Kirjoita uusi viesti  |  Alueen etusivu  |    |  Etsi  Alas ⇓   
  Täydenkuun jälkeen, osa 2

Lähettäjä: Tytär 
Päivämäärä:   27.9.16 16:12:07

Hei! Tässä tulee novellini toinen osa. Tämän rungon luominen tapahtui nopeasti, mutta viimeistely kesti yllättävän kauan, ja pitkään jokin tuntui tökkivän. Sain lopulta tämän version valmiiksi ja otan kaiken rakentavan palautteen ilolla vastaan! Kiitos jo etukäteen.

Aamulla heräsin väsyneenä ja jumissa huonosti nukutun yön jälkeen. Saatuani painavat silmäluomeni auki, kaappasin kännykän saman tien kouraani yöpöydältä. Pettymyksekseni puhelimeen ei ollut tullut yhtään viestiä tai puhelua Markukselta. Ongelmat Violan kanssa siis jatkuivat, oletin.
Levoton yö ja se, ettei Markus ollut soittanut, varjostivat koko aamuani. Yritin puuhastella kotihommia ja leikkiä Nopan kanssa, mutta huomaamattani ajauduin aina katsomaan puhelintani. Soitin Markukselle useamman kerran, mutta hänen puhelimensa oli edelleen kiinni.
Päivä kului ilman, että Markuksesta kuului sanaakaan ja aloin huolestua todenteolla. Olikohan hän jättänyt minut? Tai oliko jotain sattunut? Kun jälkimmäinen ajatus iski mieleeni, se ei jättänyt minua enää rauhaan. Vain vaivoin sain estetyksi itseäni lähtemästä etsimään Markusta hänen kotoaan. Illalla käperryin jälleen Nopan kanssa sohvalle katsomaan elokuvaa, mistä heräsin keskellä yötä niskat jumissa. Kopeloin kännykkäni toiveikkaana sohvapöydältä ja tiirailin sen häikäisevän kirkasta näyttöä. Ei uusia puheluita.
Lopulta keskiviikkoaamuna kesken aamupalan puhelimeni soi. Huokaisin saman tien helpotuksesta, mutta pettymyksekseni näytöllä vilkkuikin Rean nimi.
-Hei, Rea, vastasin puolielottomalla äänellä.
-Hei. Mitä kuuluu?
-Tässähän tämä, vastasin välttelevästi.
-Mitä teet? Rea jatkoi kyselemistä.
-Tulin juuri Nopan kanssa ulkoa, kuinka niin? kummastelin.
-Et ole tainnut kuulla uutisia?
Rean äänessä oli varovaisuutta, joka sai minut huolestumaan.
-Uutisia? toistin kysyvästi.
-Niin… Olisin ilmoittanut sinulle heti, jos olisin tiennyt aiemmin, mutta kuten tiedät, olin koko alkuviikon sairaslomalla käteni vuoksi ja kuulin asiasta vasta tänään.
-Mistä asiasta? kysyin malttamattomana.
Sydämeni oli alkanut hakata kiivaasti. Tajusin, että asian oli jotenkin liityttävä Markukseen.
-Niin… tuota. Töissä kerrottiin, että Markus oli ajanut maanantaiaamuna kolarin Viitalan kohdalla. Hänellä oli reippaasti ylinopeutta ja tie oli liukas tielle kaatuneen bensiinin vuoksi ja hän ajoi useammalla kierteellä ojaan ja…
-Viitalan kohdalla? toistin kauhuissani.
-Niin. Oliko hän tulossa sinun luotasi? Rean ääni oli hiljainen ja varovainen.
Mumisin myöntävästi.
-Niin arvelin, Rea vastasi hiljaa.
-Onko hän…? Onko hän…? yritin saada kysymyksen tulemaan ulos suustani, mutten pystynyt siihen.
Jo pelkkä ajatus oli liikaa.
-Ei, ei! Ei sentään, ei onneksi. Markus elää. Hän on kuitenkin sairaalassa. Kolari oli raju ja hän joutui useampaan leikkaukseen. Hän ei ole herännyt vielä, joten vammoista ei ole täyttä varmuutta. Markuksen tila on kuitenkin vakaa.
Olin kiihdyksissäni noussut seisomaan, mutta nyt laskeuduin takaisin istualleni. Oloni oli turta ja epäuskoinen ja aivoissani juoksi vain yksi ajatus: Markus oli loukkaantunut.
-Minun täytyy mennä sairaalaan, henkäisin samassa.
-Ei, Kiira, et voi mennä. Viola ja lapset ovat siellä.
-Rea, minun täytyy! huudahdin.
-Kiira, kuuntele minua. Haluatko sinä, että teidän suhteenne paljastuu juuri tällä hetkellä? Ei, en usko sitä. Joten nyt pidät pään kylmänä etkä mene yhtään minnekään!
Tiesin Rean olevan oikeassa, mutta kipu rinnassani käski minua lähtemään sairaalaan.
-Rea, minun täytyy. Hän on pomoni, jos naamioin käyntini liittyvän vain siihen, että käyn työpaikan puolesta…
-Odota siellä. Minä tulen hakemaan sinut. Huolehdin, ettet tee tyhmyyksiä, Rea huokaisi.
-Odota siellä! Nähdään kohta, hän vielä huikkasi ennen kuin sulki puhelimen.
Pukeuduin äkkiä, mutta sen jälkeen odottavan aika kävi pitkäksi. Halusin päästä äkkiä sairaalaan näkemään, missä kunnossa Markus oli. Ehkä hän heräisi, kun kuulisi ääneni…
Lopulta, ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen, Rean harmaa Mersu kaarsi pihaani.
-Kuinka voit? Rea kysyi istuuduttuani pelkääjän paikalle.
Näin hänen kullanruskeissa silmissään huolen. Kaikesta paheksunnastaan ja järkeilystään huolimatta Rea oli ystäväni ja hän välitti minusta.
-Mennään vain äkkiä, sanoin tukahdutetulla äänellä.
Saavuimme sairaalan pihaan pian yhden jälkeen.
-Minä odotan autossa. Käy pian äläkä tunteile liikaa, Rea komensi minua ankarasti.
Kiiruhdin sairaalan ovista sisään ja kiipesin harmaat kiviportaat ylös. Saavuin erittäin sairaalamaiseen aulaan, jonka reunassa oli asiakaspalvelutiski.
-Hei. Etsin Markus Koivukoskea, sanoin tiskin takana seisovalle pyylevälle naiselle.
Naisen ruskeat hiukset olivat nutturalla ja hänen nenällään oli pinkkisankaiset silmälasit. Nainen katsoi minua silmälasiensa yli pienillä ruskeilla silmillään kuin arvioiden näkemäänsä. Tuntui, että hän näki suoraan lävitseni, aina syvimpiin ajatuksiini asti. Tunsin oloni erittäin epämukavaksi.
-Kuka te olette? hän kysyi.
Epäiliköhän nainen jotain? mietin.
-Hänen… sisarensa, sanoin viime hetkellä.
Tajusin, ettei tavallista työntekijää päästettäisi teho-osastolle, mutta minun täytyi saada nähdä Markus niin pian kuin mahdollista.
-Nimenne? nainen kysyi kylmällä äänellä joitain papereita selaillen.
-Krh… Niina. Niina Koivukoski, vastasin.
Onneksi Markus oli puhunut sisarestaan niin paljon.
-Selvä. Huone 225, viides kerros. Odottakaa aulassa, hoitajat tulevat sanomaan, kun voitte mennä, nainen vastasi.
-Kiitos, sanoin ja olin jo lähdössä eteenpäin, kun yhtäkkiä mieleeni juolahti kysymys.
-Anteeksi… Tiedätkö, onko hänen perheensä täällä? kysyin naiselta varovasti.
Nainen katsoi minua pitkään kuin halveksien lasiensa yli ennen kuin vastasi:
-Vaimorukka ei ole muualla näinä päivinä ollutkaan.
-Aivan… Kiitos.
Huono omatunto vihlaisi sydäntäni. Ainakin nyt Viola toimi kuten kuka tahansa hyvä, rakastava vaimo.
Kun saavuin viidennen kerroksen odotushuoneeseen, näin oitis Violan, tämän lapset ja ulkonäöstä päätellen Violan äidin. Istuuduin heitä vastapäätä, mutta kukaan heistä ei kiinnittänyt minuun mitään huomiota.
Tarkastelin ensin lapsia. Kaksoistytöt, jotka istuivat samalla tuolilla, olivat todella samannäköisiä. Heillä molemmilla oli pähkinänruskeat hiukset, aivan kuten äidilläänkin. He olivat hoikkia ja hentoisia ja heidän lapsenpyöreitä kasvojaan peittivät suloiset pisamat. Tyttöjen nenät olivat pienet nykeröt ja somat suut toivat mieleeni ruusunnuput. Toisen tytön, ilmeisesti Lillin silmät olivat kirkkaan vihreät, kun taas Petran silmät olivat aivan yhtä suklaiset kuin isällään. Tytöt heiluttelivat jalkojaan tuolin reunan yli ja supattelivat hiljaa keskenään huolestuneen näköisinä. He selvästi ymmärsivät, että jotain oli sattunut, vaikkei tilanteen vakavuus ehkä ollutkaan selvinnyt heille vielä.
3-vuotias Rudolf istui isoäitinsä turvallisessa sylissä. Hän oli vihertävänruskeita silmiään lukuun ottamatta kuin ilmetty isänsä, mikä sai sydämeni vihlaisemaan. Pojan iho oli erittäin päivettynyt, hiukset olivat tuuheat ja ruskeat, hieman vallattomasti pörröllään ja nenän ja suun piirteet olivat aivan kuin Markuksella.
Lasten isoäiti oli noin kuusikymmentävuotias herttaisennäköinen nainen. Hänen kasvonsa olivat jo ryppyiset, mutta hänen sinisissä silmissään oli murheesta huolimatta lämmin, ystävällinen katse ja hänen suunsa ympärillä oli juonteita, jotka kertoivat huumorintajusta. Isoäidin harmahtavan ruskeissa hiuksissa oli selvästi permanentti ja hän oli isoäitimäisellä tavalla hieman pyylevä.
Vasta lopuksi käänsin katseeni Violaan. Heti sen tehtyäni oksettava, huonosta omatunnosta ja mustasukkaisuudesta johtuva paha olo levisi ylitseni kuin suuri aalto.
Viola istui nahkapäällysteisessä nojatuolissa voipuneennäköisenä. Hänen toinen kätensä oli tiukasti äitinsä kädessä, toisella kädellään hän puristi nenäliinaa, jonka oli rypistellyt palloksi. Hänen kasvonsa olivat vitivalkeat ja vihertävänruskeat silmät aivan kuin ammottivat hänen kauniissa kasvoissaan. Silmät olivat itkettyneet ja ne punoittivat aivan kuten silmänympäryksetkin. Ohuet huulet olivat vain tiukka viiva. Hiukset olivat joskus olleet siististi nutturalla, mutta nyt osa niistä oli auennut nutturastaan ja ne hapsottivat vallattomasti Violan kapeita kasvoja reunustaen.
Tuijotin Markuksen suloista, kaunista perhettä ja samassa tajuntaani iski tieto, joka oli koko ajan kummitellut alitajunnassani, mutta jota en ollut päästänyt mieleeni. En tiedä, mistä se tuli, mutta joka tapauksessa se oli minulle nyt päivänselvää. Markus oli valehdellut minulle. Viola ei ollut kauhea, lapsiaan pieksevä hirviöäiti taikka kontrolloiva, yliomistava vaimo. Ei. Nuo kasvot olivat hyvän perheenäidin ja rakastavan aviovaimon surusta ja pelosta murtuneet kasvot. Viola rakasti Markusta aidosti, ja samoin tekivät lapset. Likainen, ruma totuus Markuksen valheista iskeytyi vasten kasvojani ja ravisteli koko kehoani. Mieleni teki juosta vessaan oksentamaan, mutta istuin siinä paikoillani kuin kahlittuna kykenemättä liikkumaan tai kääntämään katsettani pois Markuksen perheestä.
Samassa Violan äiti nousi ja lähti ilmeisesti vessaan. Viola otti pienen, Markuksen näköisen poikansa syliinsä ja painoi leukansa pojan tuuheaa tukkaa vasten. Poika hypisteli mietteliäännäköisenä äitinsä hiuksia ja sopersi hiljaisesti äitinsä korvaan:
-Milloin isi herää? Minulla on ikävä.
-Isän täytyy levätä nyt, mutta kunhan hän on levännyt tarpeeksi, hän herää taas. Ja hän varmasti haluaa nähdä sinut sitten heti, Viola vastasi pojalleen.
Violan silmät olivat täynnä rakkautta, hellyyttä ja pelkoa, kun hän katsoi pientä lastansa. Siinä tarkastellessani Violaa, hän yhtäkkiä kohotti katseensa suoraan minuun. Hänen suurten silmiensä ilme toi mieleeni mieleeni villieläimen, joka oli jäänyt ansaan.
Sain liikuntakykyni takaisin, ponkaisin pystyyn ja lähdin puolijuoksua samaan suuntaan, mistä olin tullutkin. Vessojen kohdalla olin törmätä Violan äitiin, joka juuri tuli ulos naisten kopista.
-Hui, anteeksi, sopersin.
Rouva katsoi minua suoraan silmiin ja surusta huolimatta hänen silmänsä olivat pehmeät ja ystävälliset, mikä oli luultavasti osasyynä siihen, että suustani purkautuivat ulos sanat:
-Sano Violalle, että olen todella pahoillani. Todella pahoillani.
Ensin rouva näytti hämmästyneeltä, mutta sitten hän hymyili lempeästi ja kuiskasi:
-Minä sanon.
Tiesin, ettei rouva täsmälleen tiennyt, mitä tarkoitin, mutten voinut selittää enempää. Itkua pidätellen ryntäsin portaat alas ja Rean auton pelkääjänpaikalle. Istuuduttuani auringon paahtamalle penkille, en jaksanut enää pidätellä. Itku purkautui paineella sisältäni, se ravisteli hartioitani ja hoikkaa ruumistani ja suolaiset kyyneleet valuivat poskiani pitkin.
-Kiira? Mikä hätänä? Rea huudahti kauhuissaan.
-Markus… Ma-Markus valehteli minulle, takeltelin nyyhkytysteni lomassa.
-Voi kulta, Rea sanoi myötätuntoisella äänellä ja kiersi käsivartensa lämpimästi ympärilleni.
Olin onnellinen, ettei Rea vaikuttanut vahingoniloiselta tai ettei hän sanonut: ”Mitä minä sanoin”. Sen sijaan hän lohdutti minua ja koko hänen olemuksensa huokui myötätuntoa.
En tiedä, kauanko istuimme siinä autossa sairaalan parkkipaikalla minä itkien ja Rea minua lohduttaen, mutta lopulta nyyhkäykset ensin pienenivät ja sen jälkeen loppuivat kokonaan. Myös kyyneleeni tyrehtyivät pian nyyhkäysten jälkeen jättäen jälkeensä vain turtuneen olotilan.
-Ei ole hätää, Rea kuiskasi.
Syvään huokaisten pyyhin kasvojani ja sanoin surkealla äänellä:
-Haluan kotiin.
-Mennään, Rea nyökkäsi ja käynnisti autonsa.
Kotimatkalla emme puhuneet juurikaan. Kuuntelin radiota, jonka Rea oli avannut vain puolella korvalla, sillä olin uppoutunut ajatuksiini. En voinut käsittää sitä, että Markus oli valehdellut minulle. Kaikki nämä kuukaudet, joina olimme viettäneet yhdessä jokaisen varkain saadun hetken, näyttäytyivät nyt aivan eri valossa. Aiemmin ne olivat olleet kauniita muistoja, täynnä hempeitä, romanttisia värejä. Mutta nyt ne hetket olivat muuttuneet rumiksi, likaisen ruskean ja harmaan sävyiksi. Tunsin suurta suuttumusta Markusta kohtaan.
Ajatus siitä, että Markuksen uskollinen, rakastava perhe riutui huolesta sairaalan kolkossa odotustilassa, sai minut voimaan pahoin. Kuinka Markus oli saattanut valehdella heille? Jos Markus olisi valehdellut vain vaimolleen, sen olisin vielä jotenkuten voinutkin ymmärtää, mutta se, että hän teki niin pienille, suloisille lapsilleen, jotka selvästi ihailivat isäänsä suunnattomasti? Kuinka sydämetön ihmisen täytyy olla pettääkseen heitäkin?
Tunsin myös sääliä Violaa kohtaan. Minä sentään olin koko ajan tiennyt, että Markuksella oli perhe, jonka luo tämä meni yöksi, mutta Viola tuskin tiesi minun olemassaolostani. Hän tuskin tiesi, että kun hän odotti miestään saapuvaksi kotiin ”ylitöistä”, tämä mies todella viettikin aikaansa toisen naisen kanssa kertoen naiselle valheita vaimostaan ja vakuuttaen naiselle todellista, suurta rakkauttaan. En voinut edes kuvitella, miltä tuntuisi saada tietää, että mies, jota itse rakastaa, lapsiensa isä, onkin koko ajan mustamaalannut minua, valehdellut ja ollut uskoton.
Myös raju mustasukkaisuus piinasi minua. Ajatukseni täyttyivät kuvitelmista, joissa Markus meni luotani kotiinsa, halasi ja suuteli vaimoansa hellästi. Kuvittelin, kuinka hän iltaisin kävi lepäämään vaimonsa viereen. Kuinka hän veti vaimonsa lämpimään, turvallisen tuntuiseen syliinsä ja kertoi tälle rakastavansa tätä. Kuvittelin myös, kuinka Markus töihin lähtiessään antoi vaimollensa pehmeän suudelman, kuten oli minullekin niin usein antanut. Jokainen ajatus oli kuin uusi puukonisku sydämeeni. Markus oli koko ajan tietoisesti pyörittänyt ja manipuloinut minua. Mieleeni tulvahti keskusteluja, joissa Markus oli valehdellut, hetkiä, jolloin minun olisi pitänyt pystyä näkemään miehen valheiden lävitse. Oliko Markus todella missään vaiheessa välittänyt minusta lainkaan? Olinko minä kuitenkin hänelle vain toinen nainen, numero kaksi? Nainen, joka kelpasi sängynlämmittäjäksi, muttei loppuelämän jakajaksi? Tunsin itseni erittäin typeräksi. Olikohan Markus nauranut minulle mielessään, nauranut sille, kuinka höynäytettävissä olin?
Kaikkien näiden ajatusten lisäksi minua kuitenkin piinasi myös valtava pelko. Entä, jos Markus ei selviäisi? Entä, jos en enää koskaan saisi puhua miehelle, koskettaa miestä? Entä, jos en saisikaan tilaisuutta kysyä, miksi Markus teki sen? Mitä minä sitten tekisin? Kuinka minä eläisin ikäväni ja syyllisyyteni kanssa?
Suuri tunteiden vyöry tuntui hukuttavan minut alleen ja minusta tuntui, etten saanut happea. Mieleni teki vetää vanhat kunnon ”itkupotkuraivarit”, mutta sen sijaan tyydyin istumaan tyynesti Rean auton pelkääjän paikalla ja katsomaan ohi viliseviä maisemia.

Saavuimme kotipihaani. Noppa, joka oli maannut portaiden edessä, nousi ylös, haukahti muutaman kerran ja tunnistaessaan Rean auton juoksi meitä vastaan innokkaasti häntäänsä heilutellen. Silitin koiraa hellästi ja menin sitten sisälle. Noppa käveli rinnallani ja Rea seurasi perässä. Mitään puhumatta napsautin teepannun tulille ja kävin kaivelemaan ruokakaappeja.
-Olen pahoillani, luulin, että minulla olisi pullaa, mutta se on varmaan loppu, sanoin.
-Ei se haittaa, en minä sen takia tänne tullut, Rea hymyili.
-Käy sinä istumaan, minä katan pöydän, hän lisäsi toppuutellen.
Vastahakoisesti istuuduin keittiönpöydän ääreen. Silitin Noppaa, joka oli istuutunut jalkoihini ja mietin, mitä sairaalaan mahtoi kuulua.
-Miten hän saattoi? kuiskasin katkeralla äänellä.
-Tuollaiset miehet eivät välitä naisten tunteista. He haluavat hetken huumaa eivätkä he ajattele sitä, miltä se muista tuntuu. Jos minä saisin päättää… kastroisin heidät kaikki, Rea julisti kovaan ääneen.
Saatuaan teekupit pöytään Rea istui vastapäätä minua. Hänen läsnäolonsa tuntui hyvältä ja olin erittäin kiitollinen hänen ystävyydestään. Siemailimme teetämme hiljaisuuden vallitessa, molemmat ajatuksiimme uppoutuneina.
-Toivottavasti hän kuitenkin herää, sanoin lopulta.
-Hänen olisi parasta. Ja kun hän sen tekee, minä kyllä kerron, mitä mieltä olen hänen touhuistaan. Vaikka muuten hänestä pidänkin, ei tällaista muiden elämillä leikkimistä voi hyväksyä, Rea totesi ruskeat silmät kipinöitä sinkoillen.

Jatkuu...

  Re: Täydenkuun jälkeen, osa 2

Lähettäjä: Leila 
Päivämäärä:   27.9.16 23:23:04

"Kuuntelin radiota, jonka Rea oli avannut vain puolella korvalla, sillä olin uppoutunut ajatuksiini."

Sanajärjestys kertoo, että Rea oli avannut radion vain puolella korvalla.

"Kuuntelin vain puolella korvalla radiota, jonka Rea oli avannut."

Voisit laittaa nämä pätkät yhteen ketjuun, jonka täytyttyä tekisit uuden. Ihan hyvin kirjoitat, jatka vain.

  Re: Täydenkuun jälkeen, osa 2

Lähettäjä: Tytär 
Päivämäärä:   30.9.16 10:44:41

Kiitos korjauksesta ja vinkistä, Leila! :)

  Re: Täydenkuun jälkeen, osa 2

Lähettäjä: Tytär 
Päivämäärä:   1.10.16 14:33:41

Tässä osa 3:

Kimeä pirinä tunkeutui tietoisuuteeni syvän unen lävitse. Avasin silmäni aivan tokkurassa ja katselin ympärilleni ihmetellen. Huone oli pilkkopimeä, mutta jostain tuo pirinä tuli. Kesti hetken ennen kuin tajusin, että äänen lähde oli yöpöydällä lepäävä puhelimeni.
-Rea, mitä ihmettä? vastasin puhelimeen huomattuani, että soittaja oli Rea.
-Anteeksi, tiedän, että kello on vaikka mitä, mutta minun täytyi ilmoittaa sinulle. Markus on herännyt ja hän toipuu, Rean helpottunut ääni kuului puhelimesta.
Hetkessä olin ponkaissut istualleni ilman pienintäkään tokkuraisuutta.
-Ihanko totta?
-Kyllä. Kuulin asiasta Ronilta. Markuksella on kipuja ja pieniä muistikatkoksia hetkistä ennen onnettomuutta, mutta muuten hän voi hyvin. Hän toipuu täysin.
Onnen lämmin aalto vyöryi ylitseni. Markus ei kuolisikaan, Markus toipuu.
-Eikö olekin mahtavaa? Rea kysyi iloisella äänellä.
Samassa kaiken onnellisuuden keskellä mieleeni syöksähti inhottava ajatus: Markus valehteli minulle. Olin onnellinen siitä, että Markus toipui, mutta vanha taika oli kadonnut. Tunsin kipua ja pahoinvointia sen vuoksi, mitä Markus oli tehnyt minulle ja perheelleen. Ennen olisin lähtenyt sairaalaan saman tien, mutta nyt halusin vain käpertyä takaisin peiton alle.
-On… On se aivan mahtavaa, sanoin hiljaa vilpittömästi.
Rea ei kuitenkaan voinut olla huomaamatta epäröivää äänensävyäni.
-Tämä on varmasi rankkaa sinulle. Mutta tokihan on hyvä, että hän toipuu, Rea sanoi.
-Nyt hän voi myös vastata teoistaan, hän lisäsi.
-Niin. Totta kai minä halusin hänen toipuvan, tietenkin, vakuuttelin.
Puhelimeen laskeutui hiljaisuus. Minä en tiennyt, mitä sanoa eikä tainnut Reakaan tietää, mikä oli todella harvinaista hänelle.
-Minä… taidan jatkaa nukkumista, sanoin lopulta.
-Tee se, se on fiksua. Jos tarvitse tukea, kun menet katsomaan Markusta, kysy vain.
-Kiitos, mutta luulen, että menen yksin. Jos menen.
En ollut vielä päättänyt, halusinko nähdä Markusta sairaalassa vai en. Tiesin, että halusin selvittää asiat miehen kanssa ja kertoa, mitä mieltä minä olin, mutten ollut varma, halusinko hoitaa asiaa juuri sairaalassa. Entä, jos Markuksen näkeminen heikossa tilassa saisi sydämeni heltiämään? Minusta tuntui, että olin ollut tyhmä ja sokea niin kauan, että pelkäsin Markuksen huijaavan minua uudelleen. Nyt näin selvästi, että Markus oli leikkinyt minulla, mutta muistaisinko sitä enää, kun tuijottaisin niihin tummiin, suklaisiin silmiin?
-Hyvä on. No niin. Soitellaan huomenna, Rea sanoi.
-Joo, soitellaan. Hyvää yötä, vastasin.
-Hyvää yötä.
Laskin puhelimeni takaisin yöpöydälle. Istuin hetken hiljaa pimeässä. Noppa makasi jalkopäässä ja kuuntelin sen suloista tuhinaa.
-Onneksi minulla on sinut, kulta, kuiskasin koiralle ja silitin sen selkää.
Sitten vedin peiton korviini ja ennen kuin huomasinkaan, olin jo nukahtanut.
Seisoin sairaalan autiolla käytävällä. Seinäkello raksutti jossain ja kauempaa kuului sairaanhoitajien puhetta, mutta en nähnyt ketään. Seisoin ruskean oven edessä. Oveen oli maalattu mustalla numero 522. Painoin käteni kahvalle ja epäröin. Vedin syvään henkeä ja nopeasti avasin oven ja astuin sisään ennen kuin juoksisin karkuun.
Markus makasi sairaalansängyssä kasvot ovelle päin. Hänen kehonsa, jota peitti sairaalan sininen paita ja valkoinen peite, näytti yhtä urheilulliselta, yhtä hyvältä, mitä aiemminkin. Hänen kasvoilleen oli levinnyt yllättynyt ilme. Suklaiset silmät, joiden katse oli iloisen hämmästynyt, olivat yhtä syvät kuin aiemminkin, joskin toinen oli musta ja selvästi turvoksissa. Markuksella oli verinaarmu myös vasemmassa poskessaan ja alahuulessaan. Kolari oli selvästi ollut raju.
-Hei, sanoin hiljaa suljettuani oven takanani.
-Kiira. Näkeehän sinuakin. Luulin jo, ettet tulekaan, Markus sanoi.
-Niin.
En tiennyt, mitä sanoa. Kävelin Markuksen sängyn viereen ja yritin pitää pääni kylmänä.
-Missä olet ollut? Olen ikävöinyt sinua, Markus sanoi ja katsoi minua hellästi silmiin.
-Oletko? kysyin epäilevästi.
-Miten niin olenko? Totta kai olen! Kiira, onko jotain tapahtunut?
Markuksen komeille kasvoille oli levinnyt hämmentynyt ilme.
-Sinä valehtelit minulle, sanoin äänessäni myrkkyä.
-Mitä? Markus huudahti.
-En, en ole valehdellut! Mistä sinä tuollaista keksit?
-Markus! kivahdin.
-Lopeta. Olet valehdellut tarpeeksi. Ole rehellinen, edes kerran.
Markus katsoi minua silmät levällään. Hänen huulensa olivat hämmästyksestä raollaan ja hän näytti siltä kuin joku olisi täräyttänyt häntä paistinpannulla päähän.
-Hyvä on. Minä valehtelin. Mutta minä tein sen sinun vuoksesi. En ole ylpeä siitä, mutta minun oli pakko valehdella. Rakastan sinua niin paljon, kulta, Markus sanoi hiljaa.
Hän tarttui minua kädestä ja yritti vetää minut luokseen, mutta vedin käteni pois hänen otteestaan.
-Miten niin? kysyin tiukalla äänensävyllä.
-Mitä miten niin? Markus kysyi.
-Miten niin sinun oli pakko valehdella?
-Sehän on itsestään selvää! Jos olisin kertonut, että minulla on ihana vaimo, jota en ansaitse, olisitko antanut minulle mitään mahdollisuutta? Markus kysyi.
-Tuskin, vastasin kylmästi.
-Nimenomaan. Mutta minun oli pakko saada sinut, minä rakastan sinua, Kiira. Olen pahoillani, että minun täytyi valehdella, mutta minä halusin sinut.
-Se ei ollut sinun päätöksesi, Markus. Sinulla ei ollut oikeutta päättää minun puolestani. Sinun olisi pitänyt kertoa minulle totuus, valehtelematta ja kaunistelematta. Minun olisi pitänyt saada tehdä päätökseni siltä pohjalta. Mutta nyt sinä teit sen puolestani valehtelemalla minulle.
-Tiedän… Ja olen todella pahoillani, Kiira. Ihan totta, Markuksen kasvoille oli levinnyt tuskainen ilme, ja hän todella vaikutti olevan aidosti pahoillaan.
-Minä rakastan sinua.
-Miten saatoit tehdä niin perheellesi? Ihanalle, herttaiselle vaimollesi ja suloisille lapsillesi?
-Usko pois, en olisi tehnyt sitä kenenkään muun kuin sinun vuoksesi. Se oli kamalaa. Mutta sinä olet sen arvoinen.
- Millainen mies sinä oikein olet, Markus? ääneni ja ilmeeni olivat halveksivia.
-En täydellinen. En läheskään, kenties olen jopa aika kamala. Mutta se ei poista sitä tosiasiaa, että minä olen korviani myöten rakastunut sinuun. En ole koskaan tuntenut näin ketään toista kohtaan. Kiira, minä en halua elää ilman sinua.
Markuksen silmien ilme satutti minua. Hän makasi sairaalasängyssä rankan kolarin jälkeen, kivuissaan ja avuttomana ja tässä minä huusin hänelle. Olinkohan minä liian ankara? Hän oli tehnyt väärin, siitä ei päässyt yli eikä ympäri, mutta ihmiset tekevät virheitä…
-Tule tänne, Markus sanoi, tarttui uudestaan käteeni ja veti minut luokseen.
Vastahakoisesti astuin lähemmäksi ja istuuduin Markuksen sängyn laidalle. Hän kiersi vasemman kätensä lantioni ympärille ja oikealla kädellään hän hipaisi poskeani varovasti.
-Minulla oli niin ikävä sinua, Markus kuiskasi.
-Niin minullakin sinua, kuiskasin takaisin vältellen, katse tiukasti käsissäni.
-Kiira, minä rakastan sinua, ihan totta.
-Mutta me emme voi jatkaa näin Markus. Tämä on väärin. Enkä minä voi olla kenenkään toinen nainen.
-Tiedän sen. Eikä sinun pitäisikään olla. Sinun tulisi olla miehen ainoa nainen. Jos… jos annat minulle vain aikaa, minä eroan Violasta.
-Eroaisit Violasta? ponnahdin hetkessä pystyyn.
-Niin, Markus nyökkäsi.
-Eroaisit Violasta ja lapsistasi minun vuokseni? huudahdin.
-Ei se ole helppoa, ei todellakaan, mutta minä tekisin mitä vain vuoksesi, Markus sanoi.
Hiljenin. En tiennyt, mitä sanoa, sillä tätä käännettä en ollut lainkaan osannut odottaa.
-Mutta… Entä lapsesi? kysyin varovasti.
-Minulle tulisi hirveä olo, jos heidän vanhempansa eroaisivat minun takiani.
-Ei sinun tarvitsisi siitä itseäsi syyttää. Ei se ole sinun vikasi, jos minua ja Violaa ei ole tarkoitettu yhteen. Sitä paitsi, mieluummin lapset varmasti haluaisivat eronneet, onnelliset vanhemmat kuin vanhemmat, jotka ovat yhdessä, mutta riitelevät jatkuvasti. Jos sinä ja minä eroaisimme, minusta tulisi todella onneton ja se purkautuisi perheeseeni väkisinkin.
Se oli totta, mitä Markus puhui. Omat vanhempani olivat eronneet ja totta puhuen se oli ollut helpotus koko perheelle. Kotona ollessaan he olivat vain riidelleet ja tunnelma oli jatkuvasti painostava, mutta kun he olivat muuttaneet erilleen, heidän välinsä lämpenivät ja koko perheen hyvinvointi parani.
-Minun… minun täytyy miettiä, sanoin hiljaa.
-Totta kai, tietenkin. Tämä on iso asia, en odotakaan, että päättäisit sen nyt heti, Markus nyökkäsi ymmärtäväisesti.
-Mutta tule nyt tänne, hän lisäsi.
Markuksen kasvoille oli levinnyt virne, joka sai sydämeni sykkimään vielä hieman aiempaa kovemmin. Istuin takaisin miehen sängylle ja hän veti pääni rinnalleen. Makasin siinä sairaalasängyssä, pää Markuksen rinnalla ja haistelin hänen ihanaa miehistä tuoksuaan. Kun Markus kietoi turvalliset käsivartensa ympärilleni ja suukotti päälakeani, lämmin tunne valtasi sisimpäni. En ollut tajunnutkaan, kuinka valtavasti olin ikävöinyt miestä. Siitä lähtien, kun olin viimeksi käynyt sairaalassa, minusta oli tuntunut, että jotain puuttui ja nyt tajusin, mikä se jokin oli. Markus.
-Kuinka sinä muuten voit? huoli iski mieleeni aivan yhtäkkiä.
-Hyvin. Lääkärit ovat yllättyneitä siitä, kuinka vähän sain vammoja. Toinen reisiluuni murtui kahdesta eri kohdasta ja sen kuntoutuksessa menee aikaa, mutta muuten olen kuin uusi, Markus kertoi.
-Olin huolissani, kuiskasin.
Tunsin, että kyyneleet olivat nousemassa pintaan ja yritin pidätellä niitä parhaani mukaan. Markus puristi minua lujempaa ja kuiskasi:
-Minä rakastan sinua.
-Niin minäkin sinua, vastasin hiljaa.
Markus kohotti kädellä kasvojani ja vaihdoimme pitkän, lämpimän suudelman.
-Minun täytyy lähteä, sanoin suudelman jälkeen.
-Selvä. Mieti asiaa.
-Mietin, nyökkäsin.
Markus suuteli minua vielä kerran ja sitten lähdin ovea kohti. Ovella käännyin vielä katsomaan miestä, joka iski minulle leikkisästi silmää. Poistuin huoneesta hymyillen.
Kävelin sairaalan käytävää pitkin kohti ulko-ovia. Perhoset lepattivat vatsassani ja minusta tuntui, että ajatukseni olivat kiertyneet yhdeksi, suureksi, erittäin sekaiseksi lankakeräksi. Tunteet risteilivät kiivasta vauhtia päässäni. Olin samaan aikaan iloinen, helpottunut, ylpeä, maailman halutuin nainen ja häpeissäni, mietteliäs, syyllinen ja levoton. Kaikkein suurin tunne oli kuitenkin se, että olin saanut Markuksen takaisin. En tiennyt, oliko se oikein vai ei, mutta joka tapauksessa olin onnellinen.
Ajoin kotiin iloisena, auton CD-levyn tahtiin laulaen. Ilma oli yhtä iloinen kuin mieleni: aurinko porotti kirkkaalta kesätaivaalta, kaikki oli ihanan vihreää ja järvi, jonka ohitin kotimatkalla, kimalteli kuin sen pinnalleni olisi heitetty tuhat timanttia.
Kaartaessani kotipihaan näin yllätyksekseni Rean istuvan taloni ulkoportailla ja rapsuttelevan Noppaa, joka ilmiselvästi nautti saamastaan huomiosta.
-Hei, mitä sinä täällä teet? huudahdin autosta noustuani.
-Ajattelin tulla katsomaan, miten meni, Rea vastasi, hänkin seisomaan nousten.
Menimme kaikki kolme sisälle ja pistin teepannun tulille.
-No, miten Markus otti asian? Rea kysyi istuuduttuaan keittiönpöydän ääreen.
-Minkä asian? esitin tietämätöntä samalla, kun katoin pöytää.
-Tiedät kyllä, Rea vastasi.
-No… Tuota. Hän oli todella pettynyt ja oikeastaan… meidän suhteemme jatkuu.
Vältin katsomasta Reaan, sillä saatoin vain arvata, miten hän reagoisi uutiseen.
-Kiira! Mitä ihmettä? Oletko sinä järjiltäsi?
-Rea, rauhoitu, rauhoitu, kiirehdin sanomaan ja istuuduin ystävääni vastapäätä.
-Minä olin väärässä, ei Markus valehdellutkaan minulle. Tai siis, kyllä hän valehteli, mutta hän teki sen, koska hänestä tuntui, että hänen täytyi.
-Kiira…, Rea ei kuulostanut lainkaan tyytyväiseltä.
-Hän rakastaa minua, Rea. Emmekä me jatka kuten aiemmin, Markus jättää Violan.
-Anteeksi mitä? Jättää Violan? Rea huudahti.
-Niin. He eroavat, ja siten me voimme olla yhdessä kunnolla, selitin.
-Okei, nyt sinä ainakin olet täysin järjiltäsi. Älä vain sano, että sinä uskot häntä! Ihanko tosissasi sinä luulet, että Markus jättää vaimonsa, lapsensa ja hienon kotinsa sinun takia? Haloo, me puhumme Markuksesta.
-Kyllä hän jättää, hän sanoi niin, vastasin hiljaa.
-Ai, se olisikin ensimmäinen lupaus, jonka Markus jättäisi täyttämättä… Kiira, oikeasti, ole nyt fiksu. Sinä tiedät, että Markus sanoo kaikenlaista, mitä ei tarkoita.
-Tätä hän tarkoitti, sanoin painavasti.
-Hän voisi luultavasti sanoa sinulle, että kuu on juustoa ja hän hakee sen sinulle, ja sinä uskoisit häntä! Mitä tapahtui sille älykkäälle ystävälleni, jonka tunsin? Mihin sinä olet hänet piilottanut? Kuinka voit olla noin typerä? Markus valehtelee sinulle, hän käyttää sinua hyväkseen! Ja entä, jos hän jättäisikin Violan? Kauanko menisi, että hän löytäisi uuden naisen, jonka vuoksi eroaisi sinusta?
-Nyt riittää, Rea! Tämä asia ei kuulu sinulle millään tavalla, tämä ei ole sinun murheesi! Markus sanoi, ettei hän tekisi tätä muiden takia, hän todella rakastaa minua. He eivät kuulu yhteen ja Markus jättää Violan, kivahdin.
Rea näytti yllättyneeltä siitä, kuinka kipakaksi kävin. Hetkeen hän ei sanonut mitään, mutta sitten hän totesi, kuitenkin jo rauhallisemmin:
-Minä uskon sen vasta, kun näen omin silmin.
-No, sittenhän sinun ei tarvitse kuin odottaa, vastasin myrkyllisesti.
Hiljaisuus, jonka rikkoi ainoastaan teepannun puhina, laskeutui keittiöön. Sisälläni kiehui eikä mieleni tehnyt sanoa mitään. Vältin edes katsomasta Reaa.
-Kiira, en minä halua tapella, Rea sanoi lopulta.
-Anteeksi, olet oikeassa, se ei kuulu minulle. En vain halua nähdä, että joku liero satuttaa ystävääni.
Rean ääni oli muuttunut aivan erilaiseksi ja koko hänen olemuksensa oli paljon pehmeämpi.
-Kiitos, Rea, mutta minä osaan pitää huolta itsestäni, vastasin edelleen hieman jäätävästi.
-Niinköhän, Rea vastasi, mutta nyt jo vitsillä, hilpeästi virnistellen.
-Osaan ja jos en osaa niin…
-Niin sitten itketään yhdessä, Rea lopetti lauseeni.
Katsoin Reaa. Hänen kasvoilleen oli kohonnut lämmin, hyvittelevä ilme enkä minäkään voinut vihoitella pidempään. Kylmä jää suli väliltämme yhtä nopeasti kuin se oli tullutkin.
Rea viipyi luonani iltaan asti, lenkitimme Noppaa, katsoimme televisiota, söimme ja ennen kaikkea juttelimme. Markusta kumpikaan ei kuitenkaan maininnut enää halaistullakaan sanalla, se aihe oli selvästikin liian herkkä.
Illalla ystäväni lähdettyä menin saman tien iltapesuille ja vetäydyin sen jälkeen Nopan kanssa makuuhuoneeseeni. Makasin sängyssä pitkään valveilla miettien minua ja Markusta. En tiennyt, mikä oli oikein ja mikä ei enkä tiennyt, mitä minun olisi pitänyt tuntea, mutta yhden jutun tiesin. Minä en halunnut olla ilman Markusta. Jo sillä hetkellä, kun Markus oli vetänyt minut sairaalassa lämpimään syliinsä, oli ollut selvää, etten minä voisi vastustaa häntä. Meni syteen tai saveen, minä antaisin miehelle vielä mahdollisuuden.

  Re: Täydenkuun jälkeen, osa 2

Lähettäjä: mänty 
Päivämäärä:   6.1.17 13:47:08

Oisko tiloissa jatkoa?

   Ylös ⇑   


  
 Vastaa viestiin
 Nimi:       [poista tiedot]
 Sähköpostiosoite:

 Jos annat sähköpostiosoitteesi, se näkyy viestissäsi.

 Otsikko:
   




Hevostalli.net ei vastaa keskusteluryhmissä käytävän keskustelun sisällöstä.