Lähettäjä: -
Päivämäärä: 9.12.16 13:46:56
Kirjoitan ensimmäistä kertaa tarinani näin julkisesti tai ylipäätänsä yhtään mihinkään. Minulle itselleni tämän kirjoittaminen tuotti aidosti suurta tuskaa ja ahdistusta, ja tuntuu siltä, ettei tuo ole minä, kenen elämässä kaikki on tapahtunut.
Mä tiedän aiheen koskettavan useita lapsia, nuoria ja aikuisiakin, ja ettei tämän aiheen kanssa saa jäädä yksin, ja haluankin että kaikki tämän lukeneet muistavat sen. "Tarina" on siis täysin totta, ja itselleni siis erittäin henkilökohtainen. Monesti meinasin jättää sen kirjoittamisen kesken, mutta jokin ajoi mua kirjoittamaan sen loppuun.
---
"Ihmisestä ei ikinä tule mitään, jos pelkää asioita. Pelon ei saa antaa hallita elämää, sillä jos pelon päästää ottamaan ihmisestä otteen, silloin ihmisestä ei tule mitään. Ihminen on heikko, hyödytön, muiden silmissä mitätön. Pitää osata kääntää pelko hyödyksi, se pitää kanavoida oikein. Jokainen pelko on täysin voitettavissa".
"Tänään kun äiti ja isi oli saunassa mä näin, että kaapin päällä oli jotain keksejä. Mä kiipesin ylös ja maistoin yhtä, joka oli tosi pahaa! Sylkäsin heti sen pois suusta ja heitin myös muut keksit roskikseen. En tiiä miks, mutta aattelin että isi ja äiti ei huomaa. Isi kuitenkin suuttui paljon ja huusi hirveästi. Se kysyi, olenko mä syönyt keksit ja sanoin että ei. Isi suuttui vielä enemmän ja sitten sanoin että söin yhtä. Sitten isi raivostui ja puristi mun kättä tosi lujaa. Mä huusin että sattuu ja isi vaan sanoi, että ei se muuta kuin hipaissut ja että mä oon valehtelija kun söin kaikki keksitkin".
Oli aamuyö ja räntää satoi hiljalleen. Katulamput muovasivat ulkoilman keltaisenoranssiksi, yksittäinen auto ajoi aina välillä hiljalleen ikkunan ohitse. Autossa istuva ihminen on menossa jonnekin tai tulossa jostakin - mahdotonta tietää. En kuitenkaan jaksanut välittää, vaan tuijotin vain katua. Loskaa tippui rumasti asfaltille ja tekee puuterihangesta sotkuisen. Itku oli loppunut vähän aikaa sitten, siitä muistutuksena oli enää kyynelten kastelema paidankaulus. Tiesin, että pitäisi vain mennä nukkumaan ja niin ehkä vatsan pohjasta katoava kammottava tunnekin katoaisi samalla. Tiesin myös, että se olisi mahdotonta ja että seinän takana äiti valvo samalla tavalla. Tuijottaen vain ilmeettömästi ikkunasta ulos ja pelkäävän hetkeä, jolloin se tapahtuisi.
Meidän ei tarvinnut odotella enää kauaa, olihan kello jo yli puolenyön, kun avaimet kilisivät pitkään lukossa ja ovelta kuului kolinaa sekä alkoholintäyteinen haju hiipi sieraimiini suljetun ovenkin läpi. Sen hajusta olisi mahdotonta päästä eroon, se ei hälvenisi talosta pitkään aikaan. Möykky sen sijaan oli hävinnyt, sitä seurasi pelkästään inho ja raivontäyteinen musta viha.
Ensin alakertaan meni äiti, ja pian sieltä kuului vihaisia kuiskutuksia. Lopulta ne kovenivat, ja niitä seurasi inhottava, lässähtävä ääni, äidin parahdus ja lopulta kolinaa. Olin noussut sängystä käytävälle kuuntelemaan heti äidin jälkeen, mitä alhaalla tapahtui. Rukoilin ajatuksissani äidin antavan olla, menevän sänkyyn ja jättävän isän rauhaan. Mutta tiesin, että sitä oli aina myöhäistä toivoa enää sen jälkeen, kun äiti oli nähnyt isän. Siitä ei enää ollut paluuta, ja se päättyi aina niin, että isä hyökkäsi äidin kimppuun ja löi. Löi niin lujaa, että verta tuli päästä ja nenästä, eikä isä ikinä lopettanut siihen. Ja lopulta minä juoksin väliin, työnsin isää kauemmaksi ja huomasin hänen vetistävien, tunnistamattomien silmiensä hurjistuneen, mielipuolisen katseen, ennen kuin hän kohotti nyrkkinsä uudelleen ja löi - tällä kertaa suoraan kasvoihini. Päässäni humisi veri ja kuulin äidin vaikertavan lattialla, mutta pysyin isän ja äidin välissä, katsoen silmiin isääni, jonka yleensä tummansiniset silmät olivat haalistuneet vaaleiksi ja jonka yleensä suuret, tummat pupillit olivat kutistuneet nuppineulanpäätäkin pienemmiksi. Hän hengitti raskaasti ja piteli nyrkkiään kasvojeni edessä sylkien päälleni ja mutisten jotain käsittämätöntä. Sen jälkeen hän asteli muutaman askelen taaksepäin, meni sohvalle ja sammui siihen. Minä istuin edelleen äidin edessä, päässäni humisi edelleen ja kyynelet valuivat jälleen. En tuntenut mitään, enkä voinut katsoa äitiä kuin vain vilkaisten, kuinka hän makasi lattialla pienenä myttynä ja itki. Verta tippui lattialle ja hain äidille nenäliinan. Valkoinen paperi kastui hetkessä tummanpunaiseksi. Räntää satoi edelleen ja kelmeä talvimaisema oli yhtä lohduton, kuin mitä mieleni tuolloin oli.
Olin tuona iltana muutama kuukausi sitten täyttänyt kymmenen vuotta.
"Iskä oli taas kännissä eilen, ja nyt krapulastaan selvittyään tuli tuomaan aamupalaa mulle sänkyyn. Sen oli ajanut partansa ja olemus oli muutenkin siisti. Se antoi myös mulle kaksikymppiä rahaa ja sanoi, että voin ostaa sillä ihan mitä ikinä haluan. Se myös kysyi että haluaisinko mä mennä syömään sen kanssa pizzaa illalla ja mä sanoin joo, vaikka kuulinkin, miten äiti itki samalla hiljaa niiden makuuhuoneessa, joka ei edes nykyisin ole enää iskän.
Iskä oli taas páskonut housuihin ja äiti pesi niitä pari päivää sitten raivoissaan. Se oli niin vihainen, että pelotti. Mä pyysin, etteivät ne eroaisi ja itkin. Sanoin äidille, että se olisi páska äiti, jos ne eroaisi. Että mä muuttaisin iskän kanssa ja sitten mä saisin sen koiran, koska iskä on luvannut niin".
Isä osasi olla maailman hurmaavin ja kiltein heti sen viikon ryyppäysputken jälkeen. Hän tiesi, että antaisin helpoiten anteeksi kaiken, kaikki hänen virheensä ja tekonsa, olinhan nyt sentään isän oma tyttö. Ja minä annoin aina kerta toisensa jälkeen, syytin äitiä vihoittelusta kun isä valitti, miten ilkeä äiti hänelle oli. Käännyin äitiä vastaan aina, kun isä pahoillaan puhui taas yhdestä heidän riidastaan. Minä rakastin isää valtavasti, kun hän oli sellainen isä, jollaista aina olin itselleni toivonut. Minä vihasin sitä hirviötä, joka hänestä vallan välillä otti ja joka vei isäni pois luotani.
Mitä vanhemmaksi kasvoin ja mitä enemmän häntä vastustin, sitä enemmän hän kävi minun kimppuuni yhä suuremmalla voimalla ja yhä aggressiivisemmin. Aloin myös ärsyttää häntä tahallani, eikä hänen tarvinnut olla edes humalassa käydäkseen kimppuuni. Eikä hänen tarvinnut käyttää voimaa satuttaakseen. Henkinen väkivalta söi itsetuntoani pala palalta, kunnes siitä ei ollut mitään jäljellä. Ollessani yläasteella en pitänyt itseäni edes enää perheeseen kuuluvana, enkä usko isänkään pitäneen. Olin rikki ja palasina, oma rakas isäni minut oli hajottanut murskaksi.
"Ei saa elää syödäkseen vaan syödä elääkseen. Oon kuulemma läski lehmä, typerä ämmä, narttu, läski, läski, läski. Peilikuva oikeasti on läski, oon 162cm ja painan nyt 76,8 kg. Syön nyt yhden hampparin kun ei meillä oo oikein muuta, huomenna mä aloitan kuntoilun. Ehkä silloin joku vihdoinkin kiinnostuu musta, kun en enää ole läski. Isä aina sanoo mulle, etten koskaan tule löytämään ketään itselleni, koska olen näin ruma ja lihava. Ehkä se onkin siinä oikeassa. Mä olen hirvittävän näköinen ja vihaan itseäni sen takia".
Isä alkoi rauhoittua päästyäni yläasteelta ja aloitettuani lukion. Ei hän missään nimessä raitistunut kokonaan, vaikka kävikin AA- tapaamisissa ja yritti elää normaalisti kanssamme. Alkoholivuosista ei enää puhuttu, nyrkiniskut olivat sellainen asia, joita kuulemma ei koskaan ollut tapahtunut. Jos riitelimme isän kanssa, yritti äiti saada minua hiljaiseksi ja se suututti minua enemmän. Koin äidin olevan isän puolella ja se oli minusta anteeksiantamatonta - olinhan itse puolustanut äitiä aina itseni kustannuksella. Olin uusia ystäviä saatuani niin vähän kotona kuin mahdollista ja samalla koitin saada itseäni laihtumaan nopeasti, mitä enemmän ja nopeammin sitä parempi. Sairastuin bulimiaan ja entistä huonompaan itsetuntoon. Tuntui siltä, ettei kukaan ollut valmis taistelemaan puolestani yhtä paljon kuin mitä itse olin tottunut tekemään. En voinut kuitenkaan antaa itseni voida näkyvästi huonosti, sillä pelkäsin sen ajavan isän takaisin ryyppäämään ja tilannehan nyt oli rauhallinen. Meillä oikeasti oli perhe, joka eli päällepäin suomalaista idyllistä perhe- elämää ainakin jos muilta perheenjäseniltä kysyi. En missään nimessä halunnut hajoittaa sellaista kuplaa.
"Mä oon puolessatoista kuukaudessa pudottanut painoa 17 kiloa. Mulla näkyy lapa- ja kylkiluut kun oikein laihistan tai makaan sängyllä. Mun mielestä se on ihanaa. Mä oon vihdoinkin hoikka, mahdun XS tai S- kokoisiin vaatteisiin ja oon nyt käynyt treffeillä yhden Villen kanssa. Se on tosi mukava, mut en mä tiedä. Mua pelottaa, että se pettyy muhun, millainen mä olen. Että se ajattelee mun olevan hullu kun tietää minkälainen mun tausta on".
Kukaan tapailemistani pojista ei saanut tietää taustaani kahta lukuunottamatta. Kun aloin voida pahoin, työnsin jokaisen potentiaalisenkin poikaystäväehdokkaan luotani visusti pois - myös sen erään, joka olisi ollut mielellään suuri tukeni ongelmissani. Aloin juoda täysi-ikäisenä baareissa enemmän ja heräsin muutaman kerran tuntemattoman miehen vierestä. Illalla olin ollut kaunis ja haluttu ainakin jonkun mielestä, mutta aamulla se kuvitelma oli poissa. Yritin usein hiippailla asunnosta aamuvarhaisella ulos niin, etten heräisi sängyssä nukkuvaa henkilöä. Minuun sattui niin paljon ja samalla en tuntenut mitään. Olin halunnut tuntea olevani arvokas, tavoittelemisen arvoinen. Samalla vaistoni käski minun paeta ja jättää katsomatta taakse. Se vaisto oli aikaisemminkin koko elämäni ajan ollut oikeassa ja sitä täytyi kuunnella. Ihmissuhteen luominen oli minulle peloista suurin, ja myös pelko siitä, etten tulisi koskaan voittamaan itseäni, kummitteli takaraivossani usein. Jos yritin työntää sitoutumiskammoni taka- alalle, sain vain paniikkikohtauksia niin kauan, kunnes työnsin sen hetkisen miehen elämästäni tylysti pois. Paniikkikohtaukset katosivat, mutta tyhjä, rintaa painava tuska jäi.
"Mä nykyisin ahdistun, kun näen alkoholisoituneen miehen hoippuvan mun lähelle. Samalla mun on pakko auttaa, kysyä onko kaikki ok kun kukaan muu ei pysähdy eikä auta. Ja kun mä kysyn ja näen sen henkilön tunnistamattoman katseen, näen millainen ihminen se on ja millainen se voisi olla - se ahdistus katoaa. Mä autan aina, olen paikalla niin kauan kunnes ambulanssi tai yleensä poliisi tulee hakemaan sen henkilön pois ja tilalle jää ainoastaan vain tyhjä, kuristava tunne kun mä jään kadulle yksin. Tuokin henkilö voisi olla tai jopa on jonkun vanhempi."
Kun olin muuttanut pois kotoa ja katkaisin välit isääni, isän ryyppääminen alkoi taas. Joskus äiti soitti minulle, toisinaan sain tietää asiasta vasta silloin kun itse soitin ja kyselin kuulumisia. Monesti pakotin nuoremman pikkuveljeni luokseni yöksi, koitin taistella jotta olisin saanut toisenkin veljistäni ja äidin mukaan. Joskus äiti tuli, pahimpina päivinä hän jäi kotiin vahtimaan veljeni unta. Taistelin aina tuskaa ja kipua vastaan, kun olin saanut perheeni luokseni turvaan, mutta kun he lähtivät takaisin painajaiseen, murruin. En koskaan itkenyt äitini tai veljieni nähden, itkin vain kun jäin yksin. Itkin, sillä en pystynyt tekemään enää mitään muuta. Millään, mitä enää yrittäisin ei ollut enää vaikutusta. Olin itse vanhimpana lapsena päässyt eroon siitä helvetistä, mikä kodin seinien sisäpuolelle oli jäänyt, mutta äiti oli päättänyt veljieni kanssa jäädä.
"Ihmiset puhuvat anteeksiantamisen helppoudesta. Sitten, kun sä olet antanut anteeksi, sun on helpompi olla. Mä olen jutellut ihmisten kanssa ja päättänyt antaa Ilkalle anteeksi. Mun on pitänyt hyväksyä se, että sairaus on joskus vahvempi kuin ihmisen tahto. Mä luulen, että pystyn antamaan anteeksi Ilkalle sen. Ihminenhän mäkin vain olen.
"Me ei olla nähty kohta vuoteen, ja tänään nähtiin vaihteeksi taas sillä äiti ylipuhui mut ympäri. Ilkka oli laihtunut ja kuihtunut, se ei näyttänyt yhtään itseltään. Se myös nukkui paljon ja vaikutti todella väsyneeltä. Ainoa, mikä pitää sen liikkeellä on työ, jonne on pakko mennä. Muuten se ei jaksa tehdä juuri mitään. Mua se melkein varoo, pyytelee anteeksi jokaista liikettään, joka voisi mut suututtaa. Se satuttaa hirveästi, mutten vaan saa sanottua sille, että ei hätää. Tuntuu luonnottomalta halata sitä ja sanoa, että saat anteeksi. Tuntuu, että tässä vaiheessa mä olen se hirviö, joka ajattelee näin.
Nyt, kun me ollaan nähty useammin, Ilkka tekee taas niitä juttuja, mitä mä pienenä siinä rakastin. Se tuntuu olevan energisempi ja sillä on kauheasti juttuja, mitä se haluaisi tehdä. Se tuntuu olevan onnellinen, että sillä on tytär elämässään taas. Joskus kun mä katson sitä, tuntuu, että sen pahimman vaiheen aikana mulla oli isänä jokin toinen henkilö. Tuo hiljainen mies ei varmasti voinut olla se, joka teki mitä teki ja sanoi mitä sanoi. Mun olisi muutenkin hyvin hankala muistaa menneisyyttä, ellei päiväkirja olisi tässä muistuttamassa.
Mä sain itseni taas terapiaan, käyn siellä puhumassa bulimiasta ja niistä toivottomista ahdistushetkistä. En ole ihan varma, miten mun käy, mutta mä en luovuta itseni kanssa. En nyt, kun oon päässyt näin pitkälle".
|