marketille vastaan, jos nähdään siinä vaikka viideltä?” Sinna kysyi ja mä vastasin sille myöntävästi saaden sen huulille syttymään pienen hymyn. Me käveltiin vähän matkaa yhdessä, ennen kuin moikattiin ja käännyttiin risteyksestä eri suuntiin. Mä vilkaisin kännykkäni kelloa, joka näytti paria minuuttia yli kolmea ja katselin sitten mietiskellen ympärilleni. Mä ehkä toivoin näkeväni Joonan, koska tiesin sen kulkevan samaa reittiä kotiinsa, mutta sitä ei näkynyt. Olin vähän mietiskellyt, että olisin rohkaistunut kysymään sitä tänään jonnekin, vaikka hitto kahville tai jotain, mutta Sinnan kutsun myötä en sitten tehnyt niin. Mun teki mieli olla sen kanssa, teki oikeasti mieli ihan tosi paljon.

Viiden aikaan mä sitten tapasin Sinnan K-marketin pihassa ja me käveltiin kauppojen lähistöllä olevalle keskiluokkaiselle omakotitaloalueelle, joka muistutti vähän sitä missä mä asuin. Ovella vastassa oli innokas Luka, jonka mä olin tavannut kerran aikaisemmin monta viikkoa sitten. Aika tuntui menevän hiton nopeasti, ihan niin kuin mä vasta äsken olisin käynyt Sinnan ja Lukan kanssa lenkillä. Tytön vanhemmat olivat Jyväskylässä teatterissa, mutta sen yläasteikäinen pikkuveli istuskeli olohuoneessa sohvalla ja moikkasi meille reippaaseen sävyyn. Mä mietin, että joskus monta viikkoa sitten mua olisi saattanut vähän jännittää tulla Sinnan luokse ja tehdä sen huoneessa kahdestaan jotain projektia, mutta nyt mua ei jännittänyt yhtään. Musta tuntui, että kaikki mun jännittyneisyys oli viimeaikoina omistettu täysin Joonalle, eikä mikään muu kyennyt aiheuttamaan senkaltaisia tuntemuksia enää.

”Mä lainasin vähän kirjoja kirjastosta”, Sinna tuumasi kun me istuttiin sen huoneen lattialle läppäreidemme kanssa ja otti lipaston päältä pinon historian tietokirjoja käsiinsä. Mä hymyilin tytölle – se oli juuri niin old school tällaisissa jutuissa, että etsi satavarmasti tietoa mieluummin kirjoista kuin netistä. Ja se kyllä sopi sille.

”Hyvä, koska mulla ei oo mitään kirjoja”, myönsin ja Sinna naurahti.

”Niin mä vähän arvelinkin”, se sanoi kiusallaan ja pyyhkäisi vehnänruskeita hiuksiaan korvan taakse. Mä virnistin vähän. Luka oli istahtanut meidän seuraksi lattialle ja mä silittelin beaglea hetken, kunnes nappasin yhden Sinnan lainaamista kirjoista ja keskityin hetkeksi tutkailemaan sen sisältämää tekstiä.

Pari tuntia hurahti nopeasti, mutta Sinna oli hemmetin tehokas, joten me saatiin työ ihan valmiiksi niinkin lyhyessä ajassa. Mulla oli sellainen tunne, ettei musta edes ollut kamalasti apua, vaikka Sinna vakuuttelikin muuta kun mä mainitsin asiasta. Se oli kyllä hurjan nokkela tyyppi ja mä veikkasin, ettei mun yksikään tehtävä koko lukioaikana ollut ikinä ollut näin hyvä kuin tämä. Me juotiin vielä kahvit ennen kuin Sinna saattoi mut ovelle.

”Mä voin palauttaa ton tehtävän Mikkoselle kun katon sen vaan vielä läpi”, Sinna sanoi ovella ja mä vedin lapaset käteeni nyökytellen.

”Vois tehdä toistenkin sun kanssa projekteja kerta sä oot noin hyvä”, virnistin ja Sinna naurahti.

”En mä muuten, mutta historia on mun lemppariaine”, se vastasi hyväntuulisesti.

”Sen mä huomasin”, vastasin rennosti hymyillen ja Sinna katsoi mua hetkisen hymy suupielessään, kunnes täysin yllättäen kurottautui ja painoi varovaisen, ujon suukon mun poskelleni. Mä taisin oikeasti vähän häkeltyä sen eleensä, koska en osannut todellakaan odottaa mitään tuollaista.

”Nähdään taas”, Sinna sanoi vähän ujommin ja mä yritin hymyillä.

”Joo, nähdään.”

Mä taisin mennä vähän jäihin. Me sanottiin heipat ja mä lähdin kävelemään tietä pitkin kohti kauppoja. Mä mietin, että olinko mä antanut olettaa itsestäni jotain muuta, kun Sinna oli pussannut mua. Siis eihän poskisuukko nyt sinänsä ollut mikään iso juttu, mutta silti. Mä rypistin vähän otsaani ja toivoin, ettei Sinna odottanut multa mitään, koska mä tykkäsin siitä ihan vaan kaverina. Ehkä tänne muuttaessani mä olisin saattanut ajatella jotain muutakin, mutta sattuneista syistä mun mielessä pyöri vaan yksi tietty tyyppi.
Ajatuksissani potkiskelin maahan satanutta lunta talvikenkieni kärjillä ja kaupan kohdalla mä sitten yllättäen näin Joonan. Se käveli kaupan pihan poikki kohti katua tupakka huulillaan ja mustan takin huppu päässä. Mun huulille nousi heti hymy ja mä unohdin äskeiset mietteeni Sinnasta ihan täysin kun hölkkäsin pojan kiinni. Se säpsähti vähän kun mä ilmaannuin sen vierelle ja tervehdin hyväntuulisesti.

”Ai moi”, se tervehti takaisin katsoen mua hetken.

”Kotiin päin menossa?” kysyin pyyhkäisten hiuksiani ja Joona nyökytteli.

”Juu”, se vastasi. ”Entä sä?”

”Kotiin joo.”

Me oltiin hetki hiljaa ja mä tapailin mielessäni sanoja, joilla mä voisin kysyä Joonalta meidän välillä tapahtuneista asioista. En mä nyt tiennyt olisiko tämä oikea paikka tai hetki edes puhua niistä jutuista, mutta mä halusin hitto vie tietää.

”Mitäs meinasit viikonloppuna?” Joona kohta kysyi yllättäen, ennen kuin mä ehdin kerätä rohkeuteni ja kysyä siltä aiemmin tapahtuneista jutuista.

”Lupasin kavereille, että meen Kuopiossa käymään”, vastasin ja katsahdin Joonaa, joka nyökytteli.

”Okei.”

Mä melkein odotin, että se olisi kysynyt mua viikonloppuna jonnekin, koska mä olisin varmaan voinut olla huono kaveri ja tehdä Kasperille oharit sen takia, mutta Joona ei sanonut mitään.

”Mitäs sä meinasit?” kysyin hetken päästä ja vieressä kävelevä poika vilkaisi mua kohauttaen olkiaan.

”En tiiä vielä”, se vastasi vieden tupakan huulilleen.

”Haluisitko – öö, haluisitko tehdä sunnuntaina jotain kun mä tuun Savosta takasin?” kysyin varovasti ja Joona katsahti mua.

”Tehdään vaan.”

Mä hymyilin vähän turhankin ilahtuneena. Musta tuntui niin tajuttoman hyvältä, kun Joona oli nykyisin tuollainen. Sille oli niin paljon helpompi puhua ja vaikka mun mahanpohjassa olikin perhosia, niin mua ei pelottanut kysyä, kun mä tiesin, ettei Joona tyrmäisi mun sanoja suoralta kädeltä tai katsoisi mua epäluuloisesti ja tylysti, mitä se oli tehnyt vielä jokin aika sitten.

”Kiva, mä ilmottelen millä bussilla tuun”, sanoin hymy suupielessäni.

”Okei.”

Kun Joonan kotitien risteys tuli vastaan, niin mun mieleen nousi viime perjantai, jolloin mä olin pussannut sitä. Asiat olivat todellakin edenneet siitä ihan eri suuntaan, kuin mä olisin arvannut. Mun mahanpohjaa kutkutteli kun mä vaan mietinkin tiistaita ja eilistä ja Joonan huulia ja sen ihoa vasten mun ihoani. Mä yritin olla rohkea ja kysyä siltä mitä se ajatteli musta, mutta olin ihan toivoton, enkä saanut suutani auki. Niinpä mä sitten vaan katselin Joonaa lumisateessa ja hymyilin vähän ja se hymyili vähän takaisin ja sitten me sanottiin heipat ja lähdettiin eri suuntaan.

Iivo, minkä helvetín takia sun pitää olla näin toivoton?

*

Perjantaina meillä oli tosi lyhyt päivä, sillä lukkarissa luki vain kolme tuntia matikkaa. Mua oikeastaan harmitti, koska matikka tarkoitti sitä, etten mä näkisi Joonaa, koska sillä oli pitkä matikka ja mulla lyhyt. Mä hengailin koko lyhyen koulupäivän Eeliksen ja Sonjan kanssa, kun Aksu, Sinna ja Tumppikin olivat eri matematiikan ryhmässä. Koulun jälkeen mä pakkasin kotona reppuni ja kuuntelin äidin hyysäystä siitä, että mun pitäisi tehdä Kuopiossa myös kouluhommia, eikä vaan riekkua kaupungilla koko aikaa kavereiden kanssa. Ihan niin kuin mä nyt muutenkaan olisin sellainen, joka riekkuisi kaupungilla kaiken aikaa. Sitten äiti sanoi, että ne lähtisivät Helsinkiin Aapon ja Jarkon kanssa jo tiistaina, vaikka lento Madeiralle lähtisi vasta torstaina, niin kuin se ei olisi voinut sanoa mulle sitä vaikka sunnuntaina. Sen jälkeen se vielä jauhoi jotain siitä, että tulisin sunnuntaina hyvissä ajoin kotiin ja kun se lopulta päästi mut lähtemään, niin mä sain melkein juosta bussiasemalle täyteen pakatun reppuni kanssa. Linja-auto ajoi Jyväskylään vajaan tunnin ja sieltä mä hyppäsin Kuopioon lähtevään junaan koodaillen Kasperille sekä pojille, että olin matkalla. Jätkät olivat ihan innoissaan ja se oli mun mielestä melkein hellyttävää.

Isä sekä Taina olivat mua Kuopion rautatieasemalla vastassa ja molemmat halasivat mua tiukasti kun mä loikkasin junasta ja kävelin niiden luokse.

”Mitä kuuluu?” isä kysyi kun me hetken päästä käveltiin parkkipaikalle ja sitä kautta kaksikon autolle. Mun isä oli hauskan näköinen tyyppi, se oli ihan kalju, mutta se ei näyttänyt yhtään karulta tai karskilta, vaan hiton lempeältä tyypiltä.

”Hyvää vaan, mä oon oikeestaan aika hyvin sopeutunu Kiuruharjulle”, kerroin hyväntuulisesti avatessani takapenkin oven ja vilkaisin ympärilläni. Kuopiossa oli enemmän lunta ja huomattavasti enemmän pakkasta kuin Keksi-Suomessa.

”Kyllä mä tiesin, että sä sopeudut”, isä tuumasi rennosti istuutuen ratin taakse.

”Ootko saanu kavereita?” Taina kysyi kun auto hurahti käyntiin ja mä nyökyttelin.

”Joo, oon mä useemmankin, siellä on kivoja tyyppejä”, kerroin ja etsin kännykän käteeni. Kasper kyseli WhatsAppissa, että lähtisinkö mä illalla jonnekin ja vastasin sille myöntävästi, kunnes keskityin kuuntelemaan Tainan sekä isän kuulumisia. Mun isä oli töissä ravintolassa, mutta sen lisäksi sillä oli bändi, jonka kanssa se soitteli jossain pienissä pubeissa aina silloin tällöin. Taina taas teki töitä toimittajana. Niiden kanssa oli aina tosi rentoa, paljon rennompaa kuin äidin ja Jarkon.

Illalla mä lähdin Kasperin sekä parin vanhan lukioluokkalaisen, Laurin sekä Veetin kanssa käymään parilla eräässä keskustan kuppiloista. Pojat seisoskelivat jo kapakan edustalla kun mä kävelin niiden luokse ja Kasper kaappasi mut saman tien karhunhalaukseen.

”Iivo júmalauta sua on odotettu!” se huudahti ja mä nauroin.

”Mä kuristun kohta”, totesin ja Kasper taputti mua selkään naurahtaen, kunnes päästi irti. Mä katsoin pörrötukkaista, honteloa kaveriani hymyillen ja se virnisti leikkisästi.

”Oli jo aikakin tulla sieltä landelta tänne sivistyksen pariin”, Kassu tuumasi ja mä pyöritin vähän päätäni.

”Täytyy sanoo, että teidän seura on kyllä kaukana sivistyksestä”, vastasin virnistäen ja pojat nauroivat. Kasper läimäisi mua toverillisesti kylkeen.

”Tämän lähemmäs sivistystä sä et kuule voi päästä”, se naurahti ja mä katsoin sitä huvittuneena, kunnes me käveltiin ovesta sisälle tunkkaiseen pubi-ilmaan. Kasper halusi tarjota ensimmäiset ja kun me kohta vallattiin yksi nurkkapöytä, niin mulla oli tosi hyvä fiilis. Mä en ollut tajunnutkaan miten paljon mä olin ikävöinyt Kuopiota ja kavereita täällä. Mulla oli ollut Kiuruharjulla niin ihmeellisen kivaa, että mä olin melkein unohtanut.

Me viivyttiin pubissa aika monen kaljan ajan, sillä Kasper halusi tarjota, eikä se olisi malttanut millään lopettaa. Sillä oli hitosti asiaa, se oli alkanut tapailla jotain tyttöä, se meinasi lähteä lukulomalla Espanjaan, sen äiti oli hankkinut toisen koiran ja sitä rataa. Eikä sillä, kyllä mua kiinnosti kuunnella. Se oli ollut mun paras kaveri jo tosi monta vuotta, me oltiin oltu samalla yläasteella ja sen jälkeen samassa lukiossa, joten me oltiin kyllä superläheisiä.

”Onks siellä Kiuruharjulla millasta porukkaa?” Kassu kysyi kun oli hakenut pöytään neljännet tuopilliset.

”Tosi jees, kivoja tyyppejä”, mä vastasin hörpäten täydestä tuopistani. Mä mietin taas vaihteeksi Joonaa, mutta en tosiaankaan uskaltanut sanoa siitä Kasperille, vaikka se mun paras kaveri olikin. Tai en varsinkaan nyt, kun Veeti ja Lauri istuivat samassa pöydässä. Tilanne olisi vähän toinen jos kyseessä olisi joku tyttö.

”Muutat kyllä sit takas tänne kun saat lakin”, Kassu sanoi kulautten kaljaa alas kurkustaan.

”Katotaan nyt, tiiä vaikka musta tulee niin maalainen, että jään sinne”, virnistin ja sain vastapäätä istuvan pörrötukan pyörittämään päätään.

”No sit mä tuun hakee sut sieltä”, se totesi ja mä nauroin. Kassu kilautti tuoppinsa vasten mun omaani hymyillen leveästi ja mä nojauduin baarin sohvan selkänojaa vasten katsellen ympärilleni. Perjantai oli saanut ihmiset liikkeelle, mutta porukka oli aika vanhaa, eikä tuttuja näkynyt. Ehkä ihan kiva niin, mä en välttämättä olisikaan jaksanut jauhaa páskaa jokaisen puolitutun kanssa juuri nyt.

Me juotiin vielä pari olutta, ennen kuin lähdettiin. Isä ja Taina asuivat muutaman kilometrin päässä keskustasta ja mä hyppäsin paikallisbussiin kevyessä pikkukännissä ja varsin hyväntuulisena. Joona pyöri mun mielessäni ja mun teki mieli laittaa sille viestiä, mutta onnistuin estämään itseäni, luojan kiitos. Joku humalainen ihastuksentunnustus ei ehkä huomenna hirveästi naurattaisi, mä uskalsin veikata.

*

Mun pää oli aamulla vähän kipeä, mutta isän ja Tainan päättäessä viedä mut kiinalaiseen syömään, parani olo aika nopeasti. Illemmalla mä kävin Kassun ja kumppaneiden kanssa pelaamassa ulkojäillä lätkää ja meillä oli ihan hullun hauskaa. Mä olin oikeasti ikävöinyt noita jätkiä ihan hemmetin paljon. Vaikka mä olin tavallaan kyllästynyt Kuopioon, koska se oli niin tuttu ja sillä tavalla tylsä, niin se oli mulle kuitenkin koti ja varmaan tulisi aina olemaan, olinhan mä kuitenkin asunut siellä aina. En mä kuitenkaan tiennyt, että halusinko mä sinne opiskelemaan lukion jälkeen – jotenkin isommat ympyrät houkuttelivat paljon enemmän. Mun teki ihan tosissaan mieli lähteä reissuun jonnekin ja ottaa rennosti, vaikkei äiti varmaan katsoisikaan sitä mitenkään hyvällä. Mitä inttiin tuli, niin se ei kyllä napannut yhtään, vaikka kyllä mä sen silti varmaan kävisin sivarin sijaan.

”Kai sä tuut käymään Iidan kanssa vielä ennen joulua?” Taina kysyi kun isä sunnuntaiaamupäivällä parkkeerasi auton rautatieaseman parkkipaikalle. Katsahdin punatukkaista naista hymyillen hieman.

”Joo, yritetään”, tuumasin samalla kun nousin ulos autosta. Isä ja Taina nousivat myös ja isä otti takakontista mun reppuni.

”Kerro äidilles terveisiä”, se totesi paukauttaessaan takakontin kiinni ja mä nyökyttelin vilkaisten lumista maisemaa. Pakkanen oli vaan kiristynyt ja mä tajusin vähän palelevani liian ohuessa takissani.

”Joo, ne muuten lähtee Jarkon ja Aapon kanssa ens viikolla Madeiralle”, selostin samalla kun heitin isän ojentaman repun selkääni.

”Ihan totta? Jättävät teidät teinit keskenään sinne?” isä kysyi ja hymyili vähän kun mä irvistin sille.

”Mä oon kaheksantoista”, vastasin sille ja se nauroi.

”Ainiin, nythän sä olet ihan aikuinen”, isä irvaili leikkisästi ja mä tönäisin sitä kevyesti kylkeen. ”Pidät sitten Iidasta huolta.”

”Aina”, mä tuumasin hymyillen. Isä levitti käsiään ja me halattiin, jonka jälkeen mä halasin vielä Tainaa, ennen kuin huikkasin kaksikolle heipat ja lähdin kiiruhtamaan junaan.

Matka Jyväskylään Kuopiosta hurahti nopeasti ja kun mä odottelin Kiuruharjun bussia Jyväskylän linja-autoasemalla, niin päätin kysyä Joonalta halusiko se tehdä jotain, niin kuin me oltiin puhuttu torstaina. Mä halusin nähdä sitä ja olla sen kanssa niin paljon, että se oli jo melkein naurettavaa. Mä mietin, että halusikohan se olla mun kanssa ja nähdä mua edes melkein yhtä paljon. Nojauduin linja-autoaseman sisätiloissa sijaitsevan penkin selkänojaa vasten haukotellen ja WhatsAppasin Joonalle, että nähtäisiinkö me tänään. Se oli paikalla, mutta ei vastannut mulle ennen kuin vasta sitten, kun mä olin jo hypännyt linja-autoon. Istumaan päästyäni mä etsin Samsungin käteeni ja kun avasin keskustelun, niin mun hilpeä fiilikseni sai kolauksen. Aika suuren kolauksen.

’Sori mä en ehdikään tänään’

Joona ei selittänyt, että miksi, eikä sen tietenkään tarvinnutkaan, mutta silti. Mun olisi tehnyt mieli kysyä, että miksei se ehtinyt, mutta se olisi ollut vähän tökeröä, joten huokaisten kirjoitin sille vaan, että nähtäisiin sitten huomenna koulussa. Se ei enää vastannut siihen mitään, vaikka se olikin nähnyt mun viestin. Mä rypistin vähän otsaani, mutta päätin olla vaipumatta masennukseen asiasta. Jos sillä ihan oikeasti vaan oli kauheasti tekemistä tänään, eikä se ehtinyt, ei siinä mitään ihmeellistä ollut, joskus suunnitelmat vaan peruuntuivat. Mua harmitti silti. Mä olisin halunnut olla sen kanssa kahdestaan, koska huomenna koulussa mä olisin kuitenkin Aksun ja muiden kanssa, enkä voisi tyyliin edes jutella sille.

Maanantaina koulussa Joonaa ei sitten kuitenkaan näkynyt. Eikä siinä, niin kuin Tumppi oli joskus aiemmin sanonut, niin Joona ei ollut mikään ahkerin koulussa kävijä, mutta jotenkin sen poissaolo vaivasi mua. Mä laitoin sille viimeisillä äidinkielen tunneilla viestiä, jossa kysyin, että oliko sillä kaikki hyvin ja sain äkäisen äikänmaikan tiuskimaan mulle kännykän käytöstä tunnilla. Tumppi sipitteli mulle sen jälkeen, ettei tuota opettajaa kannattanut suututtaa tai se alkaisi huutaa ihan kurkkusuorana. Tumpin supittelu sai opettajan tiuskimaan vähän lisää ja sen myötä mä pidin lopputunnin ajan katseeni tiiviisti edessä ja kännykän poissa käsistäni.

Joona ei vastannut mulle koko päivänä, eikä se ollut edes käynyt WhatsAppissa eilisen jälkeen. Illalla salibandytreenien jälkeen mä istuskelin pukukopeilla mietteliäänä ja tuijottelin puhelimeni ruutua huultani purren.

”Mitä mietit?” Aksu kysyi samalla kun kiskoi hionnutta t-paitaa päältään. Mä katsoin sitä kohauttaen olkiani ja koitin hymyillä vähän.

”En mitään ihmeitä”, vastasin ympäripyöreästi, koska en mä nyt Aksulle voinut sanoa, että mietiskelin Joonaa ja sitä miksei se vastannut mulle. ”Hyvät pelit oli taas”, tuumasin saaden lihaksikkaan kaverini virnistämään.

”Niin oli!” se henkäisi ponnekkaasti. ”Lähetkö pelaa vielä Änäriä meille?”

Mä laskin puhelimen kädestäni ja pudistin vähän päätäni.

”En mä taida tänään jaksaa, pitää vielä yrittää lukee kokeisiin”, sanoin, koska ei jotenkin vaan huvittanut. Aksu nyökytteli kysyen sitten toisella puolellaan olevalta Niklakselta. Mä istuskelin paikoillani vielä hetken ajatuksissani, ennen kuin nousin ylös ja aloin itsekin vaihtaa vaatteita. Illalla mä laitoin Joonalle vielä toisen viestin, mutta ei se vastannut siihenkään.

Joona ei ollut koulussa tiistainakaan, eikä sitä näkynyt myöskään WhatsAppissa ja mun oli hiton vaikea keskittyä opetukseen sen takia. Eniten mua vaivasi, ettei se vastannut mitään. Ruokatunnilla mä istuskelin Tumpin kanssa pöydässä ja tuijottelin mietteliäänä ikkunaan tajuamatta taaskaan syödä.

”Mikä on?” Tumppi kysyi ja mä katsahdin sitä.

”Ei mikään.”

”Onhan.”

”Mietin vaan kun Joonasta ei oo kuulunu mitään”, mutisin sitten rehellisesti, koska olin huomannut viime aikoina, ettei Tumpille voinut valehdella. Tai ainakaan mä en voinut.

”Sä et taida muuta miettiä kun sitä”, se virnisti, mutta vakavoitui sitten heti kun näki, ettei mua naurattanut.

”Se ei oo vastannu mun viesteihinkään mitään”, sanoin ja rokkitukka kallisti hieman päätään katsellen mua.

”Tuskin sillä mikään on, se varmaan haluaa vaan olla rauhassa”, se totesi rentoon sävyyn.

”Ehkä sitten niin”, mä hymähdin, vaikken ollutkaan kovin vakuuttunut.

”Se on Joona, ei se välttämättä ilmottele itsestään ihan joka välissä”, Tumppi selosti samalla kun iski haarukkansa lasagneen. ”Älä stressaa.”

Mä nyökyttelin ja rypistin vähän otsaani, kunnes päätin yrittää keskittyä Joonan sijaan ruokailuun. Ehkä Tumppi oli oikeassa, ehkä mä nyt vaan mietin liikaa. Varmaan Joona ilmoittelisi itsestään sitten kun haluaisi.

Koulun loputtua kolmelta mä sitten kuitenkin kokeilin soittaa sille kävellessäni kotia kohti, mutta sen puhelin oli kiinni. Äiti, Jarkko ja Aapo tekivät lähtöä eteisessä, kun mä saavuin kotiin. Mä olin ihan unohtanut, että ne lähtivät jo tänään Helsinkiin. Tervehdin noita sekä eteisessä seisoskelevaa Iidaa ja yritin näyttää normaalilta hyväntuuliselta itseltäni. Aapo oli ihan innoissaan, se melkein hyppi paikoillaan, eikä olisi malttanut jäädä odottelemaan enää yhtään pidempään. Olisin mäkin innoissani, jos olisin kahdeksanvuotias ja pääsisin ensimmäistä kertaa elämässäni jonnekin kauemmas reissuun.

”Siellä on palmuja”, Aapo selosti mulle innoissaan, kun mä heitin koulurepun selästäni ja takin päältäni. Hymyilin tenavalle.

”Siistiä, ota paljon kuvia sitten”, mä tuumasin sille ja Aapo nyökytteli. Äiti etsi lompakostaan rahaa ja ojensi mulle setelinipun kouraan kun mä olin saanut ulkovaatteet päältäni.

”Nämä on sitten ruokaan, ettekä tilaa joka päivä jotain pizzaa”, se sanoi painokkaasti ja mä kohotin vähän kulmiani sille ottaessani setelit käteeni. Äiti oli arvioinut aika paljon yläkanttiin sen, paljonko me tarvittaisiin Iidan kanssa rahaa viikon ruokiin, mutta ei voinut valittaa, kyllä mulle nippu satasia kelpasi.

”Eiköhän lähetä Iivo Jyväskylään vähän shoppailee”, Iida sanoi ja äiti katsoi sitä kulmiensa alta. Pikkusisko hymyili vähän ja mä katsahdin sitä huvittuneena.

”Shoppailu on naisten juttu”, heitin vitsillä siskolle ja se nauroi.

”Mitä sä sanoit siitä sukupuolisensitiivisyydestä sillon joskus?” se kysyi viitaten muuttopäivänä käytyyn keskusteluun ja mun huulille nousi huvittunut hymy.

”Ai sä oot ottanu selvää mitä se sana tarkottaa?” härnäsin ja Iidan lätkäisi mua kylkeen saaden mut älähtämään. Äiti pyöritti vähän päätään samalla kun asetteli huivia kaulaansa.

”Eikä sitten mitään kotibileitä”, Jarkko totesi tyypillisen jarkkomaisesti vetäessään takkia päälleen.

”Tulihan se sieltä”, mä sanoin ironisesti ja hymyilin kun isäpuoleni kohotti kulmiaan. ”Joo, joo, me tehdään kiltisti koulujuttuja ja syödään joka-aamu kaurapuuroa”, jatkoin ja äiti sekä Jarkko naurahtivat.

”Kuulostaa hyvältä”, äiti sanoi, kunnes nappasi laukkunsa lattialta. Aapo tuli halaamaan mua ja Iidaa, jonka jälkeen mä toivotin kolmikolle hyvää matkaa ja nuo painelivat ulko-ovesta marraskuun pakkaseen. Kun auto hurahti käyntiin ulkona ja kaarsi pois meidän pihalta, Iida tuuletti.

”Vapaus!” se hihkaisi ja mä pyöritin vähän päätäni sille. ”Annas veliseni vähän rahaa, mä meen ostaa meikkejä.”

”No enkä anna, nää oli ruokaan”, vastasin ja Iida irvisti mulle.

”Nää oli ruokaan”, se matki lässyttäen ja virnisti. ”Ihme mammanpoika”, se sanoi kiusaten ja nappasi sitten viisikymppisen mun kädessäni olevasta setelinipusta. Mä kohotin sille laiskasti kulmiani ja se hymyili mulle herttaisesti, kunnes alkoi kiskoa ulkovaatteita päälleen ja ilmoitti lähtevänsä kylille näkemään jotain kavereitaan. Mä en jaksanut alkaa väittää vastaan, mutta totesin kuitenkin, että se saisi kyllä kustantaa tämän päivän ruokansa siitä rahasta. Iida vaan hymyili, kunnes paineli ulko-ovesta pihalle. Siitä oli tullut viime viikkoina jotenkin paljon äänekkäämpi sekä normaaliakin teinimäisempi, enkä mä voinut olla miettimättä, että minkälaisia sen uudet Kiuruharjun kaverit oikein mahtoivat olla. Tosin ainakin se oli iloisempi nykyään, joten ehkä mun pitäisi olla vaan tyytyväinen.

Mä yritin vääntää äidinkielen esseetä Iidan lähdettyä, mutta homma ei oikein edennyt. Mun katse etsiytyi vähän väliä kännykkään ja availin WhatsAppia tasaisin väliajoin, vaikka tiesinkin, ettei Joona ollut vastannut. Mä kokeilin soittaa sille uudestaan, mutta kännykän toisessa päässä kuului vaan automaattisen puhelinvastaajan ääni, joka kertoi, ettei numeroon saanut yhteyttä. Mun teki mieli mennä käymään Joonan ovella, vaikka en edes tarkalleen tiennyt missä se asui. Tai tiesin mä, että millä kadulla, mutta en sitä, että missä talossa. Mä mietin, että olinko mä jotenkin ihan hiton outo. Joona ei ehkä muutenkaan arvostaisi jos mä vaan ilmaantuisin sen ovelle, jos se nyt edes oli kotonaan. Saattoihan se olla vaikka mummillaan.

Jonnekin kuuteen asti mä väsäilin koulujuttuja ja selasin vähän väliä tabletiltani jotain turhaa, kunnes annoin olla ja nousin ylös. Ihan sama, mä kävisin Joonan ovella, koska ei mulla ollut mitään menetettävää. Kyllähän se voisi mut toivottaa helvettíin jos ei oikeasti tahtoisi nähdä mua. Mä toivoin, ettei se kuitenkaan tekisi niin. Nappasin avaimet sekä puhelimeni ja kiskoin talvitakin sekä kengät jalkaani eteisessä, kunnes suuntasin ulos. Mä kävelin Niittytien päähän ja vähän matkaa isompaa katua, kunnes tuttu risteys tuli vastaan. Kielokuja oli tosi lyhyt katu, jossa oli pari matalaa harmaata kerrostaloa sekä jonkin verran kaksikerroksisia, vanhahkoja rivitaloja. Mä katselin ympärilleni ja tunsin itseni aika typeräksi. Mistä hitosta mä tiesin missä Joona asui? Oli ehkä vähän naurettavaa ja epätoivoista alkaa käydä jokainen ovi läpi, mutta ehkä mä sitten olin naurettava ja epätoivoinen.

Loppujen lopuksi ja kaikeksi yllätykseksi homma kävi ihmeellisen helposti. Mun ei tarvinnut kävellä kuin kolmannen rivariasunnon ohi kun huomasin ovessa tutun sukunimen. Saattoihan täällä toki asua muitakin Koskisia, mutta päätin kuitenkin kokeilla onneani ja kävelin pienen etupihan läpi ovelle miettien uskalsinko painaa ovikelloa. Mä katsahdin ympärilleni hammastani purren ja huomasin viereisellä pihalla tupakalla istuvan vanhemman miehen katsovan mun epämääräistä seisoskeluani kummissaan. Sen katse oli sen verran kuumottava, että lopulta mä painoin ovikelloa jännityksestä kankeana. Kun oven toiselta puolelta sitten kuului ääntä, niin mä vetäisin henkeä ja keskitin katseeni eteeni. Ovea ei kuitenkaan avannut Joona, vaan ehkä neljävitonen pitkä ja hoikka mies, jolla oli harventunut tumma tukka ja rosoinen sänki naamassa. Se katsoi mua erittäin epäluuloisesti ja mua alkoi vähän hermostuttaa. Sen väsyneiden, humalasta punertavien silmien katse oli jotenkin uhkaava, minkä seurauksena kaikki rohkeus valui musta hitaasti ulos.

”No mitä?”

Miehen äänensävy oli töykeä ja mä nielaisin.

”Asuuks Joona –” aloitin, mutta päätin kesken lauseen muotoilla kysymykseni toisin. ”Tai siis onks Joona kotona?” mä koitin kuulostaa reippaalta, mutta mun ääni oli säälittävän hiljainen.

”Kuka sä oot?” mies tivasi tylyyn sävyyn.

”Iivo, mä oon Joonan kaveri”, selvensin ja se mies mittaili mua hetken katseellaan, kunnes käänsi katseensa asunnon puolelle.

”Joona!” se huusi ja mä katselin maata huultani purren. Okei, ovi ainakin oli oikea, mutta mulle tuli yhä enemmän sellainen fiilis, ettei mun olisi ehkä sittenkään pitänyt tulla. Ovella seisova mies, jonka mä oletin olevan Joonan isä, näytti juuri sellaiselta tyypiltä, joka ei halunnut vieraita kotiinsa. Ja jos rehellisiä ollaan, niin se vaikutti myös sellaiselta tyypiltä, jonka luokse mä en edes halunnut tulla. Asunnosta ei kuulunut mitään ja vähän aikaa mies seisoskeli paikallaan, kunnes liikahti.

”Varmaan huoneessaan on”, se hymähti värittömään sävyyn, katsomatta mua ja käveli sitten ovelta pois. Mä katsoin kun se katosi eteisen kautta peremmälle asuntoon ja mietin, että pitäisikö mun mennä sisälle taloon vai hakisiko se Joonan tähän. Kun mitään ei sitten kuulunut, niin mä astelin varovasti sisälle, vaikka mielessä kävi myös hävitä vaan paikalta. Mies oli istunut olohuoneen kuluneelle sohvalle katsomaan telkkaria ja hörppimään olutta. Se vilkaisi mua silmäkulmastaan ja näytti siltä, ettei olisi halunnut mun tulevan sisälle. Se ei kuitenkaan sanonut mitään, vaan keskittyi telkkarissa pyörivään elokuvaan. Mä vilkaisin ympärilleni hämärässä, sotkuisessa eteisessä ja mietin, että mistä hitosta mä tiesin missä Joonan huone oli. Pienessä alakerrassa ei kuitenkaan näyttänyt olevan muuta kuin olohuone ja keittiö, joten lopulta mä otin kengät jalastani, nielin pelkuruuteni ja suuntasin raput ylös.

Loppujen lopuksi ei ollut kamalan vaikea arpoa Joonan huonetta kahdesta makuuhuoneesta, sillä toisen oven takaa kuului musiikkia. Mä pyyhkäisin pipon alta tulevia hiuksiani ja tajusin, että mua jännitti ihan saakelín paljon. Henkäisten koputin oveen ja katsahdin ympärilleni. Kun Joonan ääntä ei kuulunut, niin mä avasin oven ja astuin varoen sisälle.

”Mitä hit –”

Joonan ilkeän kuuloinen kysymys jäi kesken kun se nosti katseensa muhun. Se istui polvet koukussa lattialla nojaten sänkyynsä ja poltti tupakkaa. Huoneessa oli savua, vaikka ikkuna olikin aavistuksen auki. Joona näytti lähes kauhistuneelta nähdessään mut. Mä en ollut nähnyt sen kasvoilla tuollaista ilmettä kertaakaan aikaisemmin, niin kuin se olisi nähnyt jotain uskomattoman järkyttävää. Oikeastaan mä en ollut nähnyt sitä muutenkaan tuollaisena, jotenkin tuntui, että sen ympärillä oleva näkymätön muuri olisi vähän rakoillut ja rikki.

”Iivo mitä –” Joona aloitti. ”Mitä helvettíä sä teet täällä?” se kysyi sitten järkyttyneenä ja tumppasi tupakkansa lattialla olevaan kokistölkkiin. Mä nielaisin ja vilkaisin jalkojani, kunnes siirsin katseeni takaisin Joonaan.

”Susta ei oo kuulunu mitään”, mä sain lopulta sanottua ja Joona pyöritti päätään.

”Sä et voi tulla tänne”, se totesi levottomana kommentoimatta mun sanojani mitenkään ja käänsi stereoissa soivaa Arctic Monkeysiä hiljemmalle. ”Oikeesti, lähe menee.”

Mä purin huultani, enkä tajunnut miksi se sanoi noin. Hitto mä olisin halunnut tietää mikä sillä oli, mä olisin halunnut tietää miksi se oli tuollainen, istui huoneensa lattialla hämärässä ja poltti tupakkaa sisällä, eikä vastannut mulle tai tullut kouluun.

”Mikä sulla on?” mä kysyin hiljaa ja Joonan leukaperät kiristyivät vähän sen katsellessa eteensä.

”Iivo, mene oikeesti”, se sanoi, mutta toisin kuin yleensä, sen ääni ei ollut yhtään ilkeä, vaan lähinnä pyytävä. Niin kuin se olisi kamalan väsynyt. Mä katsoin hetken alas, kunnes nostin katseeni takaisin Joonaan ja vaikka se sanoi muuta, niin mä menin ja istuin sen viereen siihen lattialle. Joona pyöritteli tupakka-askia sormissaan ja tuijotteli eteensä sanomatta mitään. Enkä mäkään oikein tiennyt mitä olisin sanonut, tällainen tilanne oli mulle ihan uusi. Me oltiin vähän aikaa hiljaa ja mä vaan katselin ympärilleni pienessä huoneessa, johon ainoan valon toi pieni pöytälamppu reunustalla olevalla lipastolla.

”Voinks mä tehdä jotain?” kysyin lopulta hiljaa ja katsahdin vieressäni istuvaa Joonaa, joka pyöritti päätään.
”Minkä takia sä tulit tänne?” se mutisi. Nähtävästi mun tänne tuleminen oli sille jotenkin ihan käsittämättömän vaikea juttu.

”Koska susta ei oo kuulunu mitään, mä olin – mä mietin, että ootko sä ihan okei”, selitin vähän takellellen ja Joona vilkaisi mua silmäkulmastaan.

”Mä en halua sua tänne.”

Sen sanat saivat palan nousemaan mun kurkkuuni.

”Sä et halua nähdä mua?” mä kysyin.

”Haluan, en mä sitä tarkota.”

”Vaan?”

”Mä en halua sua tänne, tähän vitun taloon”, Joona sanoi levottomana ja tiputti tupakka-askin käsistään. ”Mä en halua, että sä näät mua tällasena.”

”Ai millasena?”

Joona katsoi hetken kattoon, kunnes huokaisi.

”Tällasena vitun säälittävänä.”

Musta tuntui pahalta kun se puhui noin, niin kuin se olisi jotenkin huonompi ihminen.

”Et sä oo säälitävä”, sanoin ja Joona näpräsi mustan hupparinsa hihaa, kunnes katsahti mua. Mä olisin halunnut tajuta sitä, tajuta mikä sillä oli. Olin mä aiemminkin nähnyt, ettei se ehkä ollut niin ehjä mitä antoi olettaa, mutta tällaisena mä en ollut sitä kertaakaan nähnyt. Joona ei sanonut mitään ja lopulta mä rohkaistuin ja otin kiinni sen kädestä, vaikken mä tiennytkään auttoiko se mitään. Hitto mä olisin halunnut auttaa. Mä katsoin sitä ja lopulta se käänsi katseensa muhun. Hetken aikaa me vaan tuijoteltiin toisiamme, niin kuin monta kertaa aikaisemmin, kunnes oven toiselta puolelta kuuluva ääni sai Joonan käden irtoamaan mun kädestäni ja katseen kääntymään pois. Mä katsoin ovelle kun se aukesi ja alakerrassa hetki sitten kaljaansa kitannut mies ilmaantui oviaukkoon.

”Mitä?” Joona tuhahti sille tylysti ja mä tunsin miten mun sydän hakkasi vähän kovempaa, tällä kertaa puhtaasta hermostuneisuudesta. Mä saatoin jo nyt todeta, etten mä pitänyt Joonan isästä – sillä oli ilkeä katse ja uhkaava olemus.

”Onks toi sun poikaystävä?” mies kysyi ivalliseen sävyyn ja mä nielaisin. Joona huokasi turhautuneena.

”Víttuako mun asiat sulle kuuluu”, se sanoi levottomana. Mä katsoin lattiaa kroppa jännittyneenä ja mun rinnan alle nousi inhottava möykky.

”Kuuluu.”

”Just.”

”Painukaa helvettíin täältä”, mies totesi sitten korottaen ääntään ja mä uskalsin vilkaista sitä. Vaikka se ei edes ollut mitenkään isokokoinen, niin se oli silti pelottava ja uhkaava. Mä en tajunnut, miten joku saattoi sanoa omalla lapselleen noin.

”Mielellään”, Joona tuhahti ja nousi ylös lattialta. Mä nousin myös.

”Mä oon sanonu sulle, että et helvettí kutsu tänne ketään”, se mies alkoi mesota vihaisesti. Mua alkoi ärsyttää sen käytös.

”Ei Joona kutsunu mua, mä tulin ihan omin päin”, sanoin ihmeellisen rohkeasti ja uskaltauduin kohtaamaan ovella seisovan miehen sinisten silmien katseen.

”Iivo, anna olla”, Joona mutisi mulle.

”No tiedä se, että toista kertaa ei tarvitse tulla”, mies vastasi mulle äkkipikaisesti ja mä purin hammasta, enkä lopulta pystynyt pitämään katsekontaktia yllä, vaan käänsin katseeni lattiaan.

”Oliko muuta?” Joona kysyi tökerösti isältään.

”No odotan tässä, että te häivytte.”

”Víttu sä olet kusípää.”

”Mikä sä itse luulet olevasi? Oot siellä helvetín koulussa ja kuvittelet olevas muka parempi kun me muut”, mies ärähti ja mä tajusin pidättäväni henkeä. ”Sä et oo oikeesti mitään.”

”Vaikka sitten niin”, Joona tuhahti ja nappasi reppunsa, jonne laittoi läppärinsä sekä kameransa.

”Sä olet just noin ylimielinen”, mies jatkoi ilkeitä sanojaan liikkumatta ovelta mihinkään. ”Kuvitteletko sä, että susta tulee jotain käymällä lukiota ja ottamalla jotain vitun valokuvia?”

Mä en tiennyt miten päin olla. Musta tuli jotenkin tosi vihainen ja surullinen samaan aikaan.

”Kunhan musta ei tuu tuollasta kuin sä, niin kaikki on ihan hyvin”, Joona sanoi takaisin ja musta tuntui, että se alkoi pikkuhiljaa menettää malttinsa.

”Sanotko uudelleen?”

”En mä sua pelkää, kyllä sä sen tiedät”, Joona totesi tylysti vetäen repun vetoketjun kiinni. ”Mä lähden mummille, ei tarvii odotella kotiin.”

Joona heitti repun selkäänsä ja tarrasi mua ranteesta kiskoen mukaansa ovelle sekä sitä kautta portaisiin. Mun sisällä jylläsi inhottava tunne ja mä halusin vaan pois täältä, ei todellakaan huvittanut viettää yhtään enempää aikaa Joonan isän seurassa äskeisen jälkeen. Eteisessä Joona kiskoi takin päällensä sanomatta mitään ja mä aloin vetää kenkiä jalkaani hammasta purren. Joonan isä ilmaantui portaiden alapuolelle ja katsoi meitä kädet puuskassa ja sen näköisenä, että olisi halunnut vielä sanoa jotain. Onneksi se ei kuitenkaan sanonut. Koko tyyppi oli jotenkin tosi karmiva. Joonan saatua kengät jalkaansa se katsahti mua nopeasti, kunnes avasi oven ja paineli pihalle sanomatta mitään. Mä seurasin sitä sydän edelleen normaalia kovemmin hakaten.

Joona käveli rivakasti pihan poikki kadulle ja mä jouduin ottamaan sen muutamalla hölkkäaskeleella kiinni. Se vaikutti tosi levottomalta, enkä mä uskaltanut sen takia sanoa sille mitään. Hitsi, että musta tuntui pahalta. Äskeinen tilanne tuntui jotenkin tosi epätodelliselta, en mä ollut ikinä ollut tuollaisessa tilanteessa tai nähnyt tuollaista. Mä purin huultani ahdistuneena ja Joonan istuessa kadun varressa olevan katoksen alla sijaitsevalle penkille, istuin mä sen viereen ja vilkaisin sitä. Se katseli hetken käsiään, kunnes otti tupakka-askinsa ja sytytti itselleen röökin. Sen kädessä ei enää ollut sideharsoa eikä lastaa, mutta murtunut sormi sinersi aavistuksen.

”Anteeks”, Joona mutisi kohta katsomatta mua ja kiskoi savua keuhkoihinsa melkein raivokkain elein.

”Ai mistä?”

”No tosta, kun jouduit kuuntelee tollasta páskaa”, Joona sanoi ja mä pudistin päätäni.

”Ei sun pidä pyytää sitä anteeks”, mä vastasin ja Joona vilkaisi mua. ”Onks sun isä aina tollanen?” kysyin vähän varoen ja sain vieressäni istuvan pojan kohauttamaan olkiaan.

”Enimmäkseen sillon kun se on juonu”, se hymähti vieden tupakan huulilleen. ”Vitun múlkku.”

Mä katselin lumista maata ja mua ahdisti. Mua ahdisti Joonan puolesta.

”Missä sun äiti on?” kysyin hiljaa ja katsoin Joonaa, joka tuijotteli edessä näkyvää hiljaista tietä. Kello oli vaille seitsemän ja oli jo tosi hämärää.

”Se joutu takas psykan osastolle”, poika vastasi lopulta etäisesti ja mä nyökyttelin hammasta purren. Mun teki mieli kysyä mikä sen äidillä oli, mutta en uskaltanut. Musta tuntui pahalta, että jollakin oli noin hankalaa ja jollakin, kuten vaikka mulla, oli sata kertaa helpompaa mitä perhesuhteisiin tuli. Me oltiin pieni hetki hiljaa, kunnes Joona etsi Sonyn älyluurinsa taskustaan ja koitti avata sitä, mutta siitä oli akku loppu.

”Víttu”, se kirosi huokaisten, heitti tupakan sormistaan ja katsahti sitten mua. ”Voinks mä soittaa sun puhelimesta mummille?”

Mä katsoin sitä hetken, kunnes keks

  Re: Ole hiljaa ja pidä mua kädestä (poikarakkaus)

Lähettäjä: hyeena 
Päivämäärä:   19.3.17 18:56:30

Mä katsoin sitä hetken, kunnes keksin.

”Sä voit tulla meille yöks”, totesin nopeasti, eikä mua edes jännittänyt yhtään ehdottaa. ”Mun porukat ei oo kotona, ne lähti reissuun tänään.”

Joona katsoi mua hetken, kunnes siirsi katseensa eteenpäin.

”En mä taida kehdata.”

Mä en tajunnut, että miksei se kehtaisi, olinhan mäkin ollut sen mummin luona yötä.

”Totta kai kehtaat”, mä sanoin ja yritin hymyillä.

”En mä tiiä.”

Nousin reippaasti ylös ja tartuin ihmeellisen rohkeasti Joonan käteen kiskoen sen ylös siitä penkiltä.

”Tule nyt”, sanoin ja hymyilin vähän. Joona katseli mua hetken aikaa mietteliäänä, kunnes yllättäen kiskaisi mut kädestä lähemmäs itseään ja painoi huulensa mun huulille. Noin vaan ja ihan yhtäkkiä ja keskellä katua, vaikka kuka tahansa olisi voinut nähdä. Mä häkellyin ihan totaalisesti ja mulla meni pieni hetki ennen kuin mä tajusin reagoida. Perhoset mun vatsanpohjassa kyllä tajusivat reagoida ihan saman tien. Joonan huulet maistuivat tupakalta. Joonan huulet tuntuivat aivan saakelín hyvältä ja hykerryttävältä ja ihanalta ja hitto. Mä olisin voinut vaan jäädä siihen. Joona suuteli niin hyvin, että hyvä kun mun jalat kantoivat. Meidän huulet tapailivat toisiaan pienen hetken ja suudelman päätyttyä mä katselin lähelläni seisovan pojan sinisiin silmiin rohkeammin kuin yhdenkään pusun jälkeen aikaisemmin. Joona katseli takaisin. Sen käsi oli edelleen mun kädessäni ja mä puristin varoen sen kättä tiukemmin omaani.

”Hitto”, Joona sanoi lopulta. ”Sä oot käsittämätön.”

Mun poskia alkoi kuumottaa, vaikka ulkona oli pakkasta ties kuinka monta astetta.

”Oliks se kehu?”

Joonan huulilla häivähti ihan nopea hymy.

”Oli.”

Mä hymyilin ja mua jännitti hassusti ja se jännitys tuntui tajuttoman kutkuttavalta. Äskeinen ahdistus näytti väistyneen ja ihmekös tuo, mä katsoin maailmaa taas hetken ajan niiden kuuluisien vaaleanpunaisten lasien takaa. Me seisoskeltiin hetken aikaa paikoillaan toisiamme tuijotellen, ennen kuin mä liikahdin pois katoksen alta.

”Tuutko sä?”

Joona nyökytteli ja mä hymyilin, kunnes vetäisin sen pois katoksesta. Me lähdettiin kävelemään kohti Niittytietä hiljaisuudessa ja mä vilkuilin vieressäni kävelevää poikaa silmäkulmastani.

Hitto, itse se oli käsittämätön. Oikeasti, ihan käsittämätön. Ja nimenomaan sillä hyvällä tavalla.

  Re: Ole hiljaa ja pidä mua kädestä

Lähettäjä: Redeia 
Päivämäärä:   19.3.17 20:26:13

Voi aaaawww eihän näitä lutusia kestä erkkikään <3 Aivan ihana pätkä taas! Ja pitkä! Kiitos tästä, tätä kyllä kannatti odottaa :"3

Joona ja Iivo on vaan niin <3

Joonan isä oli kyllä kamala D:

Ihan itteäki kauhistutti mitä tuleman piti D: Onneksi ei mitään pahaa c:

Vähän kyllä mietin, että miten Joona nuin otti sen, kun Iivo sinne tulla tupsahti o.o Tai no toisaalta kyllä ymmärsin... Mutta enivei.. Toivottavasti saadaan vielä paljon tietoa Joonan menneisyydestä vastaisuudessa, koska mua oikeasti kiinnostaa iha hemmetisti o.o :D
Se on jotenkin niin salaperäinen että... Ja ihana <3
Kiinnostaa koko ajan vaa enemmän ja enemmän mitä sen elämässä on tapahtunu aiemmin D:

Miiro mua vieläkin vähän epäilyttää... :d

Muttamutta... Kaiken kaikkiaan aiiivan ihana pätkä <3 Iivo ja Joona on niin hellyyttävänlutusiarakkaita <3 Oon ihan pehmo... xD

En oikeasti edes osaa pukea mun ajatuksia sanoiksi, mutta tää tarina ja hahmot on aivan helkutin kiinnostavia ja ihania D:

Jatkoa kiitos heti tai nyt! c:

  Re: Ole hiljaa ja pidä mua kädestä

Lähettäjä: Redeia 
Päivämäärä:   19.3.17 20:28:10

Enkä siis hahmoilla tarkottanu esim. Joonan isää D:D Ymmärsitte varmaan.. xd

  Re: Ole hiljaa ja pidä mua kädestä (poikarakkaus)

Lähettäjä: miu 
Päivämäärä:   19.3.17 22:06:27

Aaaa miten ihana pätkä <3 tässä sun tarinassa on se puoli, että tän kanssa oikeesti nälkä kasvaa syödessä - tekis mieli huutaa nyt jo heti, että LISÄÄ JA ÄKKIÄ PRKELE!! XD aaah jatkathan kiltti jo pian. <33

Ja mitä hemmettiä! Luin nyt äsken ajatuksella ton sun oman kommentin tohon ihan ekaan pätkään, ja tajusin et kylä on keksitty! ei noi oo mulle yhtään tuttuja hoodzeja muutenkaan, mut luulin koko aika et tää kylä on todellinen hahaj 8)

  Re: Ole hiljaa ja pidä mua kädestä (poikarakkaus)

Lähettäjä: wop 
Päivämäärä:   19.3.17 22:15:28

Ääh, nää loppuu aina kesken :( EN KESTÄ!

Mä oon niin <3 etten mä voi kun <3 ja mä vihaan sitä etten saa ahmia kerralla loppuun asti, mutta en halua että tää loppuukaan, joten elän kriisissä enkä voi tehdä asialle mitään ja miks kaikki on aina niin vaikeeta haluan vaan lisää tätä tarinaa..!! Mun ajatukset on monena päivänä ihan kesken kaiken lähteny seilaamaan Iivoon ja Joonaan, enkä mä pysty elää tän epätietosuuden kanssa, koska haluan tietää miten asiat etenee ja plääh mulla on ihan tajuton hinku päästä syvemmälle tähän tarinaan.

Ja Joona on niiin ihana. Ja Iivokin on ihana. Ja Tumppi on ihana myös. Ja JOONAN MUMMI! Hemmetti. Musta on tullu ihan kreisi fangirl ja usko kun mä sanon, että mä en oo mitään fanittajatyyppiä koskaan ollutkaan. :D Tollasia ihmisiä kun jostain löytäis ympärilleen... :)

Nyt kun kaikki innostus on purettu, niin oikeestaan mä en osaa kommentoida mitään fiksua. En pysty tätä lukiessani kiinnittämään huomiota mihinkään turhiin pikkuseikkoihin, joten sanon vaan, että tulipa taas hyvä mieli.

Mutta toi Miiro... Epäilyttävä... Pidän silmällä.

  Re: Ole hiljaa ja pidä mua kädestä (poikarakkaus)

Lähettäjä: Tiu 
Päivämäärä:   20.3.17 16:42:31

ÄKKIÄ LISÄÄ!! <3 Tää on vaa jotain niiiiiiiin koukuttavaa!

  Re: Ole hiljaa ja pidä mua kädestä (poikarakkaus)

Lähettäjä: Kaysa 
Päivämäärä:   20.3.17 17:15:20

Iivo ja Joona on ihania. Oikeesti. Tätä lukiessa tuli niin hyvä fiilis, osaat kuvailla kaiken tosi realistisesti ja hahmojen fiilikset tulee tosi hyvin ilmi. Joona on edelleen tosi mielenkiintonen hahmo, ja tykkään tässä erityisesti siitä ettei Joonan koko elämäntarinaa oo heti kerrottu, vaan siitä selviää koko ajan vähän jotakin lisää ja joona muuttuu avoimemmaksi koko ajan. Odotan niin Aksun ja muiden reaktioita, jos ne sattuiskin vaikka joskus törmäämään Joonaan ja Iivoon tai muuten joskus näkemään ne yhdessä.

Tän sekavan kommentin pointti oli lähinnä että edelleen rakastan tätä tarinaa, sun kirjotustyyliä ja hahmoja, sekä sitä, ettei seuraavia tapahtumia yksinkertaisesti osaa odottaa. Plus se, ettei joona ja iivo etene hirveetä vauhtia ja oo heti tunnustamassa rakkauttaan toisilleen.
Nyt ehkä lopetan, voisin varmaan kirjoittaa tästä hyviä puolia usean tunnin ajan. Kunhan vaan saadaan nopeasti jatkoa, en oikeesti malta odottaa.

  Re: Ole hiljaa ja pidä mua kädestä (poikarakkaus)

Lähettäjä: Pöö 
Päivämäärä:   22.3.17 11:55:28

Millon tulee jatkoo?

  Re: Ole hiljaa ja pidä mua kädestä (poikarakkaus)

Lähettäjä: APUA 
Päivämäärä:   23.3.17 23:35:09

Siis apua.. Oon nyt tässä parisen tuntia istunut ja lukenut. Ja täytyy sanoa, aivan MAHTAVA!

Hahmot ovat realistisia ja pidän myös itse siitä ettei koko taustaa tai tarinaa paljasteta heti joka tekee hahmoista mielenkiintoisia. Kuumottelen täällä toki itsekin että milloin esim. Aksu saa tietää ja mitä tuo Miiro Joonalle merkitsee.. Jatkoa, jatkoa äkkiä!

  Re: Ole hiljaa ja pidä mua kädestä (poikarakkaus)

Lähettäjä: Tiu 
Päivämäärä:   26.3.17 15:19:07

Hei milloin me saadaan jatkoa?

  Re: Ole hiljaa ja pidä mua kädestä (poikarakkaus)

Lähettäjä: E 
Päivämäärä:   26.3.17 20:23:07

Jatkoa kaipaillaan!

  Re: Ole hiljaa ja pidä mua kädestä (poikarakkaus)

Lähettäjä: Erika 
Päivämäärä:   27.3.17 23:49:29

Buuhuuuu älä hylkää meitä nyt :'(

  Re: Ole hiljaa ja pidä mua kädestä (poikarakkaus)

Lähettäjä: Innokas 
Päivämäärä:   28.3.17 19:39:49

Millos me saadaan jatkoa?

  Re: Ole hiljaa ja pidä mua kädestä (poikarakkaus)

Lähettäjä: M 
Päivämäärä:   31.3.17 21:49:34

Hyeenaaaaaaaaa :'(((

  Re: Ole hiljaa ja pidä mua kädestä (poikarakkaus)

Lähettäjä: hyeena 
Päivämäärä:   31.3.17 22:30:26

Heippahei, ei tää kiire nyt tunnu helpottavan kun töissä on porukka saikulla niin saa siellä illat ravata, mutta ens viikon aikana/alussa saan teille kyllä jatkoa. Anteeksi kun kestää 8(

  Re: Ole hiljaa ja pidä mua kädestä (poikarakkaus)

Lähettäjä: Erika 
Päivämäärä:   31.3.17 22:56:16

Ei haittaa, hyvää kannattaa odottaa! Kiva kun tulit kertomaan, take your time :)

  Re: Ole hiljaa ja pidä mua kädestä (poikarakkaus)

Lähettäjä: Cledca 
Päivämäärä:   1.4.17 11:58:52

Joo, ei ees haittaa (ainakaan ihan niin paljoa) et joutuu odottamaan, jos tietää, mihin asti suunnilleen pitää jaksaa! :)

Aattelin jo, että ihan salee tulee joku "hauska" aprillipila hyeenalta, ettei tämä jatku enää, tai jotain xD

  Re: Ole hiljaa ja pidä mua kädestä (poikarakkaus)

Lähettäjä: Redeia 
Päivämäärä:   6.4.17 10:11:54

Hyeenaa? :c

  Re: Ole hiljaa ja pidä mua kädestä (poikarakkaus)

Lähettäjä: Tiu 
Päivämäärä:   7.4.17 17:23:56

Yhyy hyeena? :'(

  Re: Ole hiljaa ja pidä mua kädestä (poikarakkaus)

Lähettäjä: E 
Päivämäärä:   9.4.17 21:25:07

Älä tee tätä meille :'(((

  Re: Ole hiljaa ja pidä mua kädestä (poikarakkaus)

Lähettäjä: Tiu 
Päivämäärä:   13.4.17 08:56:19

Hyeena!? Me halutaan ja TARVITAAN lisää! :'D

  Re: Ole hiljaa ja pidä mua kädestä (poikarakkaus)

Lähettäjä: Kaysa 
Päivämäärä:   13.4.17 20:38:49

Mä oon varmaan joka päivä sen jälkeen, kun laitoit edellisen pätkän, käynyt useamman kerran katsomassa onko tullut jatkoa. Toivottavasti saisit pian laitettua lisää!! :d

  Re: Ole hiljaa ja pidä mua kädestä (poikarakkaus)

Lähettäjä: . 
Päivämäärä:   18.4.17 10:39:29

Hyeena!???

  Re: Ole hiljaa ja pidä mua kädestä (poikarakkaus)

Lähettäjä: hyeena 
Päivämäärä:   18.4.17 14:28:51

Jatko on hyvää vauhtia tuloillaan! Mulla on ollu niin kauhee kiire ja nyt oon sitten vielä kipeenäkin, etten oo ehtiny yksinkertasesti kirjotella. Mutta en oo teitä hylkäämässä, vaan yritän saada pikimmiten seuraavan luvun tänne, pahoittelut vielä!

  Re: Ole hiljaa ja pidä mua kädestä (poikarakkaus)

Lähettäjä: Tiu 
Päivämäärä:   19.4.17 20:50:52

Mie jo pelkäsin että oot unohtanu meijät! :D Mut jään odottamaan innolla! :)

  Re: Ole hiljaa ja pidä mua kädestä (poikarakkaus)

Lähettäjä: hyeena 
Päivämäärä:   23.4.17 14:06:37

Redeia, aww ihana mikä kommentti, tuli tosi hyvä mieli c: kiitos paljon, huippua kun tykkäät tarinasta ja hahmoista ja mielenkiinto on pysynyt! <3
miu, oi kiitoskiitos paljon! :) <3 ja joo, Kiuruharju on ihan mun oman mielikuvituksen tuotetta :D
wop, apua ihana kommentti, aloin hymyillä ihan tyhmänä! Huippua, että tykkäät noin paljon <3 ja toivottavasti et ajaudu ihan järjettömään kriisiin tän takia :D
Tiu, kiitos (: <3
Kaysa, oi kiitos paljon! <3 Joo mä yritän pitää tän realistisena just sillä, ettei kaikki tapahtuis ihan silmänräpäyksessä, vaan pikkuhiljaa :D hyvä jos mielenkiinto on säilynyt!
APUA, kiiiitos kovasti <3 tosi kiva kuulla että hahmot on realistisen oloisia c:
Erika, kiitän kärsivällisyydestä (:
Cledca, haha voi ei, onneks en ikinä muista aprillipäiviä niin en tajua jekuttaa ketään :D

A/N: OKEI JOO ANTEEKSI KUN ON KESTÄNYT :( reilu kuukausi vierähtäny viime luvusta, mutta ei vaan oo ollu yhtään aikaa. Nyt kuitenkin tässä taas seuraavaa pätkää ja kiirekin on helpottanut, joten seuraavaa lukua ei varmasti tarvii oottaa läheskään näin kauaa. Mutta kiitos kaikki kommenteista ja kärsivällisyydestä, olette niin huippuja <3

Luku 10 – Netflix and chill

Iida ei ollut tullut vieläkään kotiin kavereitaan näkemästä kun me Joonan kanssa käveltiin ulko-ovesta sisätiloihin. Mä laitoin siskolle viestiä riisuessani kenkiä jalastani eteisessä ja se vastasi, että tulisi joskus yhdeksältä. Mä päätin olla nipottamasta asiasta, koska loppujenlopuksi Iida oli fiksu likka, joka ei hankkisi itselleen hankaluuksia, vaikka riekkuisikin ilta-aikaan kylillä. Tai ainakin mä halusin uskoa niin.

”Haluutko jotain?” kysyin Joonalta kun sain takin riisuttua ja se katsahti mua kohottaen kulmiaan. ”Ruokaa, tai siis haluutko syodä jotain? Mulla on ainakin kauhee nälkä”, selvensin ja naurahdin hermostuneena, sillä yhtäkkiä mua taas jännitti vähän. Joonan huulten lämpö tuntui edelleen mun huulillani ja mä olisi halunnut pussailla sen kanssa lisää.

”Vaikka.”

Mä katselin sitä vähän aikaa hämärässä eteisessä, kunnes hymyilin.

”Pitäskö tilata pizzaa? Mä tarjoon”, heitin ykskaks, vaikka äiti oli nimenomaan sanonut siitä, ettei sitten mitään tilausruokaa. Joonan kulmat kohosivat jälleen hitusen. Se ei näyttänyt yhtään niin ahdistuneelta kuin joitain hetkiä sitten kotonaan ja musta tuntui hyvältä kun mä mietin, että mä ehkä vaikutin sen mielialaan positiivisesti. Mä ainakin halusin vaikuttaa.

”Käy mulle, mut mä maksan kyllä omani.”

”Etkä muuten maksa, mä en kuuntele vastaväitteitä”, tuumasin hilpeästi, eikä Joona lopulta väittänytkään vastaan. Sen huulilla häivähti hyvin nopea hymy kun se katsoi mua ja mä olisin niin paljon halunnut tietää, että mitä se oikein ajatteli tai mitä sen päässä pyöri. Me käveltiin olohuoneeseen ja mä soitin meille pizzat, jonka jälkeen istahdin Joona seuranani olohuoneen sohvalle. Äskeinen pyöri mun mielessäni, niin se pusu kuin sitä edeltäneet tapahtumat. Musta tuntui hitsin pahalta, että Joona joutui kestämään tuollaista kotonaan. Rypistin vähän otsaani ja tunsin kohta kevyen tönäisyn kyljessäni.

”Mitä?” säpsähdin ja katsahdin vieressäni istuvaa Joonaa.

”Olit niin ajatuksissas”, se vastasi neutraaliin sävyyn ja keskitti sinisten silmiensä katseen muhun.

”Sori”, naurahdin vähän, mutta vakavoiduin sitten. ”Ootko sä okei?”

”Joo.”

”Oikeesti?”

”Oon mä nyt”, Joona totesi ja käänsi hetkeksi katseensa jalkoihinsa, kunnes nosti sen takaisin muhun. Mä nyökyttelin pienesti ja me katseltiin hetken aikaa toisiamme.

”Jos sä haluut puhuu, niin mä kyllä kuuntelen”, sanoin, vaikka epäilinkin Joonan olevan sitä tyyppiä, joka nyyhkytti murheitaan jonkun olkapäätä vasten. En mä tosin varmaan ollut itsekään sellainen. Tai mistä sen tiesi, mun murheet olivat loppujen lopuksi olleet aika pieniä tähän mennessä.

”Kiitti”, Joona vastasi lyhyesti.

”Tai jos sä tarviit jotain niin sano”, jatkoin ja Joona kallisti hieman päätään.

”Mä voisin tarvita laturin tälle kännykälle”, se sanoi heilauttaen kädessään olevaa Sonyä ja mä nauroin. Joonan kasvoille nousi hymy, sellainen vähän tavallista ilmeikkäämpi.

”Hoituu”, virnistin samalla kun nousin ja kävin hakemassa huoneestani laturin. Olohuoneeseen palattuani työnsin toisen pään sohvan vieressä olevaan pistokkeeseen ja ojensin johdon toisen pään Joonalle. Se tyrkkäsi johdon pään kännykkäänsä ja mä istuin takaisin sen viereen. Joona avasi kännykkänsä ja älyluuri piippaili saapuneiden viestien merkiksi.

”Miten helvetísti ihmiset oikeen laittaa viestejä”, Joona mumahti avatessaan WhatsAppinsa ja mä katsoin sitä hymyillen huvittuneena.

”No jos sä oot pari päivää ihan radiohiljaisuudessa, niin eiköhän sinne aika monta viestiä tuu”, totesin ja Joona katsahti mua kulmiensa alta.

”Vítun nykyaika ja some.”

Mä naurahdin.

”No mä taas en tajua miten nykyaikana kukaan voi olla käyttämättä kännykkää pariin päivään”, vastasin. ”Paitsi ehkä jotkut vanhukset.”

”Mä oonkin aina ollu vähän tällanen vanha sielu”, Joona totesi saaden mut nauramaan uudelleen.

”Se selittääkin paljon asioita”, sanoin kiusallani ja Joona kohotti mulle kulmiaan.

”Mitäs toi nyt tarkotti?”

Mä katselin Joonaa pienen hetken, kunnes hymyilin varovasti. Mun teki mieli pussata sitä, joten lopulta mä sitten tein niin. Kurottauduin lähemmäs ja painoin huuleni sen huulille. Mua jännitti joka kerta vähän vähemmän tehdä niin, mutta perhoset vatsanpohjassa eivät kuitenkaan näyttäneet katoavan minnekään. Joona vei kätensä mun kyljelle ja vetäisi mua lähemmäs samalla kun vastasi mun suudelmaani. Se suuteli vähän rohkeammin kuin äsken pihalla ja sen myötä myös mä liikuttelin huuliani entistä haluavammin vasten sen omia. Lämpö levisi hassusti päästä aina varpaisiin saakka ja syke kohosi rivakan varmasti kohti korkeuksia.

Mä halusin koskea Joonaa, hitsi mä halusin koskea sitä enemmän ja lisää ja joka paikasta. Joona nosti hyvin varovasti, kuin kokeillen, mun paidan helmaa ja sen käsi liikahti hitaasti mun paljaalle selälle. Mun selkäpiitä pitkin vilisti hassuja väreitä. En mä lopulta tiennyt mistään intiimeistä jutuista melkein mitään. Oli mulla ollut yksi tyttöystävä Kuopiossa, mutta silti. En mä ollut yhdenkään pojan kanssa tehnyt mitään sen suurempaa, mutta huomasin haluavani tehdä yhtä sun toista Joonan kanssa. Mä olin ajatellut kaikkea sellaista ja ihan jo pelkkä ajatuskin sai mun posket hohkamaan tulikuumina. Totuus oli se, että mä kävin taas ihan hiton kuumana Joonaan ja vaikka sen läheisyys tavallaan vähän jännitti mua, niin jotenkin kaikki se halu antoi mulle hassua rohkeutta.

Mä nostin jalat sohvalle ja Joona veti mua vieläkin lähemmäs itseään, minkä seurauksena mä uskaltauduin liikahtamaan hajareisin sen syliin. Se oli hiton rohkeaa, siis aivan hiton rohkeaa ja hullua ja uskomatonta multa tehdä niin, noin vaan, vielä ihan selvin päin. Mä olin niin lähellä Joonaa, niin kiinni siinä, että mun vatsanpohjaa tuntui suorastaan polttavan. Mä kiersin toisen käteni sormet Joonan niskaan samalla kun liikauttelin huuliani sen huulia vasten. Joonan huulet olivat entistä haluavamman ja mä vastasin niiden haluun vähintään yhtä ahnaasti. Mun paidan helma nousi ylemmäs kun Joonan käsi liikkui mun selkääni pitkin ihmeellisen varmoin ottein. Sormet painuivat paidan alla paljaaseen ihoon, toinen käsi puristui kevyesti mun lantiolleni ja mä hengähdin hiljaa suudelmien välissä.

Ovikellon rimputus kuitenkin keskeytti tilanteen täysin. Mä suorastaan säpsähdin sitä, sillä se tuntui tulevan jostain helvetín kaukaa, tunkeutuvan tähän täydelliseen hetkeen sotkemaan kaiken. Mä huomasin miettiväni, että kohtalo teki tämän tahallaan. Mielessäni kirosin oven takana oletettavasti odottelevaa pizzakuskia, kun irrottauduin vastahakoisesti Joonan huulilta. Mun poskia kuumotti kun katsoin Joonaa, jonka kasvot olivat melkein kiinni mun omissani meidän ollessa niin lähekkäin toisiamme.

”Ne pizzat vissiin tuli”, totesin hölmönä ja Joona nyökytteli katsellen mua pitkään sekä vähän mietiskellen. Niin kuin se olisi yrittänyt lukea musta jotain. Sen käsi liikahti pois mun paidan alta ja mun poskia kuumotti enemmän kuin ikinä, kun mä laskin käteni sen niskasta. Ovikello soi uudestaan, vähän raivokkaammin. Mä nousin Joonan päältä hieman häkeltyneenä ja haroin hiuksiani vilkaistessani sohvalla olevaa poikaa.

”Öh - haluatko laittaa vaikka kokista laseihin? Siellä jääkapissa on”, selittelin heilauttaen kättäni kohti keittiötä.

”Joo.”

Mä nyhdin löysän paidan helmaa alemmas kun kävelin olohuoneesta eteiseen, sillä äskeinen oli onnistunut aiheuttaman kohouman farkkuihin. Pyyhkäisin otsaani sydän edelleen astetta kovemmin lyöden ja etsin naulakossa roikkuvan takkini taskusta lompakon, kunnes avasin ulko-oven. Tummahipiäinen ja aksentilla suomea puhuva, hymyilevä pizzakuski tervehti reippaasti ja mä kähisin sille tervehdyksen. Maksoin miehelle ja se ojensi mulle pizzalaatikot sekä toivotti mukavaa illanjatkoa. Mä suuntasin eteisestä takaisin olohuoneeseen ja sitä kautta keittiöön, jossa Joona kaatoi kokista kahteen lasiin. Mun kroppa oli jotenkin tosi jännittynyt. Mä katsahdin Joonaa. Se näytti niin saakelin hyvältä, että mä olisin vaan halunnut rynnätä koskemaan sitä uudelleen.

”Siellähän oli nopee toimitus”, Joona hymähti pienen hiljaisuuden päätteeksi ja mä naurahdin hieman.

”No tällä kylällä ei varmaan oo kauheesti asiakkaita”, tuumasin yllättävän rempseästi. Joonan huulilla kävi huvittunut hymy. Se kieritti limupullon korkin takaisin kiinni ja laski pullon pöydälle lasien viereen.

”Haluatko –” mä aloitin.

Haluatko jatkaa siitä mihin me äsken jäätiin?

”Haluatko haarukan ja veitsen?”

Hitto mä kuulostin idiootilta. Musta tuntui, että mun ääni värisi.

”Juu, vaikka.”

Joonan ääni oli, kuten tavallista, hyvin tasaisen neutraali. Mä nyökyttelin ja laskin pizzat äkkiä pöydälle, kunnes suuntasin Joonan ohi kaapeille ja nappasin meille ruokailuvälineet.

”Vois syödä olkkarissa”, totesin katsahtaen Joonaa. ”Kerrankin. Äiti antais mulle selkään, jos se tietäis, että mä syön muualla kuin ruokapöydässä”, naurahdin, mutta vakavoiduin sitten, kun tajusin, että vitsi oli ehkä vähän huono, sillä Joonan äiti oli lyönyt sitä jokin aika sitten.

”No sit ei passaa jättää todisteita”, Joona sanoi ihmeellisen rempseästi. Mä mietin, että tajusiko se miksi mä vakavoiduin, mutta en alkanut analysoida tilannetta sen enempää. Hymyillen otin oman pizzani sekä lasini ja kävelin olohuoneeseen. Joona istui mun viereeni ja mun olisi tehnyt mieli heittää pizzat raivokkaasti lattialle ja hyökätä sen kimppuun sillä tavalla kiihkeästi kuin kliseisen romanttisissa elokuvissa oli tapana. Jätin kuitenkin tekemättä niin, vaikka mua miten kovasti haluttikin, ja itsekseni punastellen avasin telkkarin sekä keskityin ruokaani.

Mun teki mieli kysyä mitä meidän välillä oli, mutta en saanut suutani auki. Musta tuntui, että Joonalta oli jotenkin normaalia vaikeampi kysyä sellaista. Ei siis sillä, että mä olisi kamalasti keneltäkään kysellyt kyseistä asiaa elämäni aikana, mutta näin niin kuin ajatuksen tasolla. Jos mä olisin tässä tilanteessa vaikka Sinnan kanssa, niin mä olisin varmasti jo saanut suuni auki. Eikä se ollut vaan sitä, että Joona nyt sattui olemaan poika. Joona vaan oli – se oli Joona.

Me syötiin hiljaisuudessa telkkaria katsellen ja kun mä olin saanut lähes koko pizzan ahdettua mahaani, niin tyrkkäsin laatikon olkkarin pöydälle huokaisten raskaasti.

”Hitto mä oon täynnä”, totesin nojautuen sohvan selkänojaa vasten. Joona tyrkkäsi myös oman laatikkonsa pöydälle ja katsahti mua.

”Kieltämättä”, se vastasi. Me katsottiin hetki toisiamme, kunnes Joona etsi tupakka-askin taskustaan ja keskitti katseensa siihen. Mä siirsin katseeni telkkariin ja katsoin ruudussa pyöriviä Simpsoneita pienen hetken, kunnes kuulin Joonan kiroavan hiljaa vieressäni.

”No?” kysyin katsahtaen sitä.

”Eiku röökit loppu.”

”Voi sua raukkaa.”

Joona kohotti mulle kulmiaan ja mä virnistin sille.

”Niinpä.”

”Onhan noi kaupat vielä auki”, mä totesin venytellen. ”Ehkä pieni iltalenkki ois ihan jees ton pizzan mättämisen jälkeen”, jatkoin ja Joona katsahti mua. Sen huulilla häivähti hymy, joka sai mut vuorostani kohottamaan kulmiani sille.

”Okei”, se sanoi ja nousi ylös. Mä istuin hetken aloillani, kunnes kampesin itseni ylös sohvalta.

”Katotaanko jotain leffaa vielä sit? Vai väsyttääks sua?” kysyin varovasti ja katsoin edessäni seisovaa Joonaa.

”Ei väsytä, katotaan vaan”, se vastasi ja mä nyökyttelin sille. Sen jälkeen me lampsittiin eteiseen ja kiskottiin ulkokamppeet niskaan, kunnes paineltiin hämärtyneeseen marraskuiseen iltaan.

Matka meiltä R-kioskille ei ollut pitkä ja kun Joona paineli liikkeeseen sisään, niin mä etsin kiskan pihalla puhelimen taskustani ja kokeilin soittaa Iidalle. Ei kello vielä ihan yhdeksää ollut, mutta viittä vaille kuitenkin. Pikkusisko ei vastannut, mikä ei oikeastaan sinänsä kyllä yllättänyt, Iidalla oli tapana ignoorata puhelut, jotka tulivat multa, äidiltä tai Jarkolta. Joona asteli kohta kioskista ulos, mutta ei yksin, vaan tuttu rokkitukka seuranaan. Tällä kylällä kyllä tapasi tuttuja aina kun lähti vaikka vaan kaupassa käymään.

”Moro!” Tumppi tervehti ja mä moikkasin takaisin samalla kun työsin kännykän takaisin taskuuni. ”Mitäs teidän iltaan?” se kyseli pysähtyen Joona vierellään mun luokseni. Sen kaulalla olevista suurista kuulokkeista kuului jotain tosi aggressiivisen kuuloista punkia tai rockia. Mä katsahdin Joonaa, joka vilkaisi mua takaisin. Mun mahanpohjassa muljahti, kun mä mietin hetkeä meidän sohvalla ennen pizzakuskin ilmaantumista.

”Eipä mitään ihmeitä, tilattiin pizzaa, vois kattoo jotain leffaa meillä”, selittelin ehkä turhankin avoimesti. Tumppi katsoi mua hetken ja sen suupieli nyki hassusti ylöspäin, kun se katsahti ympärilleen. Mä mietin, että tajusiko se jotain liikaa.

”Ai Netflix and chill?” rokkitukka kysyi, eikä lopulta voinut pidätellä virnistystään. Mä katsoin sitä kulmiani teatraalisesti kohottaen.

Siis voi vítun Tumppi, hitto sen kanssa.

”Kai sä tiiät mitä toi tarkottaa oikeesti?” Joona kysyi hyvin rauhallisesti, kun mä en saanut sanottua mitään.

”No totta kai, minähän oon sen termin keksijä, jos ette tienneet”, Tumppi totesi mukaillen Joonan rauhallista ääntä. Mä vilkaisin Joonaa sivusilmällä, mutta se näytti hyvin tavanomaiselta itseltään, eikä näyttänyt reagoivan Tumpin jokseenkin vihjaileviin puheisiin mitenkään. Mä mietin, että eikö se välittänyt, vai eikö se tajunnut, vai oliko se vaan niin tottunut Tumpin juttuihin.

”Ei edes yllättäis”, Joona hymähti vieden tupakan huulilleen. Tumppi kallisti päätään hymyillen.

”Aattelin kyllä iteki katsoo vähän Netflixiä ja syödä suklaata”, se tuumasi sitten ja mä kohotin sille taas kulmiani. ”Ihan oikeesti, ei ollu vitsi!” se älähti ja heilautti kädessään olevaa Fazerin sinistä. Mun huulilla kävi huvittunut hymy mielikuvan myötä.

”Aika sööttiä”, mietiskelin ja lävärihuuli virnisti.

”Mä olen.”

Mun huulilta pääsi kevyt naurahdus. Me jauhettiin jotain turhanpäiväistä Joonan ja Tumpin tupakan ajan, kunnes jälkimmäinen noista ilmoitti lähtevänsä kotiin päin. Se toivotti meille kivaa iltaa, hymyili viekkaasti ja mä mietin taas, että tiesikö se nyt jotain enemmän kuin mä luulin. Me lähdettiin kävelemään Joonan kanssa meille päin ja oltiin aika kauan hiljaa, mikä ei toisaalta häirinnyt mua yhtään. Joonan kanssa oli helppo olla välillä vaan hiljaa. Mä ehdin vajota ajatuksiini, mutta säpsähdin hyvin nopeasti takaisin todellisuuteen, kun aseman vieressä olevan pienen puiston kohdalla Joona yhtäkkiä pysähtyi. Mä pysähdyin myös ja katsahdin sitä.

”Mitä?”

”Onks toi Saken sylissä istuva tyttö sun pikkusisko?” Joona kysyi katse puistossa meluavissa nuorissa. Mun sydän taisi jättää järkyttyneen lyönnin välistä jo ennen kuin mä edes ehdin keskittää katseeni puiston penkeille. Ja olihan se. Olihan se Iida. Vähän aikaa mä vaan tuijotin eteeni järkyttyneenä, koska se oli oikeasti ihan järkyttävän näköistä. Iida ei ollut sellainen, millainen se oli siinä nyt, ei meidän Iida ollut sellainen. Se istui penkillä Saken sylissä valehtelematta ihan ympäripäissään. Ja Saken huulet olivat vähän liian kiinni Iidan huulissa. Ja Saken kädet olivat vähän liian tiiviisti lipumassa Iidan aukinaisen takin alle. Musta tuli ihan kamalan vihainen.

”Voi víttu”, mun huulilta pääsi hermostuneena ja samassa mä lähdin tarpomaan kohti puistoa vähintäänkin vihaisena sekä tuohtuneena. En mä Iidalle vihainen ollut, vaan pojalle, jonka sylissä Iida istui. Se jätkä oli kuitenkin vähintään meidän ikäinen ja hyvin suurella oletuksella syy siihen miksi Iida oli tuossa kunnossa. Lumisessa puistossa istuskeli muitakin, lähinnä ehkä yläasteikäisiä tyyppejä, mutta mä tunnistin vain Saken ja vähän kauempana istuvan Vilin, jonka olin tavannut silloin aikoja sitten rampeilla.

Joona otti mut kiinni muutamalla nopealla harppauksella, mutta ei estellyt mua, kun mä painelin ihmeellisen rohkeana porukan läpi.

”Mitä helvettíä sä luulet tekeväs?” mä ärähdin Sakelle, tarrasin Iidaa käsipuolesta ja revin aika pihalla olevan tytön pois jäisellä penkillä istuvan jätkän sylistä.

”Iivo, mitä sä –” Iida mumisi epämääräisen sekavasti ja hoippui kun mä vedin sitä kauemmas Sakesta. Se oli tosissaan ihan järkyttävässä kunnossa.

”Hei mitä hittoo?” Sakke älähti levittäen käsiään ja näytti aika pelottavalle sekavuustiloissaan, mutta mun rohkeus ei murentunut, sillä mä olin niin vihainen. ”Joona, mitä helvettíä? Mitä tää sun uus kaveri oikeen säätää?” Sakke jatkoi tajuttuaan Joonan ja nousi ylös. Mä liikahdin kauemmas ja kiskoin Iidan mukanani.

”Vitun idiootti”, Joona sanoi. ”Onks sulla mitään hajua minkä ikänen toi tyttö on?” se kysyi sitten tylysti ja musta tuntui jotenkin hyvältä, kun se puolusti mua, vaikka tunsikin Saken. Mun päässä kiehui ja mua ärsytti ja jotenkin surettikin samaan aikaan.

”Mitä väliä? Kaikki ne näyttää samalta ja kaikilta niiltä saa pillua”, Sakke vastasi välinpitämättömästi ja mun olisi tehnyt mieli mennä ja lyödä sitä. Mä purin hampaani yhteen uskomattoman vihaisena. Ihan kusípää jätkä. Mä olin olettanut, että se oli varmaan ihan okei tyyppi, mutta ei kyllä todellakaan ollut.

”Sä oot oksettava”, Joona hymähti viileästi Sakelle, joka käveli lähemmäs sitä jotenkin uhkaavana. Ei Sakke edes sinänsä ollut pelottavan näköinen tyyppi, mutta nyt se näytti uhkaavalta ja pelottavalta.

”Niin no, mitäpä sä mistään pillusta mitään tiedät kun sua kiinnostaa vähän muut jutut”, Sakke sanoi ivallisesti ja joku poika nauroi. ”Sä oot ite oksettava.”

Joona katsoi Sakkea varsin viileästi, jopa kyllästyneesti, siinä missä Sakke tuntui käyvän yhtäkkiä ihan kierroksilla. Se vaikutti olevan juuri sellainen tyyppi, joka kilahti helposti kännissä. Osa porukasta katsoi Sakkea ja Joonaa, mutta osa oli keskittynyt vaan sekoilemaan omiaan.

”Just”, Joona hymähti lopulta värittömästi ja käveli mun sekä Iidan luokse. Joku Iidan ikäinen tyttö oli ilmaantunut Iidan toiselle puolelle puhumaan jotain hyvin kännistä ja halailemaan, niin, että mä jouduin pitämään niitä molempia pystyssä. Mä en itse todellakaan ollut harrastanut mitään tällaista ollessani kasiluokalla ja mä tiesin, että Iidakin oli oikeasti kiltti tyttö, eikä tällainen. Sitä paitsi, kuka helvettí ryyppäsi keskellä marraskuuta ulkona?

”Oliks sun pakko tulla sotkee meidän ilta?” paikallaan hoippuva Iida sönkkäsi mulle sammaltaen ja mä huokasin.

”Niin, oliks pakko tulla sotkee meidän ilta?” Sakke huudahti provosoivasti, eikä nähtävästi halunnut antaa meidän lähteä, vaan käveli lähemmäs. ”Ootko sä Iivo joku uskovainen? Yhyy, jos juodaan vähän bissee porukalla”, Sakke alkoi ivata mulle ja mun sydän hakkasi levottomana sen kävellessä lähemmäs. Se taisi oikeasti suutahtaa, kun sen touhuja tultiin häiritsemään.

”Anna olla”, Joona totesi.

”En kysyny sulta, vai rupesko tota sun poikakaveria pelottamaan?” Sakke jatkoi ja mä en ehtinyt edes miettiä mitään vastausta, kun se yhtäkkiä otti kiinni mun takin rinnuksista. ”Mä kysyin sulta jotain”, Sakke sanoi mulle vihaisena. Mun ote irtosi Iidasta, minkä seurauksena pikkusisko yhdessä kännisen kaverinsa kanssa kaatui lumihankeen.

”Ihan oikeesti, anna olla”, Joona sanoi ja sen ääni kuulosti astetta vihaisemmalta, kun se repäisi Saken musta irti, ennen kuin mä ehdin itse reagoida. Mua ahdisti, mä halusin pois siitä. Mä halusin Iidan pois siitä.

”Mä en víttu kysyny sulta mitään!” Sakke ärähti ja samassa tarrasi Joonaan ja kaatoi sen raivoissaan lumihankeen alleen. Mä taisin jotenkin lamaantua. Sakke löi. Iida ja sen känninen kaveri eivät päässeet ylös hangesta, vaan kaatuivat kerta toisensa jälkeen maahan. Yhtäkkiä ympäristö tuntui tosi kaoottiselta. Mä mietin, että pitäisikö mun auttaa Joonaa. Vai pitäisikö mun auttaa Iidaa. Mä päätin auttaa Joonaa, koska Iida vaan räkätti maassa kaverinsa kanssa, siinä missä Joona valui yhtäkkiä verta. Mä en kuitenkaan ehtinyt leikkiä sankaria, sillä hyvin nopeasti tajusin Joonan painavan vuorostaan Saken maahan alleen.

”Rauhotu”, se henkäisi hermostuneelle pojalle allaan. Alakynteen lopulta jäänyt känninen Sakke työnsi Joonaa pois ja vähän aikaa Joona istui hajareisin sen vatsan päällä, kunnes nousi. Joona ei lyönyt Sakkea takaisin, vaikka sen huuli oli auennut ja tiputti punaista nestettä. Sakke könysi ylös myös ja kirosi kovaan ääneen, mutta näytti rauhoittuvan sen verran, ettei alkanut enää haastaa riitaa. Joona pyyhki vereen tahriutunutta leukaansa takkinsa hihaan ja mä suunnilleen tärisin, kun vedin Iidan sekä sen kaverin maasta takaisin pystyyn.

”Lähetään meille”, Sakke murahti muulle porukalle ja sai joukkoon eloa lähtiessään kohti puiston vieressä olevaa tietä. Mä pidätin hengitystäni ahdistuneena. Joona tarrasi yhtä tupakoivaa, yläasteikäistä poikaa ranteesta ja sai sen pysähtymään muiden seuratessa Sakkea.

”Sä lähet kotiin, Tiialla on ihan tarpeeks huolia ilman, että sä pyörit täällä kännissä”, Joona sanoi pojalle ja mä vilkaisin noita.

”Voi víttu”, se poika kirosi, mutta uskoi kuitenkin Joonaa ihmeellisen kiltisti ja jättäytyi muusta porukasta. ”Linnea, tuutko sä samaa matkaa?” se kysyi samalla kun heitti tyhjän kaljapullon hankeen. Iidan kanssa kikatteleva tyttö nosti katseensa ja hykerteli vähän aikaa paikallaan, kunnes liikahti ja lähti hoippumaan kohti Joonan jututtamaa poikaa. Mä veikkasin pojan olevan Tiian pikkuveli tai jotain vastaavaa. Kaksikon lähtiessä horjumaan toiseen suuntaan tielle päin, mä katsahdin Joonaa, joka pyyhki leukaansa. Mun olo oli epätodellinen. En mä ikinä joutunut tällaisiin tilanteisiin.

”Sattuuko?” Kysyin hiljaa. Joona pyöritti päätään ja katsahti ensin mua ja sitten Iidaa.

”Se oksentaa ihan just”, poika totesi, eikä mennyt kuin pari sekuntia, kun Iida painautui kaksin kerroin ja tyhjensi päivän ruokalistan lumihankeen. Mä irvistin pidellessäni kiinni siitä. Mä en voinut uskoa, että Iida oli tuossa kunnossa, että se ylipäätänsä oli kännissä. Luojan kiitos me oltiin satuttu paikalle, ties mitä olisi sattunut jos kukaan ei olisi estänyt Sakkea. Mun rintaa ahdisti jo pelkkä ajatuskin.

”Mulla on huono olo”, Iida valitti saatuaan kakomisensa loppumaan.

”No mä uskon”, huokasin. ”Lähetään kotiin.”

Iida pyyhki kasvojaan ja nojautui vasten mua ottaessaan jokseenkin haparoivia kävelyaskelia. Matkaa kotiin tästä ei onneksi ollut paljon mitään.

”Ei hitto Iivo, ethän sä kerro äidille tai Jarkolle mitään?” Iida mumisi sammaltaen ja alkoi yhtäkkiä nyyhkyttää lohduttomasti. ”Ethän kerro, ethän?”

”No en, mutta oikeesti lupaat, että tää ei toistu”, mä sanoin isovelimäisen saarnaavasti, vaikkei sillä varmaan tässä tilanteessa ollutkaan mitään merkitystä. Mä tasan tarkkaan läksyttäisin Iidaa huomisaamuna. Uskomatonta, että se veti vielä tuollaisen kuosin päälle keskellä viikkoa, kun huomenna oli kouluakin.

”Ei toistu, ei toistu”, Iida mumisi niiskuttaen, pyyhki kasvojaan ja horjahteli kun me käännyttiin Niittytielle. Joona käveli hiljaa meidän vieressä ja musta tuntui hitsin pahalta sen puolesta, jo toistamiseen tänä iltana. Mun teki mieli vaan katkoa sen Saken niskat, helvettí mikä ihminen. Mitä kaikkea se olisi tehnyt Iidalle, jos me ei oltaisi tultu siihen?

”Sä juot lasin vettä ja meet nukkumaan”, sanoin Iidalle topakasti, kun me päästiin viimein ulko-ovesta sisälle. Erehdyin päästämään irti siitä eteisestä ja pikkusisko rymähti tyylikkäästi selälleen lattialle. Se oli oikeasti ihan tajuttomassa kännissä.

”Mä en pääse ylös”, Iida valitti riisuttuaan kenkänsä. Joona ja mä nostettiin se yhdessä pystyyn ja Iida päätti nojailla Joonaan hetken aikaa. Se höpisi Joonalle jotain hyvin epämääräistä ja mä hain keittiöstä ison lasin vettä, kunnes palasin takaisin. Iida nyrpisteli vesilasille nenäänsä, mutta joi sen lopulta kuitenkin puolilleen.

”Ethän kerro äidille ja Jarkolle?” Iida toisteli kun mä talutin sen hetken päästä huoneeseensa.

”En kerro.”

”Onko varma?”

”On.”

Iida nyökytteli humalaisesti ja lopulta rojahti sängylleen melkein huvittavan suurieleisesti. Se ei alkanut ottaa päiväpeittoa pois, vaan sulki silmänsä ja näytti nukahtavan melkein saman tien. Mä nappasin tuolilta viltin ja laskin sen Iidan päälle, kunnes pyöritin päätäni edelleen melko epäuskoisena. Hitto mikä ilta. Mä toivoin vaan, ettei Iida oikeasti alkaisi hengailla tuollaisissa porukoissa. Tai etteivät sen Kiuruharjun kaverit olleet mitään sellaisia, jotka aiheuttivat vaan ongelmia.

Mä hieroin niskaani, kunnes kävelin eteiseen ja riisuin takkini sekä kenkäni. Joona istui eteisen penkillä ja painoi huultansa vessasta ottamaansa paperiin. Se oli pessyt kasvonsa, joten sen leuka ei ollut enää ihan veressä. Se tuijotteli lattiaa takki edelleen päällä sekä kengät edelleen jalassa ja säpsähti vähän, kun mä istuin sen viereen puiselle penkille.

”Haluutko sä jääpalapussin siihen?” kysyin varovasti ja Joona pyöritti päätään. Se katsoi hetken lattiaa paikoillaan, kunnes nojautui taaksepäin.

”Mun varmaan ois parempi lähtee”, se totesi sitten ja mä käänsin katseeni siihen ihmeissäni. Mä en tajunnut, että miksi se sanoi noin tai miksi sen muka pitäisi lähteä. En mä halunnut, että se lähtee.

”Mitä – tai miksi?” mä kysyin ja Joona vilkaisi mua, kunnes kohautti olkiaan.

”Ois vaan.”

Mä pyöritin päätäni.

”Minkä ihmeen takia?”

”En mä osaa selittää sitä.”

”Yritä.”

Joona pyöritti päätään, painoi kyynärpäät vasten polviaan ja kuljetti käsiään tummanruskeiden hiustensa lävitse jotenkin ahdistuneena. Sitten se nousi ylös nopeasti. Mä nielaisin.

”Mä – mun on oikeesti parempi lähtee”, Joona sanoi jotenkin tosi epämääräisesti.

”Johtuuko se musta?”

Joona pyöritti päätään.

”Haluutko sä olla yksin?”

Joona pyöritti päätään.

”Älä sitten lähde, mä en halua että sä lähdet”, sanoin varovasti. Joona nosti katseensa ja keskitti sen muhun. Se näytti taas jotenkin vähän rikkinäisemmältä. Mä nousin itsekin ylös ja kävelin sen luokse ja kiersin käteni sen ympärille. Mä halusin olla sen lähellä ja mä halusin, että se jäisi. Mä en halunnut olla yksin nyt, mä halusin olla Joonan kanssa. Mä painoin kasvoni Joonan mustaan talvitakkiin ja se kiersi kätensä mun ympärilleni vetäen mut kiinni itseensä. Mua ahdisti ja vapisutti ja suunnilleen itketti äskeinen tilanne, koska tuollainen ei todellakaan ollut mulle mitenkään tuttua, mutta pidin itseni kasassa, koska Joona tässä vuosi verta, enkä mä.

”Oikeesti?” Joona kysyi hetken päästä meidän irrottautuessa halauksesta.

”Oikeesti”, mä vastasin ja ihmettelin, että miksi se edes mietti mitään tuollaista. Totta kai mä halusin, että se jäisi. Joona oli niin kuin äskeinen olisi sen vika tai niin kuin mä en enää haluaisi äskeisen jälkeen viettää aikaa sen kanssa. Tai niin kuin se olisi jotenkin huonompi kuin mä. Joona katsoi mua hetken, kunnes pyyhkäisi peukalollaan mun poskeani. Sen huulesta tuli edelleen verta, mutta huomattavasti vähemmän kuin hetki sitten.

Me katseltiin hetki toisiamme hiljaisuudessa, kunnes Joona totesi, että polttaisi tupakan. Se oli jotenkin niin joonamaisen tökeröä sanoa siihen tilanteeseen niin, että mua jopa vähän hymyilytti, vaikkei olo ollutkaan ihan hilpein. Me suunnattiin takaovelle ja pihaterassille päästyämme Joona sytytti tupakan istuutuen puiselle penkille. Mä istuin sen viereen.

”Se Sakke on ihan kusípää”, totesin hetken päästä ja Joona katsahti mua.

”Joo, se on mulkkú jätkä.”

”Ootteks te hyviäkin kavereita?” kysyin saaden Joonan pyörittämään päätään.
”Oltiin joskus yläasteella, mutta sit sillä karkas mopo vähän käsistä”, Joona vastasi kohauttaen olkiaan. ”En mä sen kanssa hengaa kun joskus baarissa, eli todella harvoin.”

”Vaikuttaa kauheelta ihmiseltä”, mutisin varsin suoraan ja mua puistatti ajatuskin Sakesta. ”Mä en tajua miten Iida oli tossa kunnossa tai miten se ylipäänsä oli juomassa, se on oikeesti kiltti tyttö.”

”Joo, no kannattaa sanoo sille, että pysyy ainakin Saken touhuista erossa”, Joona vastasi katsahtaen mua ja mä nyökyttelin. ”Mä kyllä veikkaan, että sun siskolla on huomenna sellanen olo, että se ei ehkä oo lähössä ihan hetkeen enää ryypiskelemään.”

Mä naurahdin hiljaa ja katsoin Joonaa, jonka kasvoilla häivähti hyvin pieni, nopea hymy. Sen huuli valui verta enää hyvin vähän, mutta jälki näytti silti ilkeältä. Jos joku löisi mua, niin mä olisin ihan hysteerinen, mutta Joona oli hyvin rauhallinen. Mä raaputtelin jalallani terassin lattialautoja, kunnes siirsin katseeni takaisin Joonaan. Se näytti tosi mietteliäältä.

”Mitä mietit?” kysyin ja Joona vilkaisi mua vieden tupakan huulilleen.

”En mitään.”

”Sano nyt”, mä yritin ja Joona huokasi vähän katsellen sormissaan savuavaa röökiä.

”Ärsyttää vaan jotenkin, kun ei osaa silleen olla”, se vastasi. Mä en ihan ymmärtänyt mitä se ajoi takaa.

”Mitä sä tarkotat?”

”En mä tiiä, jotenkin kun yrittää olla sellanen – tai ei yritä, vaan onnistuu olemaan sellanen, että vois olla jonkun tietyn ihmisen mielestä vaikka ihan kiva tyyppi, tai sellanen, että se joku vois vaikka oikeesti tykätä ja sitten siitä tulee oikeesti tosi hyvä olo”, Joona selitteli katsellen tupakkaansa, ”niin sitten on kohta tyyliin naama veressä tai muuten vaan jotenkin kusee kaikki hommat tai käyttäytyy paskasti tai mitä vaan, kun ei osaa olla ja sitten tulee tosi hölmö olo, tavallaan sellanen, että mitähän víttua sitä taas kuvitteli itestään.”

Mä katsoin sitä ja mietin, että viittasiko se sillä jollain muhun. Periaatteessa mä tajusin mitä se ajoi takaa, mutta mä en tajunnut, että miksi se ajatteli noin.

”Miten niin et osaa olla?” kysyin ja Joona imaisi tupakkaansa.

”En mä tiiä, mä oon tällanen”, se totesi ja pyöritti sitten päätään. ”Mitä hittoa mä selitän? Sori oikeesti, ihme lässytystä.”

”Eikä oo”, mä sanoin katsellen Joonaa. ”Sun ei pitäis olla niin itsekriittinen, mä veikkaan, että se joku aattelee silti, että sä oot kiva tyyppi ja mä veikkaan, että se joku silti tykkää susta”, mä sanoin hymyillen varovasti. Joona käänsi katseensa muhun ja mun vatsanpohjaa nipisteli vähäsen.

”Luuletko niin?” se kysyi ja mä nyökyttelin hymyillen vähän leveämmin.

”Varmasti”, mä sanoin ja Joonan käsi etsiytyi kohta mun penkillä lepäävälle kädelleni. Mä katsahdin vieressäni istuvaa poikaa ja sen huulilla kävi pieni hymy, kun se katseli pimeää takapihaa. Me istuttiin siinä hiljaa jonkin aikaa vielä senkin jälkeen, kun Joona oli polttanut tupakkansa, kunnes suunnattiin takaisin sisälle.

Mä vein sängyssään tuhisevan Iidan viereen lattialle sangon sekä yöpöydälle vesilasin, ihan vaan jos aamulla tosissaan olisi astetta pahempi olo. Me ei lopulta katsottu Joonan kanssa mitään elokuvaa, vaan riisuttiin ja sujahdettiin mun sänkyyni peiton alle. Mua edelleen jännitti olla Joonan vieressä pelkissä boksereissa, mutta se jännitys ei ollut yhtään hullumpaa – päinvastoin, se oli sellaista kutkuttavaa, hassua, kivan tuntuista jännitystä.

”Ootko sä sanonu Tumpille jotain?” Joona kysyi kun me maattiin vierekkäin mun leveässä sängyssäni. ”Tai kun se oli tollanen äsken.”

Mä käännähdin kyljelleni Joonaa päin ja katselin sitä pöytälampun valossa. Mä mietin, että kehtaisinko mä kertoa sille siitä mitä me oltiin juteltu Tumpin kanssa pubissa puolitoista viikkoa sitten. Selällään makaava Joona käänsi päätään ja keskitti sinisten silmiensä katseen mun ruskeisiin. Sen huuli ei enää vuotanut verta, mutta jälki näytti kipeältä.

”En mä – tai tavallaan”, sanoin hieman vaikeana ja katsoin hetken muualle. ”En mä suoranaisesti kertonu, se tavallaan arvas.”

”Ai mitä?”

Mä katsahdin Joonaa, jonka läheisyys sai yhtäkkiä mun sydämen lyömään ihan hulluna.

”No että mä – että mä oon ihastunu suhun”, sain sanottua, vaikka viimeiset sanat tulivatkin ulos muun huuliltani selvästi hiljaisemmin. Mä en tajunnut miten se oli niin vaikea sanoa, olinhan mä äsken terassilla käytännössä sanonut saman, vähän kiertoilmauksin tosin. Siirsin katseeni takaisin Joonan silmiin.

”Ai?”

Mä ähkäisin Joonan varsin lyhyelle kommentille.

”Se on salettiin joku CIA:n agentti, niin helposti se onki musta totuuden”, mä mumisin ja tajusin kuulostavani ihan idiootilta. Mun poskia alkoi kuumottaa. Joona katsoi mua ja sen kasvoilla kävi huvittunut hymy.

”Ei kai nyt ihan CIA:n kuitenkaan”, se mietti ja mä naurahdin hiljaa.

”No jonkun Supo:n vähintään!”

”Ei Supo:ssa oo agentteja.”

”Älä takerru siihen.”

Joona katsoi mua ja sen huulilla kävi taas hymy. Oikeastaan se hymyili mulle ihan yllättävän paljon, siis yllättävän paljon Joonaksi, paljon enemmän kuin vielä joku aika sitten. Mä purin alahuultani ja vastasin sen hymyyn.

”Okei, sori”, se sanoi sitten ja mä hymyilin uudestaan. Kohottauduin nojaamaan käteeni ja annoin katseeni kuljeskella Joonan kasvoilla. Mun teki mieli koskettaa sen paljasta ihoa peiton alla, mutta pidin kuitenkin käteni omalla puolellani. Musta oli niin hassua olla siinä. En mä ollut ikinä ennen ajatellut, että mä ehkä oikeasti tekisin jonkun pojan kanssa jotain tällaista. Tai en mä ollut ikinä ennen ajatellut, että mä voisin vaikka seurustella jonkun pojan kanssa. Nytkin mua jännitti, jopa hermostutti se, että mä tykkäsin Joonasta näin paljon, mutta silti mä olisin halunnut olla sen kanssa enemmän. Vai oltiinko me jo enemmän? Joona katseli kattoa ja mä katselin sitä ja mun mieleen nousi Saken äsken heittämä, ilkeäksi tarkoitettu iva Joonalle.

”Ootko sä –”

Mä nielaisin kysymyksen loppuosan ja sain Joonan kääntämään katseensa katosta muhun.

”Mitä?”

”Tykkäätkö sä vaan pojista?”

Joona katsoi mua hetken hiljaa.

”Eiks se oo tässä vaiheessa aika selvää?” se vastasi kysymyksellä ja mä mietin, että oliko se. Mä olin kuitenkin olettanut, että Tiia oli – ainakin jollain tavalla, ollut joskus enemmän kun vaan hyvänpäivän tuttu. Se tapa millä Tiia oli puhunut Joonalle rampeilla useampi viikko sitten voisi ihan hyvin antaa ulkopuoliselle sellaisen kuvan, puhumattakaan siitä, kun Tumppi heitti vitsiä Tiiasta ja fritsusta Joonan kaulassa.

”No en mä tiiä”, sanoin hiljaa ja Joona kohotti vähän kulmiaan. ”Tai siis, lähinnä mietin sitä Tiiaa.”

”Ei meillä oo mitään”, Joona vastasi ja mä kohotin kulmiani vuorostani. ”Oon mä pari kertaa joskus kännissä sählänny sen kanssa jotain.”

”Ai, okei”, mä sanoin ja Joona käänsi katseensa kattoon.

”Me ollaan tunnettu kauan”, se sitten selvensi. ”Sillä on tosi rankat perhetaustat ja mä, ainakin ennen, yritin jotenkin niin ku, olla sen tukena.”

”Et enää?”

”Se pyörii sellasissa porukoissa, että mä en ehkä enää pysty”, Joona vastasi ja käänsi katseensa muhun. Mä nyökyttelin hitusen. Joonasta tuntui paljastuvan koko ajan jotain lisää, mutta silti musta tuntui, etten mä tiennyt puoliakaan.

”Tosi harmi”, mä sanoin pienen hiljaisuuden jälkeen.

”Entä sä?” Joona kysyi ja multa meni hetki, ennen kuin mä tajusin mitä se tarkoitti. Mun mielestä oli tosi erikoista, lähes absurdia, jutella Joonan kanssa tällaisista asioista. Mun sängyssä. Saman peiton alla. Pelkissä boksereissa.

”No mulla oli viime syksynä tyttöystävä, ei se suhde tosin kovin kauaa kestäny, mutta kuitenkin”, sanoin ja pyöritin päätäni muistolle lukion kakkosvuoden tyttöystävästäni Vilmasta, jonka kanssa kaikki oli jotenkin ollut alusta asti tosi vaikeaa. ”Mä kyllä pussailin vanhojen jatkoilla kännissä yhden pojan kanssa”, jatkoin sitten ja naurahdin vähän. Okei, oli supererikoista kertoa Joonalle jostain tuollaisesta.

”Aijaa?”

”En tiiä miks mä kerroin sen”, sanoin ja naurahdin uudemman kerran sanojeni päätteeksi. Joona katseli mua mietteliäänä ja sen suupieleen nousi lopulta hymy. Hetken aikaa me oltiin hiljaa, kunnes Joona käännähti myös kyljelleen mua päin, kohottautui nojaamaan käsivarteensa ja nosti sitten toisen kätensä pyyhkäisten mun hiuksiani.

”Kaikki jees?” se lopulta kysyi laskiessaan kätensä alas ja viittasi kaiketi Sakkeen sekä Iidaan.

”Joo”, mä nyökyttelin. ”Kiitti kun puolustit mua siellä puistossa.”

”Joo, en mä ihan kusípää kuitenkaan oo”, Joona sanoi vakavasti, mutta sitten sen suupieleen syttyi hassu hymy. Mä kohotin kulmiani.

”No en mä niin ajatellutkaan”, vastasin ja Joona katsoi mua hetken, kunnes nyökytteli hitusen. ”Onks sulla kaikki jees?”

”Joo.”

”Sattuuks?”

Joona pyöritti päätään ja hipaisi sormillaan alahuultaan.
”Eipä oikeestaan”, se totesi, kunnes painoi päänsä tyynyyn. Mä tein samoin. Joonan käsi liikahti peiton alla mun kyljelleni ja mä siirryin vähän lähemmäs sitä. Hetken päästä me sanottiin hyvät yöt ja mä sammutin yöpöydän lampun, kiersin oman käteni Joonan kyljelle ja suljin silmäni hymyillen hitusen itsekseni.

*

Seuraavana aamuna mä heräsin seiskan aikaan siihen kun mun kännykkä huudatti herätystä. Koulu alkaisi yhdeksältä, mutta eilisistä tapahtumista johtuen mä en ollut todellakaan menossa kouluun ja jättämässä Iidaa yksin kotiin. Haukotellen avasin silmäni ja tajusin Joonan käden kiertyneen mun ympärilleni selkäni takaa. Mä olisin halunnut vaan jäädä siihen, mutta kurottauduin kuitenkin sen verran, että sain napattua kännykkäni ja sammutettua herätyksen. Joona näytti myös heränneen, sillä se liikahti mun selkäni takana ja sen käsi siirtyi pois mun ympäriltäni. Mä käännyin selälleni puhelin kädessäni ja käänsin kasvoni kohti Joonaa, joka oli myös kääntynyt selälleen. Se hieraisi silmiään, kunnes käänsi päätään katsoakseen mua.

”Vitun koulu”, se huokasi lopulta ja sulki hetkeksi silmänsä.

”Mä jään tänään kotiin ton pikkusiskon takia”, totesin ja Joona nyökytteli avaten silmänsä.

”Niin kannattaa.”

”Voit säkin jäädä tänne”, mä heitin kokeilevasti ja Joona katsahti mua pyörittäen sitten päätään.

”En voi, mä oon ollu niin paljon poissa, että lennän kohta kursseilta ulos”, se sanoi ja nousi lopulta istumaan. ”Sitä paitsi, mä veikkaan, että sun on parempi jutella sun siskon kanssa ihan kahestaan.”
Mä nousin myös istumaan ja nyökyttelin vuorostani, sillä Joona oli oikeastaan kyllä ihan oikeassa. Se haroi sotkuun menneitä, tummanruskeita hiuksiaan ja katseli hetken aikaa eteensä unisena. Se näytti aivan hitsin ihanalta. Mä hymyilin itsekseni.

”Voinks mä käydä suihkussa?” Joona kysyi kohta ja katsahti mua.

”Joo, tietty.”

Mä haukottelin ja venyttelin hetken, kunnes lopulta kampesin itseni ylös sängystä. Otin tuolilla lepäävät farkkuni ja vedin ne jalkaani katsahtaen sitten Joonaa, joka tuijotteli edelleen eteensä saaden selkeästi vähän mua hitaammin itsensä hereille.

”Mä käyn etsii sulle pyyhkeen”, sanoin ja sain Joonan katseen siirtymään itseeni. Se nyökytteli ja mä painelin ulos huoneestani. Kävin etsimässä kodinhoitohuoneen kaapista Joonalle pyyhkeen, kunnes palasin takaisin. Joona seisoskeli mun huoneen keskellä farkut jalassaan ja selasi kännykkäänsä edelleen aika unisena. Mun olisi tehnyt mieli mennä lähelle ja koskea sen paljasta yläkroppaa, mutta en uskaltanut. Sen sijaan mä ojensin sille pyyhkeen ja se kiitti, kunnes kysyi missä täällä oli kylpyhuone.

Iida näytti edelleen nukkuvan huoneessaan ja mä veikkasin, että se kyllä nukkuisi vielä pitkään, vaikka olikin lopulta ollut eilen jo varmaan puoli kymmeneltä unten mailla. Mua vähän ahdisti koko eilinen edelleen, vaikka samaan aikaan musta tuntui hitsin kivalta, kun mä mietin Joonaa ja sitä, että olin saanut taas nukkua sen vieressä. Mä tykkäsin siitä vaan enemmän koko ajan ja ihastuminen tuntui tosi kutkuttavalta ja kivalta ja hassulta, mutta myös pelottavalta. Mä mietin, että halusiko Joona jotain vakavampaa, tai voisiko meistä tulla jotain vakavampaa. Ja jos voisi, niin mitä kaikki sanoisivat. Mitä Aksu sanoisi. Mitä mun äiti sanoisi. Ehkä mä ajattelin ihan liikaa ja liian pitkälle. Rypistin otsaani mietteliäänä kun vedin t-paitaa päälleni Joonan mentyä suihkuun.

Hetken päästä mä etsin jääkapista aamupalatarpeita ja lopulta istuuduin keittiön pöytään haukotellen. Joona käveli kylppäristä hetken päästä hiuksiaan pyyhkeeseen kuivaillen ja mä katselin vaivihkaa sen paljasta yläkroppaa, kun se käveli keittiön ohi mun huoneeseeni pelkissä farkuissa. Mun mieleen nousi eilinen hetki sohvalla ja mä huomasin miettiväni, että miltä tuntuisi hyväillä Joonaa. Tai miltä tuntuisi kun se hyväilisi mua.

Iivo jumálauta, nyt sun pitää rauhoittua.

Hieroin kasvojani ja koitin karkottaa tuollaiset ajatukset mielestäni siinä samalla. Joona tuli kohta keittiöön ja oli löytänyt t-paidan yläkroppansa peitoksi. Sen hiukset olivat kosteat ja hauskasti sotkussa. Mä kiitin ylempiä voimia mielessäni siitä, ettei Joona tiennyt mitä mä olin äsken mielessäni kelaillut, kunnes kehotin vastapäätä istunutta poikaa ottamaan aamupalaa. Joona teki itselleen pari leipää ja mä kaadoin maitoa murojeni sekaan.

Puoli yhdeksän aikaan mä nojailin eteisen seinään ja katsoin kun Joona kiskoi kenkiä jalkaansa. Se sanoi käyvänsä hakemassa kotoaan koulukirjoja ja mä mietin ääneen sen isää. Joona totesi vaan, että sen isä olisi kuitenkin sammunut, joten siitä tuskin olisi sen isommin harmia ja että se menisi kuitenkin mummilleen koulun jälkeen. Mun mahassa muljahti inhottavasti, kun mä mietin Joonan isää, mutta en kommentoinut asiaa sen enempää.

”Nähdään sit varmaan koulussa huomenna”, mä sanoin kun Joona heitti repun selkäänsä.

”Joo.”

Mun teki mieli pussata sitä, mutta ujous vei voiton, joten tyydyin vaan hymyilemään varovasti. Joona sanoi heipat ja mä sanoin heipat, minkä jälkeen se paineli ulko-ovelle sekä sitä kautta ulos.

Mä ehdin katsella telkkaria ja selailla kännykkääni pari tuntia, ennen kuin Iida viimein heräsi. Pikkusisko oli vähintäänkin surkeana laahustaessaan huoneestaan vesilasin kanssa olkkarin puolelle. Mä en oikeastaan tiennyt, että mitä olisin sanonut sille. En mä osannut saarnata, se oli äidin hommia. Sitä paitsi Iida näytti niin surkealta, etten mä oikein olisi edes raaskinut. Mä olin vaan helpottunut, että se oli siinä, eikä jossain missä lie Saken luona tekemässä ties mitä.

”Huomenta”, tervehdin lopulta ja Iida katsahti mua punoittavine silmineen. Pikkusiskon silmämeikki oli valunut poskille ja hiukset olivat sotkussa siihen malliin, että se näytti juuri niin kliseisen krapulaiselta kuin vain ihminen saattoi näyttää. Iida mumisi huomenet, kunnes katsahti ympärilleen.

”Ei kai se sun kaveri oo täällä?” sisko mutisi sitten ja mä pyöritin päätäni. ”Hyvä, tää on tarpeeks noloo muutenkin”, se huokasi ja istui sohvalle vesilasi aavistuksen vapisevassa kädessään.

”Mitä hittoa sä oikein luulit tekeväs eilen?” mä pukahdin lopulta ja Iida nojautui polviaan vasten painaen otsansa vasten kämmentään.

”En mä tiiä, kaverit yllytti”, se ynähti.

”Voi helvettí Iida, sä oot fiksu tyttö, sä voit ajatella ihan omilla aivoillakin”, mä aloin kuitenkin saarnata, vaikken kokenutkaan sitä ihan omaksi jutukseni.

”Joo joo.”

”Tajuutko sä mitä kaikkee ois voinu sattua jos mä en – jos me oltais tultu siihen?” henkäisin hermostuneena ja koitin saada Iidan katseen kiinni. ”Kuulitko?”

”Joo joo, tajuan!” Iida sanoi kivahtaen ja nosti päänsä käsistään.

”Mitä sä nuoleskelit sen Saken kanssa ees?” tivasin ja Iida tuhahti hiljaa pyyhkien kasvojaan.

”Ai onks se joku sun tuttu?”

”No ei ole”, sanoin tiukasti. ”Anna olla viimenen kerta kun pyörit sen tyypin kanssa”, jatkoin katse Iidassa.

”Joo joo, ei oo pelkoo, ei se ollu ees hyvännäkönen”, pikkusisko hymähti ja mä pyöräytin silmiäni sen typerän pinnallisille puheille. ”Se sun kaveri on kyllä hyvännäköinen”, Iida tuumasi sitten viitaten Joonaan ja mä kohotin kulmiani.

”Jos vaikka keskittyisit niihin oman ikäisiin poikiin”, mä tuhahdin ja Iida kohautti olkiaan. ”Tai jos vaikka keskittyisit johonkin muuhun kun poikiin, esimerkiks kouluun – tajuutko, että sulla ois tänään ollut kouluakin?”

”No kyllä mä tajuan ja kyllä mua kaduttaa eilinen”, Iida sanoi. ”Mutta mä oon saanu kavereita, enkä mä haluu jäädä yksin, siks mä eilen join, vaikka se oli tyhmää”, pikkusisko selitteli sitten ja sen ääni murtui vähän. Mun hermostuneisuus katosi hyvin nopeasti sen myötä ja mä liikahdin istumaan Iidan viereen. Kyllä mä sitä tajusin, kyllä mä tiesin, että sitä pelotti jäädä yksin, koska Kuopiossa se oli ollut tosi yksinäinen.

”Et sä jää yksin”, mä sanoin ja kiersin toisen käteni Iidan laihojen hartioiden ympärille.

”Enhän?” Iida niiskaisi.

”Et jää.”

Iida nyyhkytti vähän aikaa ja mä silittelin sen olkapäätä. Se oli mulle aivan tajuttoman tärkeä ja vaikka me aina välillä riideltiin, niin me oltiin silti tosi läheisiä. Mä halusin vaan, että Iidalla oli kaikki hyvin. Pikkusiskon aikaisemman masennuksen ja syömishäiriön jälkeen se ei todellakaan ollut mikään itsestäänselvyys.
”Ethän sano mutsille tai Jarkolle?” Iida kysyi jonkin ajan kuluttua saatuaan itkunsa loppumaan. Se kohottautui ja mä laskin käteni sen hartioilta.

”En, mutta lupaat, ettet tee mitään tollasta enää”, mä sanoin vakavana ja Iida nyökytteli.

”Lupaan.”

”Hyvä.”

”Kiitti Iivo.”

Mä hymyilin vähän ja Iida hymyili takaisin, kunnes se pyyhki kasvonsa kyynelistä ja ilmoitti lähtevänsä suihkuun. Mä katsahdin sitä nyökytellen ja kun Iida suuntasi kylpyhuoneeseen, niin mä painelin keittiöön mietiskelemään mitään safkaa mä kokkailisin meille tänään. En mä mikään kovin hyvä ollut ruokaa laittamaan, mutta osasin sentään perunat keittää ja jauhelihan paistaa, jos ei muuta.

*

Me tehtiin lopulta Iidan kanssa porukalla makaronilaatikkoa ja illalla, kun Iida oli nukkunut kahden tunnin päiväunet, me viettiin sisko-veli-aikaa katsomalla leffaa sekä syömällä sipsiä ja karkkia. Me ei puhuttu enää eilisestä mitään, mutta mä veikkasin, että Iida oli kuitenkin ottanut mun puheet tosissaan. Ei se ollut sitä tyyppiä, joka hankkisi ongelmia, ei meistä kumpikaan ollut. Tietysti yläaste oli sellaista aikaa, että eksyi helposti väärille teille, mutta mä halusin uskoa, ettei Iidalle kävisi niin.

Kun mä kymmenen aikaan illalla sitten makoilin sängyssäni selaillen älypuhelintani, niin Joona pyöri mun mielessäni. Teki mieli laittaa sille jotain viestiä, vaikka vaan hyvän yön toivotus, mutta se tuntui tosi lällyltä, kun kyse oli kuitenkin Joonasta. Sen sijaan mä WhatsAppasin sille asiasta, josta me oltiin puhuttu viime viikolla koulun ruokalassa.

Hei muutes lähetkö viikonloppuna mun kaa jyväskylään ostamaan uuden dekin siihen skedeen? :)

Joona oli paikalla, joten se vastasi melkein heti, että mennään vaan ja laittoi perään emojin, jolla oli aurinkolasit. Mua huvitti ja hymyilytti, koska emojit eivät jotenkin olleet yhtään joonamainen juttu. Mä vastasin, ettei mulla ollut autoa käytössä, joten pitäisi mennä bussilla, mihin Joona vastasi, että voisi lainata mumminsa autoa. Mä laitoin sille peukun ja katselin hetken puhelimen ruutua, kunnes lopulta sitten kuitenkin toivotin sille hyvää yötä. Joona laittoi mulle kuvan sängyn päädyssä makoilevansa Sulosta ja toivotti myös hyvää yötä siltä ja Sulolta. Mä purin huultani hymyillen ja mun mahanpohjaa kutitteli taas. Hitto se osasi oikeasti olla niin söpö. Mun kasvoilla oli varmaan oikeasti kestohymy, kun mä hetken päästä laskin kännykän yöpöydälleni ja painoin pään tyynyyn. Mä oli niin kuin joku ihastunut teinityttö. Mä en malttanut odottaa, että mä saisin taas olla Joonan kanssa.

Seuraavana päivänä koulussa mä en paljoa sitten kuitenkaan voinut Joonan kanssa olla, johtuen Aksusta ja Eeliksestä. Ruokalassa pojat kyselivät missä mä olin ollut eilen ja selittelin jotain huonosta voinnista.

”Yläasteen pihassa taitaa muuten olla jo ulkojäät, lähetäänkö pelaa joku päivä?” Aksu kysyi kun mun eilinen poissaolo oltiin käsitelty. ”Sä varman tykkäät lätkästä kans?” se kysyi multa ja mä vilkaisin kaveriani hymyillen.

”Tietty, mennään ihmeessä”, mä tuumailin vilkaisten samassa pöydässä istuvaa Aksua, Eelistä ja Niklasta. ”Me itseasiassa käytiin just Kuopiossa viime viikonloppuna kavereiden kanssa pelailee”, selitin samalla kun levitin voita leivälleni.

”Joo”, Aksu nyökytteli hymyillen. ”Sun pitäs ottaa meidät joskus mukaan Kuopioon, voisit esitellä vanhoja hoodejas ja näyttää parhaat menomestat”, se jatkoi saaden mun naurahtamaan.

”Tietty, sanokaa vaan millon mennään”, mä virnistin ja Aksu taputti mua toverillisesti selkään. Sen jälkeen pojat alkoivat puhella lätkästä ja mä annoin katseeni käväistä toisella puolella ruokalaa istuvassa Joonassa. Oliver sekä Tumppi istuivat sen kanssa samassa pöydässä ja nuo juttelivat jostain mikä sai Joonan kohottelemaan kulmiaan, Oliverin levittelemään käsiään ja Tumpin räkättämään kovaan ääneen. Mä hymähdin itsekseni, kunnes pakotin katseeni pois ja koitin päästä mukaan pöytäseurueeni keskusteluun.

Torstain loppupäivä oli matikkaa, joten mä en sitten päässyt juttelemaan Joonan kanssa oikeastaan ollenkaan koko koulupäivän aikana. Mua turhautti Aksun ja Joonan välit ja mua pelotti ajatus siitä, jos Aksu tietäisi mitä mun ja Joonan välillä oli tapahtunut. Iltapäivällä kotosalla Iida ilmoitti lähtevänsä Kuopioon huomenna ja mä mietin, että rohkaistuisin kysymään Joonaa meille viikonlopuksi. Äiti soitteli alkuillasta ja kyseli miten meillä täällä meni. Mä kerroin, että tosi hyvin, vaikka eilinen kummitteli edelleen varsin vahvasti mun mielessäni. En voinut olla miettimättä, että millaisen slaagin äiti saisi, jos se tietäisi Iidan eilisestä seikkailusta. Tai jos se olisi ollut äiti, joka Iidan olisi sieltä puistosta Saken sylistä löytänyt. Tai poliisi, joka olisi soittanut äidille, että sen tytär heilui kylillä ympäripäissään. Luojan kiitos se olin mä, joka sinne oli paikalle sattunut. Tai mä ja Joona. Jos mä olisin ollut yksin, niin Sakke olisi varmaan kiskonut mua turpaan.

Illalla mä väsäilin kouluhommia varmaan melkein pari tuntia, kunnes havahduin siihen, että Tumppi soitti. Vastasin pojalle rempseästi ja se vastasi takaisin vähintään yhtä rempseästi.

”Lähetkö kyläbilikselle?” se kysyi ja mä laskin koulukirjan sylistäni. ”Ollaan Joonan kanssa ajelemassa.”

Mun huulille kapusi hymy.

”Juu, miksei”, vastasin koittaen olla kuulostamatta liian innokkaalta.

”Jees! Me tullaan kymmenen minuutin päästä.”

”Tähän meidän pihaan?”

”Niin, kyllähän toi Joona aika hyvin tuntuu tietävän missä sä asut”, Tumppi sanoi ja mä kuulin sen äänestä, että se virnisti. Mun poskia kuumotti sen sanat.

”Aa, joo, niin.”

Tumppi nauroi. Sitten me lopetettiin puhelu ja mä loikkasin sängyltäni sekä suuntasin ulos huoneestani. Huikkasin Iidalle käyväni ulkona ja kysyin, siltä että se pärjäisikö se, mihin Iida vastasi tuhahtaen, ettei ollut mikään pikkulapsi. Mä pyöritin päätäni huvittuneena ja kymmenen minuutin päästä painelin ulko-ovesta pihamaalle kiskoen pipoa korvilleni. Tumppi ja Joona olivat jo pihalla, istuivat harmaassa yhdeksänkymmentäluvun Toyotassa, ensimmäinen ratin takana ja jälkimmäinen pelkääjän paikalla. Mä avasin takaoven ja tervehdin noita istuessani alas. Autossa soi joku rosoinen suomipunk ja Tumppi väänsi musiikkia hieman hiljemmalle kääntyessään katsomaan mua.

”Ai siis sun porukat on jossain reissussa?” se kysyi virnistäen ja mä kohotin kulmiani.

”Joo, ne on viikon ulkomailla.”

”No miten ois pienet illanistujaiset lauantaina?” rokkitukka innostui ja mä naurahdin vähän. ”Siis oikeesti pienellä porukalla, ei mitään kotibileitä, vaan tyyliin mä ja Joona ja öö – no mä ja Joona.”

Joona vilkaisi ratin takana istuvaa poikaa kohottaen kulmiaan.

”Jää vissiin vieraslista lyhyeks jos mä tuun”, se totesi neutraalisti ja Tumppi taputti sitä olalle.

”Ei se määrä vaan laatu, rakas ystäväni”, rokkari tuumasi pörröttäen sitten Joonan tukkaa ja sai Joonaan heilauttamaan päätään kauemmas. Mä katsahdin noita huvittuneena, kunnes tuumasin, että tervetuloa vaan istumaan iltaa. Tumppi näytti peukkua, kunnes kaarsi auton pois meidän pihalta.

”Alun perin mä mietin jos kysyisin Neean tänne viikonlopuksi”, Tumppi sanoi samalla kun naputteli rattia musiikin tahdissa. ”Mutta sitten mä aloin epäillä, että uskallanko mä esitellä sitä vielä mutsille ja Tuulalle, kun ei me nyt olla ees kauaa tunnettu”, jätkä selitti naurahtaen ja mä virnistin.

”Tietääkö ne, että sulla on nainen?” mä kysyin ja Tumppi nyökytteli.

”Joo, mä aina juoruan mutsille kaiken mun naisseikkailuista”, rokkitukka vastasi huvittuneena.

”Teillä on aika avoimet välit sitten varmaan”, mä tuumasin.

”Joo, välillä liiankin, yläasteella mä kerroin mutsille ihan avoimesti, että mä oon rakastunut meidän terveystiedon opettajaan”, Tumppi selosti ja mä katsoin sitä huvittuneena. ”Muistatko Joona sen maikan? Riina Haapalan?”

”Muistan, se vihas mua.”

Tumppi nauroi.

”Voi ei sua ressukkaa”, rokkari virnuili. ”Musta se tykkäs, meillä klikkas hyvin yhteen.”

”Tai sit sä vaan kuvittelit”, Joona sanoi ja Tumppi läimäisi sitä olkapäähän.

”Älä viiti!”

Mä naurahdin noille. Tumppi selosti vielä vähän yläasteen terveystiedon opettajastaan, kunnes ilmoitti, että halusi polttaa tupakan ja käänsi auton kohti Tähtitorninmäkeä. Näköalapaikalle parkkeerattuaan me astuttiin ulos autosta ja Tumppi sekä Joona pistivät molemmat tupakaksi. Mä työnsin käteni takin taskuihin hieman hytisten ja vilkaisin ympärilleni hämärässä.

”Onks toi sun auto?” kysyin katsahtaen Toyotaa ja Tumppi pyöritti päätään viedessään tupakan huulilleen.

”Tuulan auto”, se vastasi ja mä nyökyttelin. Katsahdin toisella puolellani seisoskelevaa Joonaa, joka vilkaisi mua myös silmäkulmastaan. Mä käänsin katseeni maahan ja hymyilin itsekseni takin kaulukseeni. Tumppi höpötteli jostain Jyväskylässä olleesta keikasta, jonne se oli lähtenyt kavereidensa kanssa Tuulan autolla ja sitten siinä oli käynyt niin, että auto oli levinnyt kesken matkan. Poikien saatua tupakat poltettua me paineltiin takaisin autoon ja Tumppi ilmoitti soittavansa meille tosi hyvän biisin. Se valitsi oikean kappaleen, käänsi musiikin kaakkoon rosoisen kitarasoundin lähtiessä soimaan ja heilutteli päätään sekä lauloi mukana kääntäessään auton pois Tähtitorninmäeltä. Mua nauratti kun mä katsoin sitä, se oli jotenkin niin heittäytyväinen ja hauska tyyppi, ettei siitä vaan voinut olla tykkäämättä.

*

Seuraavana aamuna mä törmäsin Joonaan koulun tupakkapaikalla. Se seisoskeli itsekseen ja katseli lumista maata ajatuksissaan. Mä kävelin sen luokse ja tervehdin saaden sen nykäisemään kuulokkeet korvistaan ja nostamaan katseensa muhun.

”Huomenta”, se vastasi katsellen mua ja mä hymyilin varovasti.

”Mitä meinasit tänään?” kysyin muina miehinä ja Joona kohautti olkiaan.

”Ei oo suunnitelmia.”

”Iida lähtee isän luo Kuopioon iltapäivällä koko viikonlopuks, niin haluutko tulla meille?” rohkaistuin kysymään ja sain ääneni jopa pysymään ihmeellisen rentona. Joona puhalsi savua marraskuun pakkaseen katsoen mua.

”Haluan”, se lopulta vastasi rauhalliseen sävyyn ja mun suupielet liikahtivat kohti korvia vähän liiankin innokkaasti. Joonan huulessa oleva haava oli vähän paremman näköinen, mutta sen kyllä huomasi silti varsin hyvin ja se näytti edelleen tosi kipeältä. Enempää mä en ehtinyt jutella Joonan kanssa kun Oliver käveli tupakkapaikalle savukettaan sytytellen. Nahkatakkiin pukeutunut poika kyseli Joonalta, että lähtisikö se tänään baariin, mihin Joona vastasi, että oli muita suunnitelmia. Oliver kysyi, että mitä ja Joona sanoi, että paljon parempaa tekemistä kuin roikkua baarissa. Mua hymyilytti, mutta piilotin hymyni taas takkini kaulukseen.

Iida teki eteisessä lähtöä reppu selässään kun mä tulin kotiin koulusta kolmen jälkeen. Mä heitin oman koulureppuni eteisen penkille ja riisuin kenkäni Iidan kiskoessa omiaan jalkaan. Pikkusiskon sitten astellessa ulko-ovelle mä sanoin sille, että kertoisi isälle sekä Tainalle terveisiä. Iida vastasi kertovansa ja huikkasi sitten moikat. Mä huikkasin takaisin ja systerin mentyä päätin vähän siivota, sillä keittiöön oli ainakin kertynyt mukava tiskivuori mun ja Iidan yleisen kotitöihin liittyvän laiskuuden takia.

Joona soitteli ovikelloa joskus viideltä ja mua hymyilytti väkisin kun avasin sille oven. Mä en ollut varma mikä meidän juttu oikeasti oli, mutta juuri nyt mä olin vaan hiton iloinen, että Joona halusi viettää mun kanssa aikaa. Vielä alkuviikosta mä olin ehkä luullut vähän toisin. Mä halusin tutustua siihen, tietää siitä vaan koko ajan lisää.

”Onks nälkä? Mä mietin jos tehtäis tortilloja”, sanoin kun Joona oli riisunut ulkovaatteet ja huomasin taas yhtäkkiä jännittäväni vähän, vaikka ihan pari päivää sittenhän Joona oli ollut meillä. Mä katsoin sitä ja se sen suupielessä kävi hassu hymy kun se katsoi mua.

”Mitä?” mä ähkäisin hiljaa hiuksiani haroen.

”Ei mitään”, Joona vastasi. ”Tehdään vaan niitä.”

”Hyvä! Mä nimittäin kuolen nälkään”, tuumasin vähän rentoutuen. Joona kallisti hieman päätään, kunnes laski repun selästään ja seurasi mua keittiöön. Mä kyselin Joonalta oliko se hyvä kokki ja se sanoi, että safkaa oli tullut tehtyä aika paljon, joten mä annoin sen sitten paistaa lihan ja keskityin itse pilkkomaan kasviksia. Joona heitti hupparinsa keittiön tuolille ja etsi omatoimisesti paistinpannun yhdestä keittiön kaapeista. Mä aloin pilkkoa tomaatteja, mutta vilkuilin suunnilleen vähän väliä Joonaa, joka näytti tajuttoman hyvältä ruskistaessaan jauhelihaa hellan vieressä.

”Mitä sun sisko muuten sano sillon keskiviikkoaamuna?” Joona kysyi kun jonkin ajan päästä siirsi maustetun lihan pois kuumalta levyltä.

”Olihan se aika katuvainen”, mä vastasin katsahtaen Joonaa ja laitoin leikkuulaudan tiskialtaaseen saatuani kasvikset paloiksi. ”Sano ettei tuu toistumaan.”

Joona nyökytteli katsoen mua. Mun mielestä oli tajuttoman kiva, että se jutteli mulle niin paljon enemmän nyt, kuin vielä jokin aika sitten. Mä ehdotin, että katsottaisiin jotain leffaa, mikä sopi Joonalle. Oikeasti mä olisin vaan halunnut tyyliin pussailla sen kanssa sohvan nurkassa, mutta sellaisen ehdottaminen olisi ehkä ollut vähän vajaata. Nappasin kaapista kaksi lautasta ja ojensin toisen niistä vieressäni seisovalle pojalle.

”Ootteks te tuntenut Tumpin kanssa pitkään?” mä kysyin yhtäkkiä mieleeni juolahtavan kysymyksen. Joona katsahti mua ja kohotti aavistuksen kulmiaan.

”Seiskaluokalta”, se vastasi. ”Miten niin?”

”Ei kun mietin vaan”, sanoin hymyillen hitusen. ”Se on kyllä tosi hyvä tyyppi.”

”Niin se on.”

Me väsäiltiin tortillat ja sen jälkeen mä laitoin mun huoneessani Xboxin päälle. Etsin Netflixin valikosta ja mun mieleen tuli väkisin Tumpin läpänheitto parin päivän takaa. Joona istui mun sängylleni ja mä istuin sen viereen ohjain kädessäni.

”Millasista leffoista sä tykkäät?” kysyin kun sain Netflixin auki ja katsahdin vieressäni istuvaa poikaa.

”Kaikki menee.”

”Ai joku lälly teiniromantiikkakin?” kysyin virnistäen vähän.

”Varsinkin se”, Joona vastasi vitsillä ja sen huulille nousi hymy kun mä naurahdin.

”Aika yllättävä piirre sussa”, mä tuumasin kääntäen katseeni siihen. Joona käänsi myös katseensa muhun ja hetken aikaa me katsottiin toisiamme, kunnes Joonan kasvot liikahtivat yllättäen lähemmäs ja huulet painuivat hyvin kevyesti mun huulilleni. Mä puristin ohjainta vähän tiukemmin käteeni ja mun sisällä läikähti taas kerran jotain lämmintä, kun mä liikautin huuliani vasten Joonan huulia. Se pusu ei kestänyt kovin kauan, mutta mun sydän kyllä ehti kiihdyttää tahtiaan ihan mainittavasti siitä huolimatta. Suudelman päätyttyä mä katsoin Joonaa hymyillen ja sen huulilla kävi taas pieni hymy. Mä olisin halunnut jatkaa ja pussata sitä uudelleen, mutta pakotin katseeni telkkarinruutuun. Selasin jonkun jenkkiläisen toimintakomedian kohdalle ja kysyin oliko Joona nähnyt sitä. Se sanoi, että ei, joten mä laitoin leffan pyörimään, vaikka mun ajatukset olivat jossain ihan muualla kuin elokuvan katsomisessa.

Mä söin tortillani nälissäni ihan ennätysvahtia ja syötyäni tyrkkäsin lautasen yöpöydälleni ja nojauduin paremmin seinää vasten. Joona laittoi lautasensa mun lautasen päälle syötyään ja liikahti istumaan mun viereeni seinän viereen.

”Oli kyllä hyvää”, mä sanoin ja katsahdin Joonaa, joka nyökytteli.

”Tosiaankin.”

Mä liikahdin vielä vähän lähemmäs telkkariin katseensa keskittänyttä poikaa, minkä seurauksena Joonan käsi etsiytyi mun käteeni ja puristui siihen kevyesti. Mä hymyilin itsekseni. En mä oikeastaan enää osannut keskittyä koko elokuvaan, joka ei kyllä muutenkaan vaikuttanut kummoiselta, sillä jotenkin Joona siinä ihan mun vieressäni vei kaiken huomion.

”Tää leffa on aika huono”, mä kommentoin katsellen ruutua.

”Ai?”

Joona käänsi katseensa muhun ja mä käännyin katsomaan sitä.

”Eikö muka?” mä kysyin. Joona katseli mua ja mä päätin pussata sitä, koska se tuntui niin paljon paremmalta idealta kuin tylsän leffan tuijottelu. Joona irrotti kätensä mun kädestäni ja siirsi sen mun kaulalleni vastatessaan mun suudelmaani.

Voi hitto oikeesti, miten pussailu pystyi tuntumaan niin kutkuttavalta ja ihanalta?

Mä käännyin paremmin Joonaa päin ja sen toisen käsi liikahti mun kyljelleni samalla kun mä vein oman käteni Joonan kyljelle. Joona suuteli vähän rohkeammin, vähän hanakammin ja mä annoin huulteni tapailla sen huulia vähintään yhtä haluavasti. Kyse oli oikeasti varmaan sekunneista, kun mä yhtäkkiä kävin tosi kuumana. Joonan käsi liikahti haromaan mun hiuksiani, sen huulet irrottautuivat mun huuliltani ja painuivat mun kaulalleni. Mä taivutin päätäni sivulle ja tajusin hengittäväni vähän tiheämmin, kun Joona painoi kevyitä suudelmia kaulan herkälle iholle. Selkäpiitä pitkin vilisti kylmiä väreitä ja lopulta mä nojauduin taaksepäin, niin että Joona saattoi työntää mut hellästi seläkkeen sängylle.

Joonan huulet löysivät kohta taas mun huuleni sen liikahdettua mun ylleni ja mä henkäilin raskaasti suudelmien välissä. Vatsanpohjaa poltteli ja sydän hakkasi ihan hulluna rinnan alla. Joonan toinen käsi liikahti mun kyljelleni ja liukui hyvin varoen mun paidan alle paljaalle iholle. Mun koko kroppa jännittyi ja mä veikkasin, että Joona kyllä huomasi sen. Se irrottautui mun huuliltani ja keskitti katseensa muhun, niin kuin kysyen, että oliko sen okei koskea mua näin. Mun teki mieli sanoa sille, että hitto todellakin oli, mä halusin sitä, mutta ihan niin rohkeaa musta ei kuitenkaan tullut. Sen sijaan mä liikautin käteni Joonan selälle ja nostin sen paidan helmaa päästäkseni koskemaan paljasta ihoa. Joonan kädet nostivat mun paitani helmaa vieläkin ylemmäs ja lopulta mä kohottauduin sen verran, että Joona saattoi vetää t-paidan mun päältäni.

Mä koitin muistaa hengittää kun Joonan kädet kuljeskelivat varsin varmoina mun yläkropallani. Lopulta mä vetäisin t-paidan myös Joonan päältä ja vein käteni koskemaan paljasta ihoa. Joona painoi suudelman mun leualle samalla kun sen käsi liikahti mun housujen etumukselle koskemaan siinä olevaa kohoumaa. Mä huoahdin äänekkäästi Joonan liikauttaessa kättään sitä vasten. Se toimi tosi varmoin ottein, siinä missä mä en oikein tiennyt mitä olisin tehnyt. Joona hyväili mua kevyesti housujen päältä, painoi suudelmia mun leukaperiini ja kaulaani, kunnes kohottautui vähän. Sen sormet siirtyivät hitaasti mun housujen vyölle ja siinä vaiheessa mä taisin käydä jo niin kuumana, ettei mua enää osannut edes ujostuttaa. Joonan avattua mun housut sen käsi siirtyi koskemaan mun selvästi kasvanutta miehuuttani boksereiden päältä.

”Hitto”, mä mumahdin henkäisten ja tajusin puristavani lakanaa nyrkkiini. Joona keskitti katseensa muhun pysäyttäen hetkeksi kätensä liikkeen.

”Onks tää –”

”Tuntuu hiton hyvältä”, mä keskeytin ja uskalsin hymyillä vähän. Mun poskia kuumotti ihan hiton paljon, tuntui, että ne suorastaan hohkasivat lämpöä. Joona katsoi mua hetken aikaa, kunnes sen kasvoilla häivähti hymy. Se oli ihan hemmetin ihana ja kuuma, hitto vie. Mä avasin lopulta myös Joonan housut ja liikautin käteni koskemaan kohoumaa sen boksereissa. Joona henkäisi hiljaa samalla kun se kiskoi housuja mun päältäni. Mä kohotin lantiotani ja Joona vetäisi farkut mun jaloistani. Joonan farkkujen tehdessä seuraa mun omilleni lattialle me katsottiin ihan hetken aikaa toisiamme hiljaa. Mua hengästytti jo nyt aika merkittävästi. Joona vei kätensä mun poskelle ja painoi kohta huulensa mun huulille samalla kun sen lähes alaston kroppa painui mun omaani vasten. Mä koukistin jalkojani, liikautin lantiotani Joonaa vasten ja Joonan sormet kulkivat pitkin mun kylkeäni saaden väristykset vilistämään pitkin selkää.

”Iivo sä oot –”

Joona mumisi mun huuliani vasten, kunnes kohottautui ja katsoi mua sinisillä silmillään.

”Mitä?”

Joona pyöritti päätään hengähtäen, kunnes suukotti mun leukaani. Se ei vastannut mulle mitään, enkä mä ehkä tässä tilanteessa tarvinnutkaan vastausta. Joona katseli mua hetken, kunnes se laski mun boksereitani ja lopulta vetäisi ne pois mun jaloistani. Mä uskaltauduin vetämään ainoata vaatekappaletta pois myös Joonan päältä ja kun me oltiin ihan alasti, niin pieni, kutkuttava jännitys palasi taas. Joona katsahti mua, kunnes liikahti mun ylleni ja kiersi sormensa mun kovan kalun ympärille. Mun huulilta karkasi käheä voihkaisu. Hetken aikaa mä vaan henkäilin mielihyvästä, kunnes liikautin käteni Joonan kasvaneelle kalulle. Mua hermostutti osasinko mä – siis hitto, olinhan mä nyt tehnyt tätä liikettä ennenkin, mutta oli ihan eri asia koskea itseään kuin jotain toista. Joona kuitenkin huokasi mielihyvästä, joten mä uskalsin koskea sitä rohkeammin. Mikään ei ollut ikinä ollut näin kiihottavaa, mä mietin että mä sekoaisin kaikesta halusta, jota mä tunsin juuri nyt.

  Re: Ole hiljaa ja pidä mua kädestä (poikarakkaus)

Lähettäjä: hyeena 
Päivämäärä:   23.4.17 14:08:38

”Ihana”, mä mumisin ja hetken aikaa me katsottiin toisiamme, kunnes Joona suukotti mua huulille. Multa ei lopulta mennyt kovinkaan kauaa orgasmiin, sillä Joonan kosketus tuntui vaan ihan sairaan hyvältä. Mä tuskin tajusin miten kovasti mä vaikersin ja miten paljon mun jalat tärisivät Joonan tyydyttäessä mut loppuun saakka. Se laukesi ihan heti mun jälkeen huohottaen ja puri mua olkapäästä lysähtäessään puolittain mun päälleni orgasmin jälkeen. Mä suljin silmäni hengästyneenä ja laskin käteni Joonan selälle. Se oli vähän aikaa ihan hiljaa ja liikkumatta, kunnes vei kätensä mun reidelle.

”Sä täriset.”

Mä naurahdin käheästi ja lopulta Joona kohottautui katsomaan mua.

”Tuntu vaan niin vitun hyvältä”, hengähdin hiljaa ja Joona siirtyi mun viereeni sängylle makaamaan. Mä käänsin kasvoni sitä päin ja se katsoi takaisin. Mulla oli tosi raukea, tosi hyvä olo. Ja vähän erikoinen ehkä. Mä kurottauduin ottamaan lattialta viltin ja heitin sen meidän päälle, koska vaikka mä olin äsken tehnyt kaikenlaista, niin mua ehkä ujostutti nyt kuitenkin makoilla ihan ilkosillaan Joonan vieressä. Mä käännyin kyljelleni Joonaa päin ja Joona vei kätensä sivulle, niin että mä saatoin liikahtaa lähemmäs ja painaa pääni sen rintakehälle. Joonan käsi kiertyi mun ympärilleni ja me oltiin aika pitkään ihan hiljaa. Mun hengitys tasaantui lopulta ja jalkojen tärinäkin heltyi, mutta hyvä, raukea olo pysyi. Siihen olisi voinut jäädä.

”Siis voi víttu, että mä tykkään susta ihan hulluna.”

Joona rikkoi lopulta hiljaisuuden. Mun huulille nousi väkisin leveä hymy sen ihmeellisen ponnekkaaseen sävyyn sanottujen sanojen myötä. Mun vatsanpohjaa kutitteli ja mä kohottauduin Joonan rintakehältä katsomaan sitä silmiin.

”Siis voi víttu, samat sanat.”

Joonan kasvoille nousi hymy, joka pysyi sen huulilla pidempään kuin mikään mun näkemäni hymy kertaakaan aikaisemmin. Joona vei kätensä mun niskaan ja vetäisi mun huulet omilleen. Kun mä näin Joonan ensimmäisen kerran Kiuruharjun K-marketissa, niin mä en olisi ikimaailmassa uskonut mihin mä ajaudun sen kanssa. Miten hitossa tässä kävi näin?

Mä hymyilin Joonan huulia vasten. Voi hitsi. Mulla oli niin tajuttoman hyvä olla siinä.

  Re: Ole hiljaa ja pidä mua kädestä (poikarakkaus)

Lähettäjä: hyeena 
Päivämäärä:   23.4.17 14:11:53

A/N2: Tuli pikkasen pumpulinen ja lällympi pätkä. Mä en tosiaankaan koe olevani vahvimmillani sellaista kirjoittaessa, vaikka kaikki söpöily onkin ihanaa, joten toivottavasti kirjotin uskottavasti! Joo mutta tosiaan, seuraava pätkä on tulilla, joten pyrin sen saamaan tänne ihan pikimmiten. :)

  Re: Ole hiljaa ja pidä mua kädestä (poikarakkaus)

Lähettäjä: riot 
Päivämäärä:   23.4.17 15:42:59

Siis voi víttu, että mä tykkään tästä tekstistä ihan hulluna! <3

Ihanaa, että saatiin jatkoa taas (oliko siitä edellisestä vaan kuukausi, tuntui kolmelta vuodelta), eikä haitannut ollenkaan että tää oli tämmöistä söpöily-fluffya. Vaikka yleensä olenkin ajatellut, että kaikista koskettavimmat tekstit syntyy siitä kun on draamaa! angstia! murhetta ja synkeyttä! niin tää hempeilypätkä tuli kyllä nyt just sopivaan paikkaan tän tarinan kannalta.
Oikeastaan mä jo vähän pelkäsin tossa puolen välin tienoilla, että Iivo ja Joona ei tuliskaan saamaan tilaisuutta, ja maalailin jo sieluni silmin kauhukuvia siitä, miten niiden koko suhde vaan kuihtuu kasaan sen takia että hemmetin pitsalähetit ei osaa ajoittaa toimitustaan oikein..... mutta toi loppu pelasti kaiken. Se ei tullut tarinan kannalta liian aikasin, mutta enempää sitä ei ois oikeen voinut enää venyttääkään, se oli juuri täydellisessä paikassa.
Eikä tässä pätkässä haitannut sekään, että pussailukohtauksia oli monta, koska irl sehän menee just noin - sit kun on saatu pyörät pyörimään, niin sit myös mennään ja edetään.

Joona on edelleen mun suosikki nro 1. Oot onnistunut luomaan näistä molemmista pojista ihan hirveän hyvät hahmot, ja Joonan salaperäisyys pysyy edelleen yllä, vaikka Iivo tutustuukin siihen koko ajan vaan paremmin.
Mun lempparikohta oli ehdottomasti toi pätkä, missä Joona käytti sitä aurinkolasiemojia ja Iivo pohti sitä, ettei Joonan tyyliin kyllä sopinut emojit ollenkaan. Se oli niin ihana, niin itsestäänselvää, niin sopiva lisäys Joonan imagoon, ja mä näin niin sieluni silmin sen Joonan viestin ja sen emojin.

Satoja ja taas satoja ficcejä/originaalitekstejä lukeneena on kyllä pakko sanoa, että tää on ihan parhaimmistoa. Sulla on hirmuisen hyvä ja jotenkin helposti lähestyttävä kirjoitustyyli, tekstiä on mukava lukea ja sitä haluaa lisää.
Jotkut sanonnat tai tyylit ehkä välillä toistuu (Joona kohauttaa kulmiaan melko usein, käsi on usein kaulalla yms.), mutta ne toistuu niin harvakseltaan ettei se häiritse millään tapaa. Sitä paitsi ainakin toi Joonan kulmien kohauttelu on vaan niin vahva osa sitä, etten kyllä haluaisi sen ainakaan vähentävän sitä! Tässä tekstissä ei oo kuitenkaan viljelty ollenkaan liikaa niitä peruskliseitä (näitä "tummatukkainen poika puri huultaan ja käänsi jäänsiniset silmänsä kohti maata"), joten tuntuu tyhmältä edes sanoa mistään maneereista.

Yhden typovirheen bongasin tuolta aika loppupuolelta,
"Selkäpiitä pitkin vilisti kylmiä väreitä ja lopulta mä nojauduin taaksepäin, niin että Joona saattoi työntää mut hellästi seläkkeen sängylle", piti varmaan olla selälleen.

Tää on aivan hirmuisen ihana, toivottavasti jatkat tätä taas pian.
Piristi kyllä taas päivää, ja koko viikkoa, kun sai lukea jatkopätkää tähän.

(Voisin sanoa tästä niin paljon kaikkea ylistävää, mut enköhän mä ole täällä taas pian jo kinuamassa lisää, niin jatketaan sitä sitten :D)

  Re: Ole hiljaa ja pidä mua kädestä (poikarakkaus)

Lähettäjä: Tiu 
Päivämäärä:   23.4.17 22:38:32

Siis vau!
Olet kyllä ihan uskomaton kirjottaja! Lisää vaan! d Kyllä krapulailta parani huomattavasti kun huomasin, et tännehän oli tullut uus pätkä!

  Re: Ole hiljaa ja pidä mua kädestä (poikarakkaus)

Lähettäjä: jassum 
Päivämäärä:   24.4.17 20:12:10

AAAA IHANA PÄTKÄ! Tuli kyllä virnuiltua itekseen tätä lukiessani, voi pojat, että noi pojat on ihania :D Joona on edelleen tosi jännä tyyppi, vaikka siitä on saatu tietää koko ajan enemmän ja Iivo nyt on oma ihana symppis ittensä. Ja Tumppi! Huippu jätkä kaikin puolin, toi on hauskaa kun se virnuilee noille kahdelle 8)

Ja söpöily sopi tähän väliin mun mielestä kans hyvin <3 jatkoa odotellen.

  Re: Ole hiljaa ja pidä mua kädestä (poikarakkaus)

Lähettäjä: Tiu 
Päivämäärä:   29.4.17 21:06:01

Milloin saadaan jatkoa? :)

  Re: Ole hiljaa ja pidä mua kädestä (poikarakkaus)

Lähettäjä: Tiu 
Päivämäärä:   10.5.17 17:04:29

Hyeenaaa?!? :'(

  Re: Ole hiljaa ja pidä mua kädestä (poikarakkaus)

Lähettäjä: Villielain 
Päivämäärä:   13.5.17 18:29:40

Höhh kirjoittelin äsken pidemmänkin kommentin mutta se ei ilmeisesti tullut?:(

Tosiaan, olipa mahtava yllätys kun melkein vuoden tauon jälkeen kävin tarinatuokion tsekkaamassa ja täältä löytyi tällainen helmi! Ihania hahmoja Joona ja Tumppi, ja Iivokin on jotenkin niin symppis. <3 Jotenkin tosi helposti samastuttava hahmo.

Luin tähänastiset tekstit viime yön ja tämän päivän aikana, ei vaanvoinut lopettaa kesken! :D Ja meinasi kyllä Tumpin tapaan melkoinen virne olla naamalla vähän väliä.

Toivottavasti olet tätä vielä jatkamassa nyt kun hetkeen ei kuitenkaan ole tekstiä tullut. Mikäli jatkat voisin kirjoitella vähän rakentavampaakin palautetta vielä lisäksi, tähän väliin vain tällainen ihanaihanaihanajatkooopliiiiis -kommentti! :D

  Re: Ole hiljaa ja pidä mua kädestä (poikarakkaus)

Lähettäjä: varma 
Päivämäärä:   17.5.17 21:45:53

luin tän kokonaan tässä parin tunnin aikana. enkä voi sanoa kun että ihan hélvetin hyvää tekstiä. jatkoa, pyydän ja anelen.

  Re: Ole hiljaa ja pidä mua kädestä (poikarakkaus)

Lähettäjä: Kaysa 
Päivämäärä:   17.5.17 21:55:10

Saadaanko tähän kohta jatkoa? Mä en millään jaksaisi odottaa!

  Re: Ole hiljaa ja pidä mua kädestä (poikarakkaus)

Lähettäjä: Erika 
Päivämäärä:   2.6.17 20:10:17

Hyeenaaaaas?!

  Re: Ole hiljaa ja pidä mua kädestä (poikarakkaus)

Lähettäjä: Ann 
Päivämäärä:   5.6.17 15:57:54

Tuleeko vielä jatkoa?

  Re: Ole hiljaa ja pidä mua kädestä (poikarakkaus)

Lähettäjä: hyeena 
Päivämäärä:   6.6.17 13:36:27

Heippa, kevyestä kirjotusblokista ja suuresta ajanpuuttesta kärsineenä jatko on todellakin viivästynyt, anteeksi siitä! Nyt kun kouluhommat on kesän myötä purkissa ja elämä sujuu mukavammin, niin ehdin taas tähän kirjotella jatkoa. Yritän saada tämän viikon aikana uutta lukua tänne!

  Re: Ole hiljaa ja pidä mua kädestä (poikarakkaus)

Lähettäjä: Tiu 
Päivämäärä:   13.6.17 19:56:20

Jee! :) Täällä odotellaan!

  Re: Ole hiljaa ja pidä mua kädestä (poikarakkaus)

Lähettäjä: hyeena 
Päivämäärä:   16.6.17 19:51:51

riot, IHANAN pitkä kommentti, mää arvostan! Huippua kuulla, että tykkäät ja helpottavaa sekin, ettei toi edellisen pätkän söpöilyn määrä häirinnyt. Sitä aina yrittää, ettei juoni etenis liian nopeesti, mikä on välillä turhankin haastavaa :D huh hei, kiva, että Joona edelleen herättää mielenkiintoa, vaikkei se enää Iivolle mikään täysin mysteeritapaus olekaan. Ja tosiaan, mä en tiiä, mutta mulla on ihme tapa jumiutua toistelemaan samoja juttuja ja sit kun sokeutuu omalle tekstilleen, niin ei ees tajua, että jotkut sanonnat tai asiat toistuu vähän liiankin usein. Tähän siis täytyy kiinnittää huomiota! Mutta aww, voi kun olen niin otettu, oikeesti vautsi ihanaa kiitos kommentista <3

Tiu, oooi kiitos paljon! <3 Hyvä kuulla, että tällä voi pelastaa krapulaillan :D

jassum, thank you! <3 Kivaa, että hahmot miellyttää ja kivaa sekin, että tää sää aikaan virnuilua :D

Villielain, hahaa tarinatuokio ei oo vielä ihan kuollut! :D Oijoi, ihana kommentti sulta, huippua, että tykkäät sekä hahmoista että stoorista, kiiiiiiitos <3

varma, aws kiitos :) !

A/N: Melkein kaks kuukautta menny viimesimmästä, oon pahoillani :( Sen lisäks, että meinasin keväällä hukkua kouluhommiin, niin inspiskin huiteli ihan omilla teillään. MUTTA! Kesä tuli ja kouluhommat jäi taakse ja mun kirjotusblokkikin lähti kiltisti matkoihinsa, joten tässä nyt vihdoin uutta lukua – toivottavasti täällä vielä on lukijoita :D KIITOS oikeesti kommenteista, voi juku <3

---------------------------------------------

Luku 11 – Kipupisteitä

”Käydäänkö saunassa?”

Joona käänsi katseensa muhun ja mä uskaltauduin hymyilemään sille varovasti kysymykseni päätteeksi. Me seisottiin terassilla hytisten, Joona tupakoiden ja mä muuten vaan seurana. Mun oli vaikea olla hymyilemättä tyyliin koko ajan äskeisen takia. Mitä hittoa oli tapahtunut? Mua tavallaan punastutti, mutta tavallaan musta tuli äskeisen takia aikaisempaa rohkeampi, jotenkin paljon varmempi. Mun sisällä jylläävä hykerryttävä tunne tuntui vaan kasvavan kokoajan, kun mä vaan mietinkin Joonaa tai katsoin sitä tai ajattelin mitä se oli äsken mulle sanonut. Että se tykkäsi musta, se oikeasti víttu tykkäsi musta.

”Käydään vaan”, Joona vastasi hetken hiljaisuuden jälkeen katsoen mua.

”Meillä on puusauna sitten.”

”Niin?”

”En tiiä osaanko sytyttää sitä”, naurahdin ja Joona kohotti kulmiaan mulle.

”Vitun kaupunkilainen”, se totesi hyvin joonamaisesti ja mä levitin käsiäni.

”No ite oot lande!” huudahdin takaisin ja sain Joonan huulille syttymään huvittuneen hymyn. ”En mäkään kaikkea osaa”, puolustauduin heti perään ja Joona otti vielä savut tupakastaan, ennen kuin tumppasi sen kaiteella lepäävään limutölkkiin.

”No ehkä mä autan sua”, se lupaili ja mua hymyilytti jälleen.

”Kiitos”, tuumasin virnistäen ja Joona katseli mua hetken sillä tavalla kun sillä oli tapana katsella, kunnes me käveltiin sisätiloihin marraskuun pakkasesta.

Loppujenlopuksi Joona istuskeli meidän saunan alimmalla lauteella sytyttelemässä rauhalliseen tyyliinsä kiuasta ja mä vaan nojailin saunan ovenkarmiin ja katselin sen touhuja. Okei, ehkä saunan sytyttäminen oli sellainen asia, joka jokaisen tuli osata, mutta en mä ollut ikinä sytyttänyt saunaa. Me oltiin aina asuttu kerrostalossa tai rivitalossa, eikä mulla ollut mitään mummolaakaan missään maalla, vaan mun kaikki isovanhemmat asuivat kerrostalossa lähellä Kuopion keskustaa. Eikä meillä ollut kesämökkiäkään, joten se siitä.

”No niin, jos se syttyis”, Joona lopulta sanoi noustessaan ylös ja sulki kiukaan luukun.

”Olit nopee.”

”Joo, ei oo mitään avaruustiedettä toi”, Joona vastasi ja mä naurahdin.

”Vihjaatko sä, että mä oon tyhmä?” kysyin ja Joona seisahtui ihan mun eteeni.

”En”, se vastasi ja me katseltiin vähän aikaa toisiamme, kunnes mä lopulta siirryin ovelta, päästin Joonan pois saunan puolelta ja suljin oven. Musta oli niin hassua olla sen kanssa meillä. Kiitin äitiä ja Jarkkoa mielessäni siitä, että ne olivat päättäneet lähteä reissuun ja Iidaa siitä, että se oli päättänyt lähteä Kuopioon. Ajoitus ei olisi voinut olla parempi, oikeasti.

Ei sillä, että saunomisen kuuluisi ujostuttaa, sehän oli hyvin perisuomalaista ja olinhan mä Kuopiossakin saunonut Kassun ja kumppaneiden kanssa ties kuinka monesti, mutta Joonan kanssa se olisi voinut ujostuttaa. Ei kuitenkaan ujostuttanut, kiitos aiempien tapahtumien. Korkeintaan Joonan alaston vartalo mun vieressä pienen saunan ylälauteilla sai olon ihan hitusen levottomaksi. Sellaiseksi kutkuttavaksi, hassun jännittyneeksi. Jarkolta oli jäänyt jääkaappiin jokunen olut ja koska oli myös hyvin perisuomalaista juoda kaljaa saunomisen yhteydessä, niin me sitten juotiin. Tai ei nyt oikeasti sen takia. Huvikseen vaan.

”Meinasitko takas Kuopioon sit kun koulu loppuu?” Joona kysyi kun me oltiin istuttu hetki aloillamme. Se pyöritteli olutpulloa käsissään ja katsahti sitten mua. Mä kohautin olkiani.

”En mä tiiä vielä, ihan auki kaikki”, vastasin ja huokasin sitten. ”Pitäs vissiin käydä se inttikin.”

”Jep”, Joona hymähti. ”Eipä paljon nappais.”

Mä naurahdin hitusen.

”No ei, mä mietin kans sivaria”, totesin ja Joona nyökytteli. ”Tosin Jarkko, mun isäpuoli, varmaan suuttuis verisesti jos mä en menis armeijaan.” Naurahdin uudelleen ja katsahdin Joonaa, joka kohotti kulmiaan.

”No just.”

”Se on vähän vanhanaikainen tollasissa jutuissa”, kohautin olkiani ja hörppäsin oluttani. Mä en voinut olla miettimättä mitä se sanoisi jos tietäisi Joonasta. Tai mitä äiti sanoisi, se ei ollut myöskään mikään ennakkoluulottomin tyyppi. Mä tiesin, että isälle ja Tainalle olisi ihan okei, tapailisinpa mä sitten tyttöä tai poikaa, ne oli niin rentoja ja vapaamielisiä tyyppejä, ihan eri maata kuin Jarkko ja äiti.

”Tietääks sun porukat tai sun mummi, että sä et oo hetero?” kysymys lipsahti mun huuliltani lähes vahingossa. Katsahdin Joonaa, joka nojaili kyynärpäillä polviinsa. Se pyyhkäisi hiuksiaan, kunnes vilkaisi mua.

”Joo”, se lopulta vastasi.

”Onks se ihan okei niille?” kysyin varovasti, koska Joonan isää muistellen mä jotenkin epäilin, että sille olisi okei yhtään mikään.

”Äidille joo, isälle ei – toisaalta aina se on ollu kusípää, joten joten ne homojutut menee siinä sivussa”, Joona totesi kohauttaen olkiaan ja mä katselin sitä harmistuneena.

”Mä oon pahoillani”, sanoin ja Joona katsahti mua.

”Onneks pystyy välillä asuu mummilla”, se sanoi ja nopea hymy häivähti sen huulilla. Mä vastasin sen hymynhäivähdykseen hymyillä. ”Mä voisin polttaa röökin”, Joona sitten totesi. Mä nyökyttelin ja me paineltiin kuumasta saunasta ulos. Otin kaapista mun molemmat kylpytakkini ja ojensin toisen Joonalle. Sitä jotenkin huvitti, mutta kun mä kysyin asiasta, niin se vaan pyöritti päätään. Me paineltiin ulos ja mä muistin vasta sitten miten saakelin kylmä sää keskellä marraskuuta ihan oikeasti oli.

Joskus kahdentoista aikaan mä makoilin vatsallani sängyllä peiton alla, kädet tyynyn alla, poski tyynyä vasten ja katselin Joonaa pöytälampun hämärässä valossa. Se katseli kattoa ja näytti mietteliäältä. Se näytti usein mietteliäältä. Hitto miten paljon mä olisin halunnut päästä sen pään sisään.

”Mennäänks huomenna käymään Jyväskylässä?” kysyin hetken päästä, kun asia muistui mieleen ja Joona kääntyi selältä kyljelleen mua päin. Se tarkasteli mua hetken, kunnes sen huulilla häivähti lähes huomaamaton hymy. Mä kohotin kulmiani.

”Mitä?”

”Mennään vaan”, se sanoi ja kohotti kättään pyyhkäisten sormillaan mun silmille pyrkiviä vaaleita kiehkuroitani. Mun hiukset olivat aina hiton raivostuttavasti vielä enemmän kiharat silloin, kun mä olin käynyt suihkussa. Joona siirsi kätensä mun paljaalle selälle ja katseli mua sinisillä silmillään. Sillä oli hiukset hassusti sotkussa suihkun jäljiltä. Se näytti hyvältä, ihan saakelin hyvältä. Melkein säälitti kaikki teinitytöt, jotka olivat salettiin joskus ihastuneet siihen. Mä olin ihan varma, että niitä oli paljon. Joonan homous yllätti mua tavallaan, en mä ollut ajatellut sen tykkäävän vaan pojista. Toisaalta ehkä mun omat mieltymykset yllättivät mua myös.

”Mitä mietit?” kysyin hetken päästä katsellen Joonan kasvoja. Se kuljetti sormiaan mun selällä ja mua kutitti hassusti. Joonan kosketus sai edelleen mun vatsanpohjan kutkuttelemaan, vaikka mä nyt pystyinkin makoilemaan sen kanssa sängyssä pelkissä boksereissa ihan ilman ylimääräistä jännittämistä.

”No sua.”

Mä hymyilin varovaista hymyä.

”Mua?”

”Niin, ja että miten tässä kävi näin”, Joona vastasi varsin rehellisesti.

”Onks jotenkin huono?”

Joona pyöritti päätän.

”Ei, en vaan ois arvannu”, se sanoi ja kohta sen suupieleen nousi hymy. Mä tykkäsin siitä miten se puhui tosi suoraan ja rehellisesti, vaikkei muuten ollutkaan mikään supliikein jätkä. Mä saatoin samaistua sen sanoihin, en mä olisi ikimaailmassa uskonut vielä joitain viikkoja sitten, että mä olisin tällaisessa tilanteessa nyt.

”No en mäkään”, vastasin ja tunsin miten mun iho nousi kananlihalle Joonan sormenpäiden liikkeestä. ”Sä olit eka ihminen jolle mä puhuin täällä”, sanoin sitten ykskaks, ajatuksen noustessa mieleen.

”Oikeesti?” se kysyi ja mä naurahdin nyökytellen.

”Joo, oltiin just muutettu sinä päivänä, kun nähtiin siellä kaupassa, sain melkein sydärin siitä miten sä puhuit mulle”, selittelin virnistäen. Ihan totta se oli, mä olin oikeasti säikähtänyt Joonaa. Musta oli erikoista miten siitä K-marketin limpparihyllyltä oltiin lopulta päädytty tähän, tuntui jotenkin hassun absurdilta. Ei tosin voinut valittaa.

”Sori, mua aina vítuttaa jos ihmiset tuijottaa”, se sanoi ja sen huulilla kävi hymy.

”Sori kun tuijotin”, vastasin ja Joona katseli mua hetken, kunnes vei kätensä mun niskaan ja liikahti lähemmäs. Mä käännyin myös kyljelleni ja tunsin melkein saman tien Joonan huulet mun omillani. Mä hymyilin sen huulia vasten ja laskin käteni sen kyljelle. Pusun jälkeen me painettiin päät tyynyyn ja hetken päästä sanottiin hyvät yöt. Joona painoi vielä suukon mun otsaan, kunnes kiersi kätensä mun ympärille ja mä painauduin ihan kiinni sen vartaloon.

*

Me herättiin aika aikaisin seuraavana aamuna, joten me hypättiin myös melko aikaisin Joonan mummin vanhaan Hondaan ja lähdettiin ajamaan Jyväskylään. Joona ajeli tottuneesti ja kun me päästiin perille, niin se myös liikuskeli kaupungissa varsin tottuneesti. Mä en tuntenut Jyväskylää juurikaan, olin siis käynyt ehkä pari kertaa nopeasti pyörähtämässä keskustassa, mutta silti. Sitä paitsi se oli ollut kesällä. Luminen Jyväskylä erosi kesäisestä versiostaan aika paljon. Me käytiin yhdessä skeittiliikkeessä, jonka kassan takana seisoskeli reteän rennosti joku päälle parikymppinen jätkä, joka kai tunsi Joonan, koska se moikkasi varsin toverillisesti ja kyseli siltä kuulumisia. Mä ostin dekin, sellaisen jota Joona suositteli, ja näytin varmaan pikkupojalta jouluaattona pyöritellessäni sitä kädessäni, kun me päätettiin käydä kahvilla yhdessä keskustan kuppiloista.

”Tää on vitun siisti”, totesin lopulta voimatta peittää innostustani. Katsahdin vastapäätä kahvilapöytää istuvaa Joonaa, joka katseli mua. Sen toiseen suupieleen syttyi hymy.

”Niinpä.”

”Ei kyl passaa mainita äidille paljon tää makso”, jatkoin naurahtaen.

”No sä voit sanoo sille, että sun kaveri yllytti ostaa”, Joona tuumasi mun laittaessa dekkiä mukanani olevaan reppuun. ”Koska mä ehkä yllytin”, se jatkoi rentoon sävyyn. Sana kaveri särähti mun korvaani, vaikka mä tiesinkin, että se oli vaan heitto.

”Ai kaveri?”

Voi jumalauta Iivo.

Ei todellakaan pitänyt kysyä sitä ääneen. Kysymys vaan lipsahti mun huulilta ja mä tunsin saman tien miten mun poskia alkoi kuumottaa. Joona kohotti mulle kulmiaan.

Poikakaveri?”

Joonan ääni oli vilpittömän kysyvä ja tyypillisen neutraali, niin kuin se olisi kysynyt jotain tavanomaista, kuten joinko mä kahvini maidolla vai en. Mun taas teki mieli suunnilleen hykerrellä siinä paikallani, mutta pidin itseni kasassa, koska en halunnut näyttää ihan idiootilta. Niinpä mä vaan hymyilin typerästi ja katselin kyynärpäähänsä nojailevaa Joonaa, joka hymyili takaisin. Me ei jatkettu aiheesta sen enempää, muttei mua edes haitannut. Hymyilytti vaan niin paljon, että poskiin sattui.

Musta jotenkin tuntui, että Joona oli ihan erilainen Jyväskylässä, kuin mitä se oli Kiuruharjulla. Sen olemus näytti erilaiselta, se käveli keskustassa ihmisten seassa jotenkin avoimemman oloisesti ja ympärilleen katsellen. Kiuruharjulla se kulkisi huppu päässä, näyttäisi luotaantyöntävältä ja katselisi kaikkialle muualle kuin ympärilleen. Me ei tehty Jyväskylässä enää sen ihmeempiä, kunhan käveltiin ympäriinsä. Lunta satoi taas ja tuntui, että maa oli saanut kunnon lumipeitteen ihan viikon sisällä. Talvi vaan tuli ihan yhtäkkiä.

”Tuleeks usein käytyä täällä?” mä kysyin kun me lopulta istuttiin takaisin Joonan mummin Hondaan. Vanhalla autolla meni hetki lämmetä ja mä hieroin ohuin lapasin peitettyjä käsiäni yhteen.

”Sillon tällön”, Joona vastasi kohauttaen kevyesti olkiaan. Se vilkaisi mua, kunnes keskittyi ajamiseen. Me käytiin Laajavuoressa katsomassa rinteitä ja mä ehdotin, että käytäisiin laskettelemassa lähiviikkoina. Vaikka talvi sinänsä oli ankea, kun oli kylmä ja pimeää ja niin edelleen, niin mä kyllä tykkäsin pelata lätkää ja lasketella. Ja oli joulukin ihan jees, vaikka eroperheen lapsena sitä pitikin hypellä kahden perheen välillä. Varsinkin äidin kanssa oli joskus tosi raastavaa, koska se halusi ehdottomasti, että mä ja Iida oltiin jouluaatto sen ja Jarkon luona, eikä isällä ja Tainalla. Toissajouluna me oltiin oltu isän ja Tainan luona aattoilta ja äitiä oli suututtanut se ihan hitosti.

Joskus vähän ennen Kiuruharjua Tumppi soitti. Musta oli hauskaa, kun se aina soitteli, eikä WhatsAppaillut, niin kuin suurin osa mun kavereista. Tai lähes kaikki. Mä vastasin sille hyväntuulisesti ja se tervehti vähintään yhtä aurinkoisesti takaisin.

”Mitä tänään? Mites ne parit oluet, joista puhuttiin aiemmin?” se kyseli langan toisessa päässä. Taustalta kuului kohinaa, joten se oli varmaan ulkona. Mä olin oikeastaan unohtanut mitä Tumppi oli ehdottanut illanistujaisista pari päivää sitten. Kyllä mulle tosin edelleen kävi, ei siinä.

”Mikä ettei”, mä vastasin.

”Joo hyvä, mä – voi víttu kun sataa lunta naamaan”, Tumppi kiroili ja mä nauroin huvittuneena. ”Siis kylläpä täällä tulee paljon lunta”, se jatkoi päivitellen.

”Niin näyttäs”, mä tuumasin katsellen ikkunaan. Lunta tuiskutti vaakatasossa, eikä näkyvyys ollut erityisen kummoinen kun Joona käänsi auton isolta tieltä Kiuruharjun kirkonkylälle.

”Mun tennarit on ihan märät, en ihan tajunnu, että täällä on joku ydintalvi ku lähin himasta”, Tumppi selosti ja mua huvitti sen höpöttely. ”No joo, mutta öö – hei kysy se Joona kans messiin.” Tumpin äänensävy muuttui hassun viekkaaksi.

”Juu, se on tossa mun vieressä”, sanoin ihmeellisen suoraan ja rokkitukka alkoi nauraa hyväntuulisesti.

”Tehän viihdytte paljon yhessä”, se sanoi kujeilevasti. ”Mähän sanoin, että sä oot niin söötti, että jopa Joona sulaa sulle”, se härnäsi ja mä purin vahingossa kieleeni. Vilkaisin ratin takana istuvaa Joonaa, joka katseli eteenpäin. Sitten mä siirsin katseeni ikkunaan ja heti perään havaitsin puhelimen toisessa päässä olevan Tumpin seisoskelevan K-marketin pihassa.

”Mä nään sut”, totesin vaihtaen aihetta. Joonan katsahti myös sivulle ja K-marketin kohdalle päästessään se painoi kevyesti tööttiä saaden lumipyryssä seisovan rokkitukan katseen nousemaan maasta. Tumppi heilutti suurieleisesti, kuin apua pyytäen, meille kättään ja Joona käänsi Hondan kaupan pihaan. Mä laskin puhelimen korvaltani ja katsoin huvittuneena viittilöivää Tumppia. Sillä oli jättimäinen ruokakassi toisessa kädessään ja se näytti ihan uitetulta koiralta. Tai lumimieheltä. Sen lumiset, märät hiukset olivat liimautuneet päälakeen ja paikallaan seisoskelu oli saanut lumen muodostamaan sen päälle hassun valkoisen kuorrutuksen. Joona avasi ikkunansa seisauttaessaan autonsa Tumpin kohdalle.

”Olipa hemmetin hyvä kun tulitte, just tarviinki kyydin himaan”, pitkänhuiskea, hontelo poika tuumasi virnistäen ja samassa avasi takaoven könyten kauppakassinsa kanssa takapenkille. Mä katsahdin sitä huvittuneena. ”Tonne tarviis jonkun pilkkihaalarin päälle”, Tumppi selosti rempseään tyyliinsä pörröttäen lumisia hiuksiaan.

”Oikeestaan talvitakilla ja talvikengilläkin pääsee aika pitkälle”, Joona heitti takaisin rauhallisesti ja vilkaisi tennarein sekä nahkatakin varustautunutta Tumppia taustapeilistä huvittuneisuutta katseessaan.

”Älä heti alota tuota víttuilua, mä oon herkässä mielentilassa!” Tumppi älähti ja mä naurahdin. Joona pyöritti päätään, kunnes käänsi Hondan pois marketin pihasta. ”Piti taas hakee mutsille ja Tuulalle jotain ruokaa, niillä on joku ranskalainen ilta tällä kertaa, ostin valkoviinit ja kaikki.”

”Ootpas sä kiltti”, mä naurahdin ja katsahdin takapenkillä istuvaa poikaa.

”Joo, alkaa kyllä vähän epäilyttää, että mua käytetään jotenkin orjatyövoimana, kun lähetetään tollaseen maailmanlopun säähän hakemaan ruokaa kaupasta – ei ees mutsi sanonu mitään, vaikka näki, että sen rakas poika lähtee tonne tämmösissä vaatteissa tarpomaan, ihan tyytyväisenä vaan vilkutteli ikkunasta”, Tumppi selosti ja mua nauratti.

”Niin, oothan sä vasta kaheksantoista, harva siinä iässä osaa vielä ite pukee”, Joona totesi ja mua nauratti vähän lisää. Musta Joona ja Tumppi olivat niin hiton huvittavia kahdestaan, koska ne olivat kaikin puolin niin erilaisia.

”Älä viiti kiusata”, Tumppi totesi mutristaen suutaan, mutta virnisti sitten ja liikahti istumaan keskipenkille. Se laski kätensä mun ja Joonan penkkien päälle, nojautui eteenpäin ja katsahti meitä molempia. Sitten se alkoi kysellä illan suunnitelmia ja kertoi itse näkevänsä jotain vanhaa kaveriaan tänään illalla baarissa, mutta voisi tulla sitä ennen hengailemaan meille. Me sovittiin, että nähtäisiin parin tunnin päästä ja kun Joona pysäytti Tumpin perheen talon kohdalle, niin rokkitukka hyppäsi kyydistä ja sanoi meille heipat tyypilliseen tapaansa virnistellen.

Joona sanoi käyvänsä ostamassa tupakkaa huoltoasemalta ja mä tulin sen mukaan. Huoltsikkaruoka tuoksui jotenkin ihan sairaan hyvältä ja mulla oli ihan hullun kova nälkä, joten ehdotin Joonalle, että syötäisiin jotain. Niinpä me sitten tilattiin makkaraperunat ja istuttiin yhteen nurkkapöydistä venailemaan ruokiamme. Mä katselin ikkunaa tuijottelevaa Joonaa ja se näytti taas vähän vähemmän avoimemmalta, niin kuin sitä olisi ahdistanut olla siinä.

Tarjoilija toi annokset meille aika nopeasti ja mä iskin haarukan huoltsikkamättöön nälissäni. Äiti vihasi roskaruokaa, se vihasi huoltoasemaruokaa ja pizzaa ja Mäkkäriä ja kaikkea, joten se ei ikinä antanut meidän syödä mitään sellaista. Se varmaan saisi slaagin jos tietäisi, ettei mun ruokavalio ollut ihan niin monipuolinen nyt kun se ei itse ollut kokkaamassa.

Me keskityttiin Joonan kanssa aika tiiviisti syömiseen ja mä olin melkein saanut tuhottua annokseni, kun Joona lopulta rikkoi hiljaisuuden meidän väliltämme.

”Noi ei varmaan innostu jos näkee sut mun kanssa.”

Joona katseli ikkunaan ja mä taas katselin sitä kummissani, sillä en ihan heti tajunnut mistä se puhui.

”Mitä? Ketkä?” kysyin, kunnes katsoin itsekin ulos huoltoaseman ikkunasta. Aika nopeasti mä sitten tajusin, että mistä se puhui. Tai keistä, tässä tapauksessa. Mä purin hampaani yhteen, kun huomasin Aksun Bemarin peruuttavan yhteen huoltoaseman parkkiruuduista. Aksu ja Eelis nousivat auton kyydistä, Eelis jäi tupakoimaan huoltoaseman katoksen alle ja Aksu käveli reippain askelin kohti aseman ovia. Mä en ollut juurikaan ajatellut Aksua. Tai ajatellut, että mitä se ajattelisi siitä, että mä pyörin Joonan kanssa. Mun ei pitäisi välittää, kyllähän mä sen tiesin, mutta silti mä kuitenkin välitin. Joona kohotti mulle aavistuksen kulmiaan, kun mä katsoin sitä.

”Ihan sama”, sanoin lopulta ihmeellisen napakasti ja yritin siinä samalla vakuutella itseänikin. Katsahdin huoltoaseman ovelle Aksun kävellessä sisään ja suunnatessa tiskille tilaamaan kahvia. Sen pyyhki lunta harmaalta ulkoilutakiltaan, kaatoi kahvia pahvimukiin ja maksettuaan sumppinsa jäi höpöttelemään jotain tiskin takana seisovalle tytölle. Mä mietin, että eihän se välttämättä edes tajuaisi meitä.

[Vaan tajusi se.

Lopulta suustaan kiinni jäänyt Aksu huikkasi hyväntuuliset heipat myyjätytölle ja kääntyi hymyillen pahvimukinsa kanssa. Kovin kauas se ei kuitenkaan siitä ehtinyt kävellä, kun se äkkäsi meidät. Sen huulilla keikkunut hilpeä hymy kuoli sen kasvoille ihan sekunneissa, kun sen katse seisahtui meihin. Hetken se näytti siltä, ettei uskonut silmiään. Mä nostin käteni tervehdykseen, mutta Aksu ei tervehtinyt takaisin, se vaan tuijotti. Epäusko sen kasvoilla vaihtui jonkinlaiseen vihaiseen turhautuneisuuteen. Se käveli meidän pöytää kohti ja seisahtui siihen viereen. Mun mahanpohjassa muljahti inhottavasti ja jotenkin mä aavistin, ettei tästä seuraisi mitään hyvää.

”Moi”, tervehdin varautuneesti ja nostin katseeni Aksuun. Mun ääni oli yhtäkkiä ihan käheä sekä hermostunut.

”Mä luulin, että me ollaan kavereita”, Aksu sihahti myrkyllisesti, enkä mä tiennyt mitä olisin vastannut. Mä säikähdin ja nähtävästi menetin puhekykyni. Jos totta puhutaan, niin mä järkytyin siitä miten vihaiselta Aksu kuulosti. En mä ollut ajatellut sen suuttuvan noin paljon. Sitä paitsi se oli sanonut mulle aiemmin, ettei se Joonaa vihannut, ei vaan halunnut olla tekemisissä. Nähtävästi tämä oli kuitenkin sille liikaa.

”Niinhän me ollaanki”, vastasin lopulta hitusen reippaammin ja kohtasin Aksun katseen sovitteleva ilme naamallani. Yritin mä vähän hymyilläkin.

”Ei kun sulla on näköjään parempaa seuraa”, Aksu tuhahti samaan tylyyn sävyyn ja mä nielaisin. ”Varo, ettei susta tuu samanlaista”, se jatkoi sitten dramaattisesti.

”Anna olla”, Joona sanoi ja Aksun salamoiva katse kääntyi siihen. Mä tajusin viereisessä pöydässä istuvien vilkuilevan meitä.

”En puhunu sulle”, Aksu vastasi ja sen ilkeä ääni oli täynnä jonkinlaista puhdasta kylmyyttä ja inhoa. Olinhan mä nähnyt sen käyttäytyvän tylysti Joonaa kohtaan aiemminkin, mutta silloin se oli ollut ihan kunnon kännissä. Joona ei sanonut enää mitään takaisin, mikä ehkä vähän yllätti mua, sillä silloin muutama viikko sitten baarin pihalla se oli kyllä vastannut Aksulle takaisin ihan samalla mitalla. Tosin ehkä siinä oli ollut alkoholilla osuutta asiaan.

”Aksu –”

”Ei kiinnosta kuulla”, Aksu keskeytti mun sanani tylysti, kunnes kääntyi ja jatkoi äskeistä rivakammin matkaansa ovelle. Sen olemus oli muuttunut tosi levottomaksi. Mun rinnan alle nousi inhottava paino. Mä seurasin Aksua katseellani, kun se käveli kahvinsa kanssa katoksen alla tupakoivan Eeliksen luokse. Ilmeisesti se sanoi meistä, koska kohta Eelis katsahti ikkunaan meidän pöydän suunnalle. Hitto miten hienoa.

Mä purin hammasta levottomana kun käänsin katseeni pois ikkunasta. Ärtymys nosti yllättäen päätään mun sisälläni. Mua ärsytti Aksun käytös ja dramaattisuus. Meinasiko se oikeasti, ettei me oltaisi enää kavereita tämän jälkeen? Heittäisikö se oikeasti meidän kaveruuden roskakoriin noin vaan? Aksu vähän vaikutti tyypiltä, joka saattaisi olla aika pitkävihainen ja vaikeasti lepyteltävissä. En mä hitto vie halunnut menettää sitä. Alkoi ahdistaa, kun mä mietin, että se katkaisisi muhun välit siksi, että mä olin Joonan kanssa.

”Voi víttu”, mä lopulta pukahdin levottomana ja katsoin takaisin ikkunaan. Eelis sekä Aksu kävelivät Aksun autolle ja kohta tummansininen BMW kaasutti pois huoltoaseman pihasta. Mä kirosin mielessäni, että Aksun edes piti sattua paikalle. Siitä oli tullut mulle hyvä kaveri, en mä halunnut mitään draamaa meidän välille. Nähtävästi sitä kuitenkin nyt tuli ja vähän liiankin paljon. Ärsytti ja turhautti ja ahdisti koko tilanne.

”Tuntuupa tosi kivalle tollanen, me ollaan kuitenkin kavereita! Mä en tajua miten se voi olla niin vihanen sulle, että on valmis katkasemaan välinsä muhun.” Jotenkin sanat vaan purkautuivat mun huuliltani, ärsytti niin paljon. En mä ollut sitä tyyppiä, joka ajautui riitoihin. Ei mulla ollut ikinä ollut mitään sen isompia ongelmia missään mun kaverisuhteistani, joten mun oli hiton vaikea käsitellä tätä. Äskeinen tuntui epätodelliselta. Mä olin sopuisa kaveri ja kaikenlainen ylimääräinen draama sai mut ahdistuneeksi. Aksu osasi nähtävästi olla tosi äkkipikainen, kun sen suusta lähti tuollaisia juttuja ihan selvinpäinkin.

Lopulta käänsin katseeni ikkunasta vaitonaisena pysyneeseen Joonaan. Se nojaili käteensä ja katseli ruokaansa jotenkin ahdistuneena. Mä tajusin vasta sitten miten itsekkäiltä mun sanat kuulostivat, ihan niin kuin tässä olisi kyse vaan musta ja siitä miltä musta tuntui. Mä olin jotenkin sivuuttanut sen miltä Joonasta tuntui, kun Aksu sanoi sille noin, mutta kun mä katsoin sitä, niin mä tajusin, ainakin jotain. Eihän sillä edes ollut muita kavereita meidän koulusta, kun Tumppi ja Oliver. Niin, ja mä. Kaikki muut olivat aika systemaattisesti sitä vastaan tai eivät vaan halunneet olla tekemisissä. Ja tässä mä vaan valitin miten Aksu oli nyt vihainen mulle.

”Ootko sä okei?” kysyin hiljaisemmin ja Joona nosti katseensa ruuastaan. Mun ärtymys laantui, mutta surkea fiilis ei lähtenyt minnekään.

”Mikäs tässä”, se vastasi etäisesti. Mä katsoin sitä ja se näytti siltä, että halusi pois siitä.

”Haluutko sä lähtee?”

”Ei ku syödään vaan loppuun”, se sanoi katsoen ruokaansa ja otti haarukkansa. Mä en vakuuttunut, joten nousin ylös pöydästä ja laskin haarukan tarjottimelleni.

”Ei ku mennään”, totesin varmemmin ja liikahdin pöydän sivulle. Joona katsoi mua hetken, kunnes lopulta nousi myös. Me vietiin tarjottimemme palautustiskiin ja käveltiin sitten huoltoaseman ovesta pihalle. Ulkona pyrytti edelleen ihan taivaan täydeltä kun me käveltiin katoksen alla olevan Hondan luokse. Joona avasi oven, istui ratin taakse ja mä istuin vänkärin paikalle äskeistä tilannetta mielessäni pyöritellen.
Me oltiin vähän aikaa hiljaa. Joona käynnisti auton ja väänsi lämmityksen täysille, mutta ei lähtenyt ajamaan siitä mihinkään. Mä katsahdin sitä kun se avasi ikkunan ja sytytti itselleen tupakan. Mulla oli aika páska fiilis, suoraan sanottuna.

”En mä halua, että sulla menee nyt välit sun kavereihin, tai Akseliin, mun takia”, Joona lopulta sanoi, kun me oltiin hetken aikaa istuttu hiljaa. Mä käänsin katseeni siihen. Mulle tuli Joonan sanoista mieleen se, kun me oltiin oltu meillä tekemässä esitelmää Kantista. Joona oli puhunut silloin samankaltaisin sanoin. Tosin silloin mä en ollut tuntenut sitä laisinkaan.

”Ei mulla mene”, vastasin ja yritin kuulostaa vakuuttavalta.

”Et sä voi tietää.”

Joona nojautui penkin selkänojaa vasten ja katseli aukinaisesta ikkunasta ulos.

”Mä puhun sille”, sanoin astetta varmemmin.

Mä olin aika hyvä sovittelija, mutta en mä Aksua niin hyvin tuntenut kuitenkaan, että tietäisin, oliko se miten helposti sopimassa mitään. En mä silti tahtonut uskoa, että se viitsisi vihoitella mulle kauaa. Ainakaan toivottavasti. En mä ollut tehnyt hitto vie mitään väärää. Joona hymähti itsekseen, eikä kommentoinut sen enempää. Lopulta se peruutti Hondan katoksesta ja mä vilkuilin sitä vaitonaisena, kun se lähti huristamaan pitkin kylänraittia.

Mun sisällä jylläsi inhottava tunne. Mua inhotti riidellä. Kyllä mä Aksua tajusin – jos mä olisin sen tilanteessa, niin ei muakaan varmasti kiinnostaisi olla tekemisissä mun pikkusiskon yliajajan veljen tai perheen kanssa. Tuntui kuitenkin hiton pahalta Joonan puolesta, ei Ilonan kuolema ollut sen vika. Ei Aksun tarvitsisi olla ilkeä tai niin ehdoton. Joonan ajettua auton meidän pihaan me noustiin kyydistä ja käveltiin sisälle. Joona ei puhunut mitään, se vaan laittoi talvitakin naulakkoon, otti kengät jalastaan ja lopulta istui eteisen penkille. Tilanne oli mennyt jotenkin vaikeaksi ja mä tuijottelin hetken aikaa jalkojani miettien mitä olisin sanonut. Mä en halunnut menettää Aksua, mutta en mä myöskään halunnut, että tämä vaikuttaisi mun ja Joonan väleihin. Meillä oli mennyt niin hitsin kivasti ja mä tykkäsin siitä ihan hulluna, mä halusin olla sen kanssa. Koko meneillään oleva tilanne ahdisti mua. Ahdisti kun tämän piti olla niin vaikeaa.

”Mä haluun olla sun kanssa”, sanoin lopulta pitkään jatkuneen hiljaisuuden jälkeen. Mun puhe kuulosti ihmeellisen varmalta, lähes topakalta. Tosin varma mä tästä asiasta hitto vie olinkin. Joona kohotti katseensa muhun ja mä katselin sen sinisiin silmiin.

”Okei.”

Mä kohotin kulmiani Joonan lyhyelle, etäisenkuuloiselle vastaukselle.

”Okei?” mä toistin melkein töksäyttäen. Mä halusin keskustella tästä, mä halusin puhua Joonan kanssa, mutta se näytti taas vetäytyneen vähän syvemmälle muurinsa taakse. ”Ei muuta?”

Joona kohautti olkiaan.

”Mitä muuta?”

”Puhu mulle”, mä sanoin.

”En mä osaa.”

”Osaathan.”

Joona huokasi ja katkaisi meidän katsekontaktin. Yhtäkkiä siitä oli taas hiton vaikea ottaa selvää tai saada mitään irti. Se hävisi jonnekin tavoittamattomiin. Kaikki se vähäinenkin avoimuus näytti valuneen ulos siitä.

”En mä tiiä tuleeks tästä mitään” se sitten lopulta hymähti ja mä koitin saada sen katseen kiinni. Inhottava möykky mun rinnan alla kasvoi. Olo muuttui levottomaksi.

”Ai mistä? Musta ja susta?” mä kysyin ja mun ääni muuttui astetta kiihtyneemmäksi. Joona kohdisti lopulta katseensa muhun.

”Niin, meistä.”

Eihän me edes seurusteltu, ainakaan vielä, mutta silti mun sisuskaluja alkoi kuristaa Joonan sanojen myötä. Oliko se oikeasti tuota mieltä? Mua ahdisti. Mä halusin olla sen kanssa, mä halusin tutustua siihen enemmän, mä halusin nukkua sen vieressä ja pitää sitä kädestä, pussailla sen kanssa sohvalla, olla sen poikaystävä. Hitto mä halusin.

”Noinko helpolla sä luovutat?” mä pukahdin lähes haastavasti. Ei mun ollut tarkoitus muotoilla asiaa noin, mutta sanat vaan purkautuivat mun huuliltani. Mä en voinut uskoa, että Aksu saisi parilla sanallaan Joonan noin helposti muuttamaan mieltään meistä. Vielä Jyväskylässä se oli siinä kahvilapöydässä puhellut ihan toiseen sävyyn.

”Luovutan?” Joona toisti ja myös sen ääneen tuli yhtäkkiä väriä, sellaista haastavuutta. ”Sitäkö mä sun mielestä teen? Luovutan?”

Mä purin hammasta levottomana.

”No en mä tiedä! Miks sä välität Aksun sanoista noin paljon, miks sä annat sen vaikuttaa meihin?” kysyin kiihtyneenä. Turhautuneisuus kasvoi mun sisälläni, äskeinen tilanne sai mut levottomaksi, eivätkä Joonan sanat ainakaan rauhoittaneet mua. ”Mä luulin, että säkin haluisit olla mun kanssa”, jatkoin vielä.

”No niinhän mä haluan.”

”Miks sä sit teet tästä ongelman? Miks sä alat heti epäillä, että tuleeko meistä mitään? Miks sä oot noin negatiivinen?” kysymykset pääsivät yhteen putkeen mun huuliltani ja mun ääni pysyi kiihtyneenä. Mä puhuin tylymmin kuin mä tarkoitin, mutta mun itsehillintä rakoili yhtäkkiä todella paljon. Joona nousi ylös penkiltä.

”Ehkä mun on parempi lähtee nyt”, se sanoi hyvin viileästi, jätti vastaamatta mun sanoihin sen kummemmin. Se muuttui tajuttoman etäiseksi, niin kuin meidän välille olisi yhtäkkiä ilmestynyt satoja kilometrejä.

”Et sä voi lähtee noin!” mä älähdin kävellen lähemmäs sitä. Mä halusin, että se reagoisi, sanoisi jotain takaisin, mutta ei – se vaan oli oma viileä ja etäinen itsensä, työnsi mut sillä tavoin pois. Olisi mieluummin vaikka huutanut tai mitä tahansa, reagoinut hitto vie jotenkin, eikä vaan ignoorannut ja vaikuttanut välinpitämättömältä. Mua turhautti ja ärsytti ja ahdisti ja hitto, mä olisin halunnut jutella Joonalle, mutta se ei ollut yhtään vastavuoroinen. Mun olo muuttui sen takia vaan hermostuneemmaksi.

”Anna olla Iivo.”

”Miksi? Mä haluan puhua nää asiat selviks”, vastasin tuohtuneena. ”Et sä voi vaan @!#$ lähtee paikalta jos mä yritän selvittää asioita!” melkein huusin kun Joona käveli mun ohitseni.

”Just.”

Sen ääni pysyi hyvin välinpitämättömänä, niin kuin sille olisi ihan hiton sama mitä meidän välillä tapahtuisi tai mitä mä sanoisin tai tekisin. Mun teki mieli raivota. Tai oikeastaan mun teki vaan mieli alkaa parkua.

”Toi on oikeesti tosi loukaavaa, kun sä oot niin ku sua ei kiinnostas!” mä huudahdin ja mun ääni alkoi muuttua rikkinäisemmäksi. ”Tajuatko? Minkä vitun takia sä oot tollanen? Mikset sä voi puhua?” mun ääni kuulosti vihaiselta ja epätoivoiselta samaan aikaan. En mä ollut mikään riitelijä, en mä huutanut helpolla. Jotenkin tilanne vaan sai mut reagoimaan näin.

Joona kääntyi katsomaan mua toiselta puolelta eteistä. Mulle tuli yhtäkkiä tosi voimaton olo. Mulle tuli aina jos mä turhauduin tai kiihdyin.

”Tällanen mä oon, mitä mä voin itselleni?” Joona vastasi lopulta ja mä nielaisin. ”En mä pysty ottaa asioita niin ku sä otat, en mä – víttu, en mä ois tällanen jos mä voisin valita.”

Joona käänsi katseensa pois musta. Mun kiihtymys laantui ihan sekunneissa kun mä katsoin sitä. Ei tehnyt enää mieli huutaa, korkeintaan ehkä itkeä, mutta pidin itseni kasassa. Hitto vie, en mä halunnut riidellä Joonan kanssa. Jos tätä nyt pystyi riitelyksi sanomaan.

”Ei sun tarvii muuttua”, sanoin lopulta ihan hiljaa, niin kuin äskeinen olisi oikeasti vienyt mun kaikki voimat. ”En mä tarkottanu sitä niin, mä haluun vaan, että sä et työnnä mua pois.”

”En mä halua työntää sua pois”, Joona vastasi ja mä katsoin sitä surkeana.

”Tuolla tavalla sä työnnät.”

Joona huokasi hiljaa. Se katseli hetken lattianrajaa, kunnes nosti katseensa ja keskitti sen vastapäiseen seinään.

”Mä vaan –”, se aloitti nielaisten ja piti katseensa seinässä. ”Välillä mulla on vaan niin vitun paha olla, että mä en tiiä mitä mä teen.”

Joonan ääni muuttui hiljaiseksi, rikkonaiseksi ja mun kurkkuun nousi pala. Mä en tiennyt mitä mä olisin sanonut. Mä en tiennyt enää mitään. Tai tiesin mä sen, että mä halusin olla Joonan kanssa. Hittoako väliä millään muulla oli? Mä katsoin Joonaa hiljaa, kunnes lopulta kävelin eteisen poikki sen luokse ja laskin käteni molemmin puolin sen kaulalle. Joona ei katsonut mua. Sen silmät olivat kostuneet, mutta mä näin miten sen leukaperät kiristyivät ja se puri hammasta taistellen kyyneleitä vastaan.

”Ei meidän tarvii puhua”, mä sanoin hiljaa ja hipaisin peukalollani sen poskea. Kyllä mä haluaisin, että se puhuisi avoimemmin, sanoisi mikä sillä oli, selittäisi itseään enemmän, mutta mä jaksoin uskoa, että kyllä se kertoisi sitten kun pystyisi. En mä halunnut pakottaa sitä. Kunhan se vaan ei lähtisi. Mä en halunnut, että se lähtee.

”Saat sä itkee”, jatkoin yhtä hiljaa ja Joona pyöritti päätään. Mä en ollut ikinä pitänyt itkemistä mitenkään hävettävänä juttuna tai ajatellut sillä tavalla kliseisesti, etteivät pojat itkeneet tai muuta vastaavaa. Jos itketti, niin sitten oli vaan parasta itkeä. Joona oli varmaan eri mieltä. Me oltiin hetki hiljaa, kunnes mä käänsin Joonan kasvot itseäni päin ja lähes saman tien kurottauduin painamaan huuleni pidemmän pojan huulille. Siihen se reagoi. Sen huulet liikahtivat mun omiani vasten ja sen toinen käsi laskeutui mun kyljelleni. Me suudeltiin tosi rauhassa ja tosi pitkään ja kun meidän huulet lopulta erkanivat, niin mä katsoin Joonaa ja se katsoi tällä kertaa takaisin. Sen toisesta silmäkulmasta karkasi kyynel, mikä sai sen kuitenkin kääntämään katseensa äkkiä alas ja pyyhkimään kyyneleen hätäisesti pois.

”Sori”, se mutisi.

”Mistä?”

”Oon näin vitun naurettava”, se totesi ja mä pyöritin päätäni.

”Et todellakaan oo”, vastasin sille ja se kohotti katseensa takaisin muhun. ”Sori kun mä hermostuin, kyllä mä tajuan – tai siis, jos sä et halua puhua, niin ei sun tarviikaan, kunhan et lähe pois”, mä selitin katsellen Joonan silmiin. Se nyökytteli hitusen ja nosti kätensä mun kaulalle. Se katseli mua hetken ja mä katselin takaisin.

”Víttu sun kanssa Iivo”, se sitten lausahti ykskaks ja pyöritti vähän päätään. ”Ootko sä ees todellinen?”

Joona kuulosti niin huvittavan pohtivalta, että mun huulilta pääsi hiljainen naurahdus.

”Kyllä mä luulen niin”, vastasin hymyillen varovasti. Tiputin käteni Joonan kaulalta sen hupparin peittämälle rintakehälle ja katselin hetken aikaa siinä lepäävää kättäni, kunnes nostin katseeni takaisin Joonan silmiin.

”Mä haluun olla sun kanssa, kai sä tajuat sen? Sano Aksu tai kuka vaan mitä tahansa.”

”Kyllä mä tiiän”, Joona vastasi huokaisten. ”Välillä vaan vaikee tajuta, että sä oikeesti oot siinä, haluut olla mun kanssa.”

Mä hymyilin.

”Hitto että haluun”, sanoin ja Joonan huulilla häivähti hymy. ”Toivottavasti sä et oikeesti mieti, ettei tästä voi tulla mitään”, jatkoin sitten vakavammin ja Joona pyöritti päätään.

”Sori, kun sanoin silleen”, Joona vastasi. Ajatus siitä, että Aksu tietäisi mitä mun ja Joonan välillä oikeasti tapahtui, sai mun rinnan alle nousemaan inhottavan möykyn, mutta päätin olla ajattelematta asiaa nyt. Mä halusin uskoa, että tästä tulisi jotain, että kyllä kaikki lopulta menisi ihan hyvin. Mä olin kuitenkin pääsääntöisesti sellainen peruspositiivinen jätkä. Ehkä mun pitäisi yrittää tartuttaa sitä positiivisuutta vähän Joonaankin, vaikka tietynlainen kyynisyys sopikin sille omituisen hyvin. Ajatus sai mun huulille nousemaan ihan huomaamattani hymyn. Nostin katseeni Joonaan, joka kohotti tapansa mukaan kulmiaan mun hymyilylle. Mä hymyilin vielä leveämmin.

”Haluutko jäätelöö?” kysyin sitten ja Joonan ilme muuttui huvittuneeksi.

”Jäätelöö?”

”Niin, mä haluun ainakin”, naurahdin. Katsoin vähän aikaa Joonaa, kunnes tarrasin sitä kädestä ja vetäisin mukaani keittiöön. Otin pakasteesta suklaajäätelöpaketin ja laitoin meille kulhoihin jäätelöä, niin kuin ulkona ei olisi hiton kylmä jo muutenkin. Sitten mä käännyin katsomaan Joonaa ja se katsoi takaisin ja se hymyili ja se näytti ihan saakelin hyvältä.

*

Me ei enää puhuttu Aksusta tai huoltoasemalla tapahtuneesta kohtaamisesta. Mä tiesin, että joskus pitäisi puhua, koska meidän välit vaan lähenivät koko ajan, mutta tänään ei varmaan olisi sen aika. Me haettiin kaupasta vähän olutta ja katseltiin telkkaria siihen asti, että Tumppi tuli. Kello näytti jotain seitsemää. Tumppi oli vähän huppelissa ja tapansa mukaan mitä hilpeimmällä tuulella, kun se lampsi reteästi meidän ulko-ovesta eteiseen. Mullakin oli ihan hyvä mieli, vaikka aiemmin tapahtunut olikin jäänyt takaraivoon nakuttamaan. Mun ehkä olisi tehnyt mieli avautua Tumpille, koska se tunsi sekä Aksun että Joonan pidemmältä ajalta ja tiesi asioista enemmän, mutta päätin kuitenkin antaa olla. Mä en muutenkaan halunnut saada Joonan fiilistä alas jauhamalla Aksusta.

”Mä ostin hei punkkua meille, onks teillä laseja?” Tumppi kyseli heilutellen punaviinipulloa kädessään. Mä ohjeistin sen keittiöön perässäni ja etsin porukoiden lasikaapista viinilasit.

”Mä en kyllä yhtään aatellu sua viinin ystäväks”, kommentoin Tumpin kaataessa punkkua laseihin. Rokkitukka nauroi.

”Mä oon hei taitelijasielu”, se virnisti ja mä katsoin sitä huvittuneena. ”Jätän tän lopun teille, voitte juoda romanttisesti viiniä kynttilänvalossa sit kun mä lähen”, se sitten sanoi vähän hiljaisemmin ja mä kohotin kulmiani. Mun poskia kuumotti, mutta onnistuin kerrankin näyttämään ihan rennolta. Tumppi katsahti mua virnuillen. Se salettiin halusi, että mä häkeltyisin. Se varmaan salaa nautti siitä.

”Ihanasti ajateltu”, tuumasin kuitenkin ja kuulostin niin rennolta, että ihmettelin itsekin. Tumppi virnisti vaan leveämmin katsoessaan mua.

”Kerro nyt, mikä tää teidän juttu on?” Tumppi kyseli hiljaisemmin. Mua huvitti, koska se kuulosti ihan joltain teinitytöltä, joka uteli kuiskutellen parhaalta kaveriltaan jostain ihanasta pojasta. ”Onks teillä jotain isompaankin säpinää?”

”Ehkä onkin”, vastasin ja onnistuin olemaan punastumatta kovin pahasti.

”Mä tiesin!” Tumppi hihkaisi. Mä nappasin punaviinilasini ja päätin paeta olohuoneeseen, ennen kuin Tumppi ehtisi udella sen tarkemmin. Rokkitukka seurasi mua ja ojensi toisen kädessään olevista viinilaseista sohvalla oluensa kanssa istuvalle Joonalle. Mä istuin nojatuoliin ja laitoin jotain musiikkia taustalle. Tumppi kuljeskeli olohuoneessa ja katseli ympärilleen, niin kuin olisi saapunut johonkin turistikohteeseen. Lipaston kohdalla se pysähtyi ja nappasi käteensä sen päällä lepäävän valokuvakehyksen, jossa oli mun riparikuva.

”Voi Iivo, ootpa sä söötti!” se hihkaisi ja katsoi valokuvaa näyttäen sitä sitten meille.

”Tosi”, mä ähkäisin.

”Näytät ihan kiltiltä pikkuenkeliltä”, Tumppi jatkoi virnistäen.

”Kai sä tiiät, että toi on aika noloo, että sä analysoit ääneen mun rippikoulukuvaa”, mä sanoin ja Tumppi tyrskähti. Joona katsahti meitä huvittuneena.

”Mitäs noloo tässä nyt on?” Tumppi mietiskeli hörpäten viiniään.

”Ei sit kannata antaa sille mahollisuutta löytää mitään valokuva-albumeita”, Joona sanoi ja mä kohotin kulmiani. Tumppi nauroi huvittuneena.

”Mikäs juttu toi nyt on?” mä kysyin katsoen kaljaansa hörppäävää Joonaa ja sitten Tumppia, joka laski kuvan takaisin lipaston päälle leveästi hymyillen.

”Oltiin joskus aikoinaan juomassa Joonan mummilla, niin löysin, oikeesti vahingossa, jonkun Joonan mummin valokuva-albumin”, Tumppi selosti ja hörppäsi viiniään. ”Niin, siellä oli jotain kuvia Joonasta lapsena, enkä mä nyt tiiä, että miks Joona ei arvostanu sitä, että mä selasin niitä kuvia ja kerroin miten söpö se on ollu lapsena”, Tumppi jatkoi ja mä aloin nauraa.

”No mä ymmärrän kyllä!” huudahdin.

”Sä oot ihan vítun outo”, Joona totesi Tumpille ja rokkitukka mutristi surullisesti huuliaan.

”No jaa, mulla ja Miirolla oli ainakin hauskaa”, se sanoi kohauttaen rennosti olkiaan. Mä jotenkin takerruin Miiron nimeen. Mä en ollut ajatellut koko Miiroa, ja siis, miksi pitäisikään, mutta kuitenkin. Mä huomasin vaan miettiväni oliko Miiro ollut Joonalle joskus enemmänkin. Tai enemmän kuin vaan paras kaveri. Mä en edes tiennyt miksi mä mietin niin. Hittoako sillä oli mitään väliä.

”Musta on hauska nähdä ihmisten lapsuuskuvia, niitä on hauska verrata nykyisyyteen”, Tumppi alkoi selostaa istuen Joonan viereen sohvalle. ”Esimerkiks mä olin tosi söötti lapsena ja oon vieläkin, mutta vaikka Joona oli tosi söpö lapsena, niin jostain syystä samaa ei voi sanoo enää”, Tumppi vitsaili ja mua nauratti. Joona katsahti sitä kulmiensa alta.

”Sä oot kauhee”, Joona vastasi ja Tumppi kiersi kätensä kaverinsa kaulan ympäri.

”Anteeks”, humaltunut rokkari sanoi ja virnisti sitten. ”Mutta älä sure, onneks sulla on Iivo, joka pitää sua varmaan ihan söpönä.”

Voi vítun Tumppi. Taas kerran.

Mä olin ihan tyytyväinen, etten ollut juuri hörppäämässä viiniäni, koska mä olisin saattanut kiskoa sitä väärään kurkkuun Tumpin sanojen myötä. Hitto se heitti noita juttujaan välillä niin suoraan.

”Onneks se riittää mulle”, Joona kommentoi varsin neutraalisti, hämmentymättä Tumpin heitosta ja mun suupielet nykivät väkisin ylöspäin sen sanojen myötä. Hitto se oikeasti oli söpö. Mä olisin ehkä halunnut palan Joonan neutraaliutta, niin ei olisi tarvinnut olla aina se joka punasteli. Tai en mä nyt punastellut, mutta en mä nyt ihan rennoinkaan osannut olla.

”Ihana Joona!” Tumppi älähti ja nousi sitten. Se katseli meitä hetken virnuillen hassusti, kunnes otti tupakka-askin taskustaan ja kysyi käytäisiinkö pihalla. Niinpä me sitten paineltiin marraskuiseen pakkaseen ja mua hymyilytti kun mun katse kohtasi ohimennen Joonan katseen.

Tumppi oli meillä jonnekin yli kymmeneen, kunnes sen kaveri soitti ja ilmoitti olevansa hoodeilla. Mä en edes ollut erityisen humalassa, eikä ollut Joonakaan, mutta Tumppi sen sijaan näytti kiskoneen meidänkin puolesta. Mua huvitti kun mä kuuntelin sen kännistä selostusta eteisessä. Se höpötteli Jyväskylän naisestaan ja siitä miten sillä oli sitä ikävä.

”Joo, ei silti kannata kuitenkaan mitään kännipuhelua soittaa ja tunnustaa sille rakkauttas”, ohjeistin Tumpille, joka nauroi kiskoessaan takkia päälleen.

”You’re god damn right”, se vastasi matkien Breaking Badin Walter Whiteä ja mä naurahdin. Tumppi veti vielä maiharit jalkaansa, kunnes tuli humalaisen hilpeästi halaamaan mua ja Joonaa. Sitten se nakkasi röökin huulilleen ja huikkasi meille heipat painellen lopulta ulko-ovesta lumiselle pihamaalle. Oven paukahdettua kiinni mä käännyin haukotellen vieressäni seisovaa Joonaa päin ja se kyseli, että väsyttikö mua. Mä vastasin, että vähän, minkä jälkeen Joona kiersi kätensä mun ympärille ja mä painoin hetkeksi pääni sen olkaa vasten. Hitsi siinä oli hyvä. Me seisottiin eteisessä vähän aikaa toisissamme kiinni, ennen kuin käveltiin olohuoneen puolelle. Ei me lopulta enää kovin kauaa istuskeltu, juotiin oluemme vaan loppuun ja kuunneltiin vähän aikaa musiikkia, kunnes suunnattiin mun huoneeseen. Mulla oli varsin selvä olo ja hyvä niin, ei menisi koko huominen päivä pääkipua kiroten.

Joona riisui harmaan hupparinsa ja istui sitten mun pedatun sängyn reunalle. Mä istuin sen viereen ja vähän aikaa me istuttiin hiljaa. Joona näytti taas mietteliäältä, jotenkin se aina iltaisin näytti.

”Onks kaikki hyvin?” mä kysyin melkein kuiskaten ja Joona katsahti mua.

”Joo.”

Mä en ollut ihan varma uskoisinko.

”Et kai sä mieti sitä tämän päiväistä?” Mä katsoin Joonaa, joka katseli käsiään, eikä vastannut. ”Ootko sä – ootko sä ikinä puhunu Aksulle?” mä kysyin sitten tietämättä edes miksi. Juurihan mä olin aiemmin ajatellut, ettei tänään puhuttaisi Aksusta.

”Ei se mee niin”, Joona mutisi huokaisten.

”Ei se oo sun vika.”

”Mikä?” Joona kysyi hiljaa ja mä liikahdin lähemmäs sitä.

”Mikään, se mitä Ilonalle tapahtu”, vastasin liikuttaen peukaloani vasten Joonan kämmenselkää. Musta tuntui niin kuin se kantaisi jotain taakkaa koko ajan mukanaan. En mä tiennyt liittyikö se Ilonaan, vai mihin, mutta jokin sitä kuitenkin painoi.

”Mä olisin voinu estää sen”, Joona lopulta sanoi katsellen eteensä. Mä pyöritin päätäni, vaikkei Joona varmaan nähnytkään.

”Älä ajattele noin, et sä voi syyllistää itsees siitä”, mä sanoin katse Joonassa. Se pyöritti päätään ja siirsi katseensa lopulta jonnekin lattianrajaan.

”Mä – mä olin kyydissä, kun Roope ajo sen päälle.” Joona puhui varsin suoraan, mutta sen ääni oli hiljainen ja tavallaan jotenkin voimaton. Mä katsoin sitä ja mun rinnan alla tuntui inhottava nytkähdys. En mä ollut tiennyt, ei Aksu ollut koskaan kertonut. Ei kukaan ollut kertonut.

”Mä en –”

”Kyllä mä sanoin sillon kotona Roopelle, että sen ei pitäs ajaa, mutta se on samanlainen kun isä sillon kun se on vetäny jotain, ei se víttu kuuntele muita, sen oli muka pakko päästä mummille, vaikka ei varmasti ollu, se halus vaan rahaa siltä”, Joona puhui yhtäkkiä hyvin suoraan ja hyvin paljon, niin kuin se olisi pakko saada asia pois sydämeltään nyt heti. Jotenkin sanat vaan tuntuivat vyöryvän ulos. Mä katsoin sitä nieleskellen, enkä mä osannut sanoa mitään. En mä tiennyt mitä mä olisin sanonut.

”Ois pitäny yrittää enemmän, yrittää ottaa ne auton avaimet siltä, mutta en mä @!#$ tiiä, en mä ikinä uskaltanu laittaa Roopelle vastaan jos se oli kamoissa tai jossain”, Joonan ääni oli jotenkin kiihtynyt, niin kuin se olisi vihainen. ”Mä en tiiä miks mä ees menin sen kyytiin, ehkä mä aattelin, että mä saisin sen tajuamaan, ettei se voi ajaa siinä kunnossa.”

”Ei se oo sun vika”, mä sanoin uudelleen, tuskin kuiskausta kovempaa. Mun kurkkuun nousi inhottava pala, joka teki puhumisesta jotenkin tosi hankalaa. Joona katseli käsiään ja henkäisi hiljaa.

”Mä en saa sitä pois mun päästä, sitä miltä se näytti, kun se tyttö osu siihen konepeltiin”, Joonan ääni murtui, se katsoi eteensä hammasta purren ja mä vein käteni sen olkapäälle puristaen hellästi. ”Mä nousin siitä autosta, mutta jotenkin mä vaan tiesin heti, että se on kuollu, jotenkin sen vaan näki heti – eikä se enää hengittäny kun mä menin sen luokse ja yritin herättää sitä, se vaan – se vaan makas mun käsissä ihan verisenä ja elottomana, se oli ihan lapsi, hitto vie.”

Joonan ääni hajosi pieniksi palasiksi ja sen silmäkulmasta tipahti kyynel. Se pyöritti päätään katsellen alas ja lopulta se nojasi kyynärpäillä jalkojaan vasten ja painoi kasvot käsiinsä. Musta tuntui niin kuin mua oltaisi revitty paloiksi. Mä en olisi ikinä arvannut, en mä voinut tietää. Hitto mua sattui, ihan helvetisti sattui. Samalla mä jotenkin järkytyin, koska asia tuli ihan hiton puun takaa. Mä en todellakaan voinut tietää miltä Joonasta tuntui, mä en tiedä miten mä itse edes kestäisin, jos pitäisin tuollaisia asioita sisälläni.

”Roope vaan, se vaan lähti ajamaan pois siitä, mä jäin siihen tielle, enkä mä tiennyt mitä víttua mä tekisin”, Joonan ääni muuttui nyyhkäisyiksi, sellaisiksi, joita se yritti ensin tukahduttaa, mutta ei sitten enää jaksanut tai kyennyt. Mä kiersin käteni sen ympärille ja se tuntui hiton voimattomalta, ei yhtään siltä omalta, kovalta itseltään. Se oli ihan hajalla ja rikki. Mä vedin sitä lähemmäs itseäni ja painoin poskeni sen olalle, silitin sen käsivarren ihoa.

”Mä mietin vaan, että mä olisin voinu estää sen”, Joona sanoi kohta ihan hiljaa.

”Et sä voinu tietää, ei se ole sun vika”, mä vastasin melkein yhtä hiljaisesti ja vein käteni sen hiuksiin. Joona oli hetken hiljaa, kunnes nosti kasvot käsistään. Se ei enää itkenyt, mutta sen kasvojen ilme oli silti surullinen ja jotenkin ahdistunut. Mä nostin poskeni sen olalta ja annoin sormieni sivellä sen hartioita ja selkää. Joona katseli eteensä melko kauan, kunnes liikahti vähän ja vilkaisi mua. Se pyyhkäisi silmiään ja huokaisi.

”Ei ollu tarkotus alkaa pillittää”, se sanoi sitten pyörittäen päätään, niin kuin olisi tehnyt jotain noloa tai väärää. Mä sipaisin sen kostunutta poskea.

”Ei siinä oo mitään väärää”, vastasin kiertäen käteni sen ympärille.

”Okei.”

”Mä en tiiä mitä mä sanoisin, toi mitä sä kerroit, mä en –”

”Ei ku riittää ku vaan oot siinä”, Joona käänsi katseensa muhun ja mä irrottauduin siitä vähän kohdaten sen katseen. Hetken aikaa me vaan katseltiin toisiamme, kunnes mä liikahdin lähemmäs. Joona kuroi sentit meidän väliltä ja kohta mä tunsin sen huulet mun omillani. Musta tuntui, että tämä päivä oli ollut yhtä hiton tunnemyrskyä ja mä tiesin taas yllättäen Joonasta enemmän. Ja samalla musta myös tuntui, että Joona merkkasi mulle kokoajan enemmän – ei me oltu edes tunnettu kovin kauaa, mutta jotenkin siitä oli tullut mulle lyhyessä ajassa tärkeä. Siksi musta myös tuntui niin pahalta, kun sillä oli paha olla.

Joona sanoi polttavansa vielä tupakan ennen nukkumaanmenoa, joten hetken kuluttua me käveltiin talvitakeissamme takapihan terassille. Mulla oli sekava olo, tavallaan mä olin surullinen, mutta tavallaan musta tunti helpottavalta, kun Joona oli kertonut mulle. En mä ollut odottanut mitään tuollaista, mutta mä halusin uskoa, että asioiden kertominen paransi Joonan fiilistä. Hitto mä toivoin niin.

”Ootko sä okei?” kysyin seisahtuessani Joonan viereen terassin kaiteen luokse. Joona sytytti tupakkansa ja katseli hetken eteensä, kunnes nyökytteli.

”Joo.”

”Oikeesti?”

”Tuntuu vaan, että sen kolarin jälkeen kaikki asiat on menny yksitellen päin vittua”, Joona lausahti pyöritellen tupakkaa sormissaan. ”Aina tähän syksyyn asti.”

Mä katselin sitä pihavalojen hämärässä loisteessa.

”Mitä sä tarkotat?”

”Sua”, Joona vastasi ja katsahti mua. ”Sä tuut jostain vítun Kuopiosta tänne ja haluut hengailla mun kanssa, ihan outoo.”

Mun kasvoille nousi hymy. Joona hämmensi mua, sen puheet hämmensivät mua. Mä en tiennyt oliko se noin avoin muutaman kaljan myötä vai sainko mä sen vaan nykyään puhumaan mulle enemmän. Ehkä molempia, en mä tiedä. Musta tuntui, että vaikka äsken kuulemani sai mut surulliseksi, tavallaan jopa järkyttyneeksi, ja vaikka kohtaaminen Aksun kanssa huoltoasemalla sai mun olon ihan paskaksi, niin jotenkin Joona tuntui läheisemmältä kuin kertaakaan aikaisemmin. Tuntui, että yhden hiton päivän aikana me oltiin lähennytty ihan hullun paljon.

”No eiks suurin osa ihmisistä oo sellasia? Haluaa tutustua uusiin tyyppeihin?” mä kysyin lopulta ja Joona pyöritti päätään vieden tupakan huulilleen.

”Ei täällä, ei mua kohtaan”, se vastasi ja mä katselin sitä kun se kurottautui karistamaan tuhkaa tyhjään tölkkiin.

”No mä oon tällanen”, totesin sitten saaden Joonan huulilla häivähtämään hymyn. Mä liikahdin lähemmäs sitä ja nojauduin kevyesti sitä vasten.

”Musta tuntuu, että mä oon puhunu liikaa”, Joona lopulta sanoi ja mua alkoi naurattaa sen sanat. Huvittuneena kohotin katseeni siihen.

”Käyks sulle usein niin?” oli pakko vähän naljailla ja Joona hymyili mulle hassusti.

”Mitä luulet?”

Mä virnistin leveästi ja liikahdin sitten kaiteeseen nojailevan Joonan eteen. Hivutin kohmeiset käteni sen aukinaisen talvitakin alle ja painauduin ihan kiinni siihen. Pakkasta oli varmaan jotain sata astetta ja mä hytisin, kun Joona viimein tumppasi savukkeensa, painoi yhden tupakanmakuisen suukon mun huulille ja liikahti kohti ovea. Mä seurasin sitä sisälle ja vaikka mua väsytti hitosti, niin mä en ollut varma halusinko mä vielä nukkumaan.

Mä en tiedä maltoinko. Mä en halunnut, että tämä viikonloppu päättyisi jo huomenna.

  Re: Ole hiljaa ja pidä mua kädestä (poikarakkaus)

Lähettäjä: Kaysa 
Päivämäärä:   17.6.17 01:41:13

Oi, ihanaa, vihdoin <3 joona on vaan ihanampi koko ajan, varsinkin, kun se alkaa pikkuhiljaa avautua iivolle enemmän. aksu tosiaan vähän ärsyttää mua. tossa tilanteessa se saa joonan olon tuntumaan vielä syyllisemmälle, vaikka mikään ei joonan vika ollutkaan. toki omalla tavallaan ymmärrän, miksei aksu osaa ajatella tapahtunutta joonan kannalta.
ehkä kuitenkin lopetan tämän analysoimisen nyt. tää kommentti on luultavasti sekavin, mitä oon koskaan kirjoittanut, mutta toivottavasti tästä saa jotain irti. pojat on ihania, tarina on ihana, sä kirjoitat todella hyvin. haluaisin jo heti lisää, tästä ei voi saada tarpeekseen.

  Re: Ole hiljaa ja pidä mua kädestä (poikarakkaus)

Lähettäjä: Tiu 
Päivämäärä:   18.6.17 21:13:42

Komppaan Kaysaa, haluaisin jo heti lisää, tästä ei voi saada tarpeekseen. <3

   Ylös ⇑   


Ketju on saavuttanut 100 viestin määrän tai se on suljettu. Ketjuun ei pysty kirjoittamaan.
Hevostalli.net ei vastaa keskusteluryhmissä käytävän keskustelun sisällöstä.